Kirjoitin Suomen Kuvalehden 11.10. kolumnissa hiukan kriittiseen sävyyn kotimaisesta eriarvoisuustutkimuksesta. Lyhyeen kolumniin ei paljoa mahtunut, joten vähän pidemmät kommentit tässä. Lisäksi mukana muutama toivottavasti argumenttia selkeyttävä kuvio, joita ei Kuvalehteen voinut painaa.
Kimmokkeen kirjoitukselle tarjosi Helsingin Sanomien tiedesivun 30.9. julkaistu juttu osaamiserojen kasvusta eri sosiaaliryhmistä tulevien lasten välillä. HS artikkelin keskeinen sanoma tiivistyy alle kopioidussa kuviossa.
Kuviossa osaamiseroja on mitattu PISA tutkimuksen lisäksi aikaisempien kansainvälisten osaamismittausten avulla. Varhaisin on peräisin 1960-luvulta. Tulokset on normeerattu siten, että kunkin testin varianssi suomalaisessa aineistossa on 1. Kuvio mittaa pelkän perus- tai kansakoulun suorittaneiden vanhempien lapsia enemmän koulutettujen vanhempien lapsiin.
Ainakin Hesarissa tuloksia tulkitaan niin, että pitkään jatkunut tasa-arvoistumiskehitys on pysähtynyt ja osaamiserot alkaneen taas(?) kasvaa.
Tällaiset vertailut ovat vaikeita silloin kun vanhempien koulutusjakauma muuttuu. Pelkän peruskoulun varassa olevat vanhemmat ovat nykyisin koko lailla eri tavoin valikoitunut joukko kuin 1960-luvulla. Vähintään keskiasteen tutkinnon suorittaminenkin tarkoittaa nykyään keskimäärin paljon pidempää koulutusta kuin 50 vuotta sitten. Pelkän perus- tai kansakoulun varassa olleiden vertaaminen pidemmän koulutuksen suorittaneisiin voikin johtaa pahasti harhaan.
Koulutusjakauman muutokset on Hesarin jutun taustalla olevassa Katariina Salmela-Aron ja Anna Chmielewskin tuoreessa artikkelissa tyylikkäästi otettu huomioon vertaamalla lapsia perheistä, joiden vanhemmat ovat koulutusjakauman korkeimmin koulutetun kymmenyksen reunalla (90. persentiili), lapsiin, joiden vanhemmilla on vähiten koulutusta (10. persentiili). Nämä persentiilipisteet on vielä estimoitu kritiikin kestävällä tavalla sovittamalla 3. asteen polynomi koulutusluokkien keskiarvoihin ja estimoimalla persentiilit tuolta käyrältä. Kirjoittajien mukaan persentiilien vertailu onkin oleellisesti parempi tapa eriarvoisuuden muutosten kuvaamiseen. Jostain syystä Hesarin tiedesivuille päätyi kuitenkin se tutkijoiden huonompana pitämä mittari.
Vanhempien koulutusjakauman muutokset huomioon ottava kuva (alla) tarjoaa vähän rauhallisemman kuvan osaamiserojen muutoksesta Suomessa. Käyräviivainen trendi näkyy toki edelleenkin ja trendin muutos on tutkijoiden mukaan tilastollisesti merkitseväkin. Suhteellisen hyvin kuvioon sopisi trendiksi tosin myös vaakasuora – ei muutosta – viiva. Toisaalta pääosin PISA-tutkimuksiin perustuva viimeisten parinkymmenen vuoden dataan sovitettu suora näyttää osaamiserojen hieman kasvaneen.
Lähde: Salmela-Aro and Chmielewski (2019) Socioeconomic Inequality and Student Outcomes in L. Volante et al. (eds.), Socioeconomic Inequality and Student Outcomes, Springer
Osaamiserojen muutos on kiinnostava teema ja niinpä etsin myös ko. artikkelin alkuperäislähteen. Kirjoittajien ystävällisellä avustuksella löysin sitten sosiologian lippulaivalehdessä American Sociological Review’ssä tänä vuonna julkaistun Anna Chmielewskin artikkelin, jossa samanlainen analyysi tehdään 99 muullekin maalle, ja josta Suomeakin koskevat tulokset ovat alun perin peräisin.
Tämä Anna Chmielewskin artikkeli on muuten lukemisen arvoinen sekä aineiston että analyysin vuoksi. Niitä varten, jotka eivät kerkiä, olen alle kopioidut artikkelista kuvion, jossa osaamiserojen muutoksia mitataan maissa, joista oli käytettävissä pisimpiä aikasarjoja.
Lähde: Chmielewski, A. K. (2019). The Global Increase in the Socioeconomic Achievement Gap, 1964 to 2015. American Sociological Review, 84(3), 517–544.
Kuviossa on sosioekonomisten erojen trendit 24 eri maassa. Suomi erottuu joukosta, mutta ei sen vuoksi että erojen kasvu olisi ollut voimakasta vaan koska osaamiserojen kasvu Suomessa näyttää olleen verrokkimaita pienempi! Artikkelissa Suomi listataankin esimerkkinä maasta, jossa sosioekonomiset erot eivät ole kasvaneet.
Helsingin Sanomien tiedesivuilta ja American Sociological Review’sta saa aika erilaisen kuvan eriarvoisuuden kasvusta Suomessa. Kumpikaan ei ole varsinaisesti väärin, mutta aika paljon tarina on kerinnyt muuttua matkalla tiedelehdestä sanomalehden tiedesivulle.
Syitä eroihin on ilmeisesti lukuisia. Kuva trendeistä muuttuu riippuen siitä, miten perhetaustaa mitataan. Suomessa koulutustasoon perustuvien erojen kasvu on ollut ilmeisesti nopeampaa kuin ammattiin tai muihin sosioekonomisiin indekseihin perustuvien erojen kasvu. Myös kirjoittajien itse parempana tapana persentiilipisteisiin perustuva vertailu tuottaa maltillisemman kuvan erojen kasvusta kuin koulutusryhmien suora vertailu.
Tiedeuutisointi on haastavaa, mutta ehkä tällaisten varausten olisi pitänyt mahtua aukeaman kokoiseen tiedeartikkeliin. Ainakin jos tavoitteena on räväkän uutisjutun sijaan tasapainoinen analyysi tärkeästä teemasta.
***
Kerkesin Kuvalehden kolumniin mahduttaa myös kommentin Matti Tuomalan uudesta kirjasta ”Markkinat, valtio ja eriarvoisuus”. Matti Tuomala on yhdessä Marja Riihelän ja Risto Sullströmin kanssa tutkinut tuloeroja pitkään. Faktat alkaa olla kohdallaan. Aika lailla konsensusnäkemys vallitsee myös tuloerojen kehityksestä.
Suomessa tuloerot olivat pienimmillään 1990-luvun alussa. 1990-luvun loppupuolella tuloerot kasvoivat. Tuomalan mukaan lähinnä rikkaita suosivan pääomatuloverouudistuksen ansiosta. Tuloerojen kasvu 1990-luvulla on tilastofaktaa ja pääomatulojen merkityksen kasvu korkeimmissa tuloluokissa sekin dokumentoitavissa.
Ohuemmalla jäällä Tuomala liikkuu kommentoidessaan tuloerojen kasvua 2000-luvulla. Pitää paikkaansa, että Tilastokeskuksen tulonjaon kokonaisaineistosta lasketut Gini-kertoimet olivat suurimmillaan vuonna 2007. Toisaalta tuloerot olivat vuonna 2017 pienempiä kuin vuonna 2000. Tuomalan kirjaa luin paperiversiona, joten alla oleva kuva on Tilastokeskuksen datasta. Ainakin siitä saa tuloerojen kasvua 2000-luvulla hetken etsiä. Gini-kerroin on toki vain yksi mahdollinen turoeromitta. Mutta niin kauan, kun pysytään suhteellisia eroja mittaavissa indekseissä, ei suurta muutosta löydy muistakaan mittareista.
Lähde: Tilastokeskus, Tulojakotilasto
Tuomalan kirjastakaan ei varsinaisia virheitä varmaan löydy. Silti olisi odottanut, että kansainvälistä tutkimusta 400 sivun verran vyöryttävä tutkimus olisi sisältänyt hiukan enemmänkin kansainvälistä vertailutietoa. Tieto siitä, että tuloerot olivat Suomessa 1990-luvun alussa maailman pienimmät, mahtuu yhteen sivulauseeseen. OECD-vertailun tulos, jonka mukaan verotuksen ja sosiaaliturvan tuloja tasaava vaikutus on OECD-maiden suurin, leimataan valtiovarainministeri Petteri Orpon (kok) väitteeksi. Heti perään todetaan, että Luxembourg Income Studyn mukaan Tanskassa tasataan tuloja vielä voimakkaammin. Mahdollisuuksien tasa-arvon mittarina usein käytettyä sukupolvien välistä tulokorrelaatiota ei taideta mainita ollenkaan. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu tällä mittarilla paremmin kuin juuri missään muualla.
***
Kolmatta syksyn tuloerotutkimusta Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset – kirjaa koskevia kommentteja en saanut Kuvalehden kolumniin enää mahtumaan. Itse asiassa luinkin kirjan vasta viime sunnuntaina.
Kantolan ja Kuuselan kirja herätti jo ennen ilmestymistään aikamoisen somemyrskyn. Suurin syypää lienee Helsingin Sanomien kirjasta ennen sen ilmestymistä julkaisema laaja artikkeli, johon oli poimittu kirjasta kärkevimmät sitaatit. Suurin osa keskustelusta taidettiinkin käydä ennen kuin kukaan keskustelijoista oli kirjaa lukenut.
Minusta Kantolan ja Kuuselan kirja oli erinomaisen mielenkiintoinen kuvaus siitä, millaisena Suomen raharikkaat maailman näkevät. Kvalitatiivinen tutkimus ei kuulu erityisosaamisalueisiini, mutta en tutkimuksen metodeissakaan mitään merkillistä huomannut. Asenteita ja mielipiteitä ei oikein voi tutkia muuta kuin haastattelemalla eikä rikkaitten asenteita muutoin kuin rikkaita haastattelemalla. Tutkimusasetelma ja metodit on kirjassa läpinäkyvästi kuvattu. Suosittelen tutustumista muillekin.
***
Loppukaneettina todettakoon, että tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ollut vähätellä eriarvoisuudesta tai köyhyydestä aiheutuvia ongelmia. Havainto, jonka mukaan eriarvoisuus ei ole juuri muuttunut, ei tarkoita, että vallitseva eriarvoisuus olisi jollain tavalla sopivaa tai oikeutettua. Itse asiassa minusta erityisen mielenkiintoisia ovat tutkimukset, jotka kertovat, miten tasa-arvoon vaikuttavat varta vasten tasa-arvon edistämiseksi tehdyt tai kaavaillut uudistukset - vaikkapa koskien progressiivista verotusta, koulutuksen valintamahdollisuuksia ja koulutuksen kustannuksia ja rahoitusta, tai vaikkapa Tuomalan kirjassaan jostain syystä vieroksumaa työttömyysvakuutuksen pakollisuutta.
Iso kuva kun lienee kuitenkin, että Suomi - yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa - on tasa-arvon mallimaita. Kansainvälisessä eriarvoisuuskeskustelussa Pohjoismaat ovatkin jonkinlaisia ideaalitapauksia.
Kotimaisesta eriarvoisuuskeskustelusta tämä ei aina oikein välity.
Aihealueet: Lajittelematon
Kallistun tässä Nikun ja Ukon kannalle.
”Yleensä oletetaan, että lisäkulutuksesta saatava hyvinvointi vähenee kulutuksen kasvaessa.”
Gini-mittarilla mitattuna tämä on päivänselvää. Ensimmäinen lisää hyvinvointia, mutta lisäkulutuksesta saatava hyvinvointi vähenee kulutuksen kasvaessa, ja viimeinen gini voi aiheuttaa jopa pahoinvointia.
Nyt kun näitä aikasarjatarkasteluja eri tulonjakomittareilla, jotka perustuvat mm. lorenz-käyrään, tehdään, onko kukaan ajatellut että sikäli mikäli tuloksia heiluttelevat pääomatulojen määrän vaihtelu, niihin vaikuttavat mm. väestön ikääntyminen, yksinasuvien määrän kasvu, jne.
Ainakin Ruotsin osalta (ks. Robling-Pareliusen 2017: structural inequality - the case of Sweden) tilanne on tämä: “About 70% of the change in the Gini coefficient of market incomes from 1987 to 2013 can be attributed to structural factors not directly related to employment, the wage distribution or taxes and transfers”
Tällä on kai vähän myös implikaatioita. Sillä, mikä tuloerojen kasvun syy on (vrt. eläkeläisten määrän suhteellinen kasvu vs. perusturvan leikkaukset) on kai aika isoja seuraamuksia sen suhteen, mitä asiasta ajatellaan.
Tietääkö kukaan, onko siellä tulonjakotutkimuksen puolella Suomessa koskaan tehty tällaista laskelmaa?
terv,
jukka
“absoluuttisia tuloeroja “vasemmistolaiseksi” mittariksi”
Selvä. Hiiliverot pitää sitten kompensoida tukemalla rikkaita eikä köyhiä, jotta ne eivät muuttaisi suhteellisia tuloeroja.
Jos valtio siirtää rikkaan tuottamasta 30 eurosta 10 euroa työttömälle ja sitten BKT putoaa kolmanneksen, jatkossa tulonsiirrot pitää lopettaa, jotta absoluuttinen tuloero ei muuttuisi: rikas saa 20 euroa ja työtön 0 euroa.
Tämä on siis vasemmistolaista tai ainakin tuomalalaista politiikkaa.
Oikeistolaisten mielestä sen työttömän pitäisi jatkossakin saada puolet siitä, mitä rikas saa, jolloin luvut olisivat noin 14 ja 7 euroa.
En pysty ottamaan tosissani sellaista, joka argumentoi absoluuttisia tuloeroja puolustamalla. Hän näyttää vain keksimällä keksivän argumentteja, jotka joissain oloissa puoltaisivat suurempaa tulontasausta, vaikka ei oikeasti itsekään usko niihin argumentteihin, jos vähän miettii, mitä tuli sanotuksi.
Tulontasausten kiivaimmat puolustajat yleensä käyttävät tuollaisia argumentteja, joten heidän paperinsa kannattaa jättää lukematta. Me maltillisemmat puolustajat olemme vähän eri juttu, toivottavasti.
Piti käydä tarkistamassa kun jäin ihmettelemään Pertin ja Matin kommentteja.
1) 2000 - luvun tuloerojen kasvu: Tuossa blokitekstissä on Gini-kerroin. Matin kirjassa myös Atkinsonin mitta ja MLD. Tsekkasin Matin viittaaman kohdan, mutta en edelleenkään näe 2000-luvulla juuri eroa SUHTEELLISIA eroja mittaavien indeksien kehityksessä. 1990-luvulla kyllä, kuten Mattikin tuossa alla muistuttaa.
2) Tsekkasin myös Pertin viittaaman IMF paperin. Löysin tiedon jonka mukaan Suomessa tulonsiirto- ja verojärjestelmä tasaa tuloja Irlannin jälkeen toiseksi eniten n. 30 kehittyneen talouden joukossa (Fig. 1.9,) mutta en tulosta jonka mukaan Suomessa tulontasaus olisi vähentynyt 1990-luvun jälkeeen. Matin kirjasta sen sijaan löytyy kuva uudellejaon muutoksesta 1990 -2015 - tosin Gini-kertoimella mitattuna.
Kas tänne on ilmestynyt kommentteja. Yleensä tsekkaan pari päivää postausten jälkeen, joten nämä on jäänyt katveeseen. Palstaa ei siis ainakaan voi julistaa kokonaan kuolleeksi.
Kaikkiin on vaikeaa ja ehkä tarpeetontakin vastata - ainakin Pertti ja Matti näyttää olevan useammasta kohdasta eri mieltä. Ehkä jatkatte keskenänne.
Pertin kommentteja en tosin ymmärrä muutenkaan, mutta ehkä niihin kätkeytyy joku syvällisempi viisaus. Muistuttelen myös että minä en kirjoittanut kirjaa eriarvoisuudesta, joten ei varsinaisesti kuulu minun rooliini yrittää luoda kehityksestä tasapuolista kuvaa. Sen sijaan Matille se kuuluu. Onnistumisesta taidamme olla edelleen hiukan eri mieltä.
Rokka,
Niinpä valtiovarainministeriön laskelmissa on, silloin kun yksiselitteistä mittaria on pyydetty, käytetty Tilastokeskuksen ja Eurostatinkin usein käyttämää suhteellista ginikerrointa. Ratkaisu kumpuaa yleisestä käytännöstä, mutta en väitä sen missään nimessä olevan “ainoa” tai edes “oikea” totuus.
Sikäli olemme sitä vähän yrittäneet pitää sivussa, ja preferoineet tulokymmenyksittäisiä pylväskuvioita, koska niiden tietosisältö on laajempi ja auttaa jokaista lukijaa muodostamaan oman mielipiteensä asiasta hieman laajemman näkökulman varassa.
Voi olla, että jatkossa laki digitaalisten palvelujen tarjoamisesta rajoittaa kuitenkin sitä, mitä julkaisemme netissä.
Muiden puolesta en voi puhua.
terv,
jukka
jukka mattila, kiitoksia. Tulkitsen tuon niin, että käytäntönä on että jokainen kommentaattori valitsee sopivaksi katsomansa mittarin (esim. niistä tilastokeskuksen tarjoamasta n. 50 tulokäsite/mittari kombinaation joukosta).
Kahden kommentaattorin osalta valinta näyttää selvältä:
1) Tilastokeskus(+Eurostat): suhteellinen ginikerroin (jos he kiteyttävät trendin kuten tiedote/25.5.2015 “Tuloerot ja köyhyysriski Suomessa …” niin he tuottavat tuon johtopäätöksen käyttämällä suhteellista ginikerrointa).
2) Rokka: seuraan Tilastokeskuksen käytäntöä.
Jos Tilastokeskuksen käytännössä on oleellisia vikoja, niin ehkä te asiaan vihkiytyneet informoitte/lobbaatte Tilastokeskusta ja Eurostatia siirtymään parempien mittaristojen käyttämiseen. Onnistuu lobbaus tai ei onnistu, niin parasta lienee, että kaikki kommentaattorit käyttäisivät Tilastokeskuksen tai muun auktoriteetin käytäntöjä ja termistöä vaikka emme pitäisikään niistä kaikilta osin.
Rokka,
Suoraan Matti Tuomalan viittaaman Ravallionin tutkimuksen abstraktista:
“Global inequality is found to be rising if one or more of the following conditions holds: (i) one attaches a high ethical weight to the poorest; (ii) one has a strong ethical aversion to high-end inequality; (iii) one takes a nationalistic perspective, emphasizing relative deprivation within countries; or (iv) one sees inequality as absolute rather than relative”
Professori Tuomala onkin toisaalla (https://alusta.uta.fi/2017/11/07/miten-talouspolitiikan-tulonjakovaikutuksia-pitaisi-arvioida/) kertonut jonkun hepun kutsuvan absoluuttisia tuloeroja “vasemmistolaiseksi” mittariksi, ja suhteellisia tuloeroja “oikeistolaiseksi”.
Ehkäpä siis vasemmistolla on tässä kohtaa “eettisesti oikeampi” tuloeromittari ja oikeistolaiset ovat “eettisesti väärässä” tuloeromittarissa, ja jossain on olemassa tutkimus, jossa empiirisesti, ehkäpä luonnollista koeasetelmaa hyödyntäen, osoitetaan tämä?
terv,
jukka
>Vastoin Roopen väitteitä, tuloepätasa-arvo on kasvanut myös 2000-luvulla
Tilastokeskuksen tulonjakotilastosta saa vuosien 2000 ja 2017 (tuorein) välille noin 50 erilaista lukuparia yhdistelemällä “tulokäsitteitä” (bruttotulot, käytettävissäolevat tulot,…) ja “tietoja” (Palma, MLD, gini, theil,…). Niistä osa indikoi tulonjaon muuttuneen 2000-luvulla epätasaisemmaksi ja osa vastaavasti tasaisemmaksi. Voiko tilastokeskuksen julkaisemista tiedoista todeta, onko tuloepätasa-arvo kasvanut tai pienentynyt? Jos voi niin miten se tarkkaanottaen tehdään kun siellä on “molempiin suuntiin” osoittavaa dataa?
Nyt lienee kaikille selvää, että Roope on antanut väärän todistuksen siitä, miten Matti Tuomala on käsitellyt tuloepätasa-arvon kehitystä Suomessa. Vastoin Roopen väitteitä, tuloepätasa-arvo on kasvanut myös 2000-luvulla, suuruus riippuu siitä, mitä mittaria käytetään. Absoluuttiset mitat (absoluuttinen Gini, mutta erityisesti absoluuttinen MLD ja A(1)) kertovat selvästi epätasa-arvon kasvaneen enemmän kuin suhteelliset mitat kertovat.
Roope on myös väittänyt Matin esittäneen kirjassaan, ettei Suomessa julkisen vallan toimin tasoiteta tuloeroja Pohjoismaista voimakkaimmin. Tämäkin on siis väärä väite. Roope näyttäisi sekoittaneen keskenään politiikan tason ja politiikan muutoksen. Muutokset politiikassa ovat heikentäneet tulojen tasaantumista, mikä näkyy hyvin mm. siitä IMF:ssä tehdystä tutkimuksesta, johon viittaan ensimmäisessä kommentissani.
Roope on siis joko tahallaan muunnellut totuutta tai lukenut huonosti sen, mitä kirjassa sanotaan. Yksi mahdollisuus on myös se, että hän ei ole lukenut kirjaa lainkaan vaan katsellut nopeasti kirjan kuvia, ja näkemistä ovat sävyttäneet Roopen ideologiset silmälasit.
Roopen kommentointia ja muutenkin tässä ketjussa yleisemmin värittää myös se, että osallistujat eivät ole perehtyneet oikeastaan ollenkaan epätasa-arvomittojen taustoihin ja laajempaan keskusteluun siitä, millaisia tuloeroja tavalliset ihmiset pitävät epätasa-arvoisena. Epätasa-arvomittojen taustalla on eettisiä periaatteita, ”mitä tarkoitamme tuloeroilla”, niistä on valittava.
Jauhan tätä, koska Roopen kirjoitus Suomen Kuvalehdessä ja tässä blogissa herätti somessa paljon keskustelua, ja koska hän sormi pystyssä on antamassa ohjeita, miten tuloksista tulisi kertoa, ohjeita, joita hän ei itse noudata. Eikö nyt olisi hyvä nähdä hänen myös korjaavan virheensä julkisuudessa? Tämäkin on eettinen valinta, eikö? Näin on myös tutkimusetiikan näkökulmasta.
Silläkin riskillä, että tässä hieman puhutaan ohi toistemme, pari asiaa:
1) On yksi asia, miten jokin toimenpide vaikuttaa jonkin kohderyhmän kokonaishyvinvointiin (vrt. “vakuutusnäkökulma” ja optimaalinen työttömyysturvan taso)
2) On toinen asia, miten jokin toimenpide vaikuttaa jonkin kohderyhmän työllisyyteen (vrt. “työllisyysnäkökulma” ja julkinen talous)
On täysin mahdollista, että on kuviteltavissa määrä toimenpiteitä, jotka (kun esimerkiksi tavoite on käyttää jotain toimenpidettä instrumenttina julkisen talouden kohentamiseksi) vaikuttavat positiivisesti toisen mekanismin osalta mutta negatiivisesti ensimmäisen osalta. Esimerkiksi työttömyysturvan leikkauksen saattavat hyvinkin heikentää kohderyhmän kokonaishyvinvointia, mutta toisaalta parantaa julkisen talouden tilaa suoraan leikkausvaikutuksen kautta ja toisen kertaluvun vaikutuksen kautta työllisyyden vahvistumisen kautta. En usko, että kukaan ajattelisi että työttömyysturvan leikkaus suoranaisesti parantaisi kaikkien työttömien hyvinvointia. Samoin en usko, että kukaan ajattelee tuloverotuksen kiristysten kategorisesti parantavan veronkorotusten kohteena olevien hyvinvointia.
Ensimmäisen kohdan osalta kysymys Suomen työttömyysturvan optimaalisen profiilin kannalta on kaiketi merkittävissä määrin empiirinen. Kolsrud -tyyppisessä kehikossa vastaus voi hyvin olla, että tässä mielessä optimi olisi korottaa häntää. Toisaalta vastaus voi olla myös, että työttömyysturva kokonaisuudessaan on hyvinvoinnin kannalta (Kolsrudin MH/CS -tasapainon mielessä) liian korkea. Käsittääkseni emme tiedä tätä. Vallitseeko tästä kohdasta erimielisyyttä?
Toinen kysymys on, onko Kolsrudin tapa ajatella asiaa (eli itse rakenteellisen mallin muoto) hyvä. Esimerkiksi tässä viitattu Della Vigna ym., joka koskee Unkarin aitoa porrastusta, haastaa hieman tätä näkökulmaa vihjaten, että perinteinen kehikko ei oikein selitä hyvin ansioturvan porrastuksen käyttäytymisvaikutuksia. Jos tähän uskoo, niin sitten tämä kyllä haastaa koko Kolsrudin tarkastelukehikon, sikäli mikäli katsoo Kolsrudin estimoivan jo joustonsakin jostain ihan muualta, kuin porrastuksesta, ja soveltavan sitä silti porrastukseen.
Kolsurdin ym. paperi ei suinkaan myöskään ole ainoa kulutuskysymyksiä käsittelevä dokumentti. Jonkin aikaa netissä pyörinyt, hiljattain NBERin työpaperisarjassa julkaistu Ganong & Noel (ks. https://www.nber.org/papers/w25417.pdf) käyttää (minun mielestäni) huomattavasti tarkempaa dataa myös kulutuksen osalta, mitä Kolsrud ym. käyttävät. Ganong ja Noel havaitsevat myös, että standardimallilla on vaikeuksia selittää kulutuskäyttäytymisessä havaittuja muutoksia. Kukin voi itse sitten lukea Ganugin ym. paperin, mutta todettakoon että sillä, miten kuluttajat tässä mielessä käyttäytyvät (rationaalisesti vai myopisesti) on merkitystä sen kannalta, kumpi on järkevämpi tapa tasoittaa kulutusta: työttömyysturvan keston pidentäminen vai tason korottaminen. Lienee sanomattakin selvää, että molemmilla on työllisyysvaikutuksia.
Niinpä ehdotan kahta väitettä:
1) On olemassa konsensus siitä, että työttömyysturvan leikkaus parantaa työllisyyttä. Näin, mikäli tavoitteena on julkisen talouden tukeminen, ansiosidonnaisen porrastaminen, lyhentäminen, tai tason leikkaaminen todennäköisesti vahvistaa työllisyyttä. “Kustannusneutraalissa mallissa” (ks. Unkarin tapaus) tämä tietenkin tapahtuu lähinnä työllisyyden vahvistumisen kautta työttömyysturvan tason säilyessä samana. Joidenkin henkilöiden hyvinvointi aivan varmasti heikkenee.
2) Ei ole olemassa selkeää konsensusta siitä, millainen työttömyysturvan profiili olisi paras kulutuksen tasoittamisen kannalta. Kolsrud ym. antavat aihetta ajatella, että perältä nouseva voisi olla fiksumpi. Ganug ym. antavat aiheta ajatella, että pidemmässä kestossakin olisi puolensa. Suomen osalta meillä ei ole minkäänasteista empiiristä tästä: emme edes osaa sanoa Kolsrudin ym. tasolla, onko nykyinen työttömyysturva optimaalisella tasolla moraalikadon haittojen ja kulutuksen tasoittamisen hyötyöjen osalta. On mahdollista, että turva on kokonaisuudessaan liian korkea (vrt. Ruotsi) tai liian matala - tästä näkökulmasta.
Otan mielelläni vastaan kritiikin näitä väitteitä kohtaan. Olen erityisen kiinnostunut empiirisisä havainnoista, ja erittäin kiinnostunut olisin mistä tahansa näkökulmasta, joka kartoittaa nykyisen työttömyysturvan (Suomessa) optimaalisuutta vakuutusnäkökulmasta. (En tietenkään ole “virkamiesjohtoa”, mutta tässä on nyt mahdollisuus käydä keskustelua kanssani ihan henkilökohtaisesti, jos sellaista toivoo)
terv,
jukka
Uusitalolla outoja kommentteja
Pertti Haaparanta esitti kommentteja Roope Uusitalon blogikirjoitukseen. Olisin odottanut Uusitalon vastaavan Haaparannan kommenteihin. Sen sijaan hän jatkaa kirjani kommentointia jo blogissaan ja SK:n kolumnissaan aloittamalla tyylillä. Yritän vastata – jos pystyn- Mauno Koiviston ohjeen mukaan; ”Ei pidä provosoitua kun provosoidaan”.
Tuloeromitoista Uusitalo toteaa: ”Ja kaikilla suhteellisia eroja mittaavilla asteikoilla kehitys on Tuomalan kirjan käppyröiden mukaankin suht samanlaista”. Kirjan kuvioista 8a ja b voi tarkistaa, ettei Uusitalon ”suht samanlainen” väite pidä paikkaansa. Jos lähtövuodeksi otetaan 1990, suhteellisella Gini-kertoimella mitatut tuloerot ovat kasvaneet vuoteen 2000 mennessä 30 prosenttia. Vuoteen 2007 mennessä kasvu on ollut 37 prosenttia. Vastaavat tuloerojen kasvuprosentit logaritmisen keskiarvopoikkeaman (MLD) tapauksessa ovat 75 prosenttia ja 93 prosenttia.
Kirjassani korostan, että tuloeroja mitataan eri ajankohtien välillä valitettavan usein vain suhteellisella Gini-kertoimella. Atkinsonin (1970) klassikkoartikkelista lähtien on tiedytty, että Gini-kertoimen taustalla löytyvät implisiittiset tulonjakoarvotukset. esimerkiksi se asettaa pienen painon muutoksiin ylimmissä tuloissa. Koska Suomessa suurimmat muutokset viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden aikana ovat tapahtuneet juuri ylimmissä tuloissa, Gini-kerroin reagoi näihin muutoksiin lievästi. Toisin on laita MLD-mitan. Se painottaa samalla tavalla tulojen muutoksia jakauman kaikissa kohdissa. Näin ollen ei ole yllättävää, että MLD-mitan mukaan tuloerojen kasvu on ollut selvästi voimakkaampaa kuin Ginillä mitattu kehitys.
”Tuloeroja mitataan suhteellisilla asteikoilla hyvästä syystä - ne mittaa eroja, ei talouskasvua tai inflaatiota”. Näin väittäessään Uusitalo paljastaa, ettei hän näytä tuntevan mistä on kysymys absoluuttisten ja suhteellisten mittojen välillä. Ainakin Serge Kolmin (1976) tutkimuksesta lähtien tämä kysymys on ollut esillä. Viime vuosikymmeninä sitä ovat esillä pitäneet monet tunnetut tuloeromittaamisen tutkijat kuten Tony Atkinson, Frank Cowell, Ravi Kanbur ja Martin Ravallion. Kyse on siitä, että hyväksymmekö suhteellisten mittojen skaalariippumattomuus-aksiooman. Kirjani liitteessä käyn läpi millaisia aksioomia halutaan tuloeromittojen toteuttavan. Ihmisten arvostukset tuloerojen luonteen suhteen - suhteelliset vai absoluuttiset erot - voivat erota ja tehtyjen kokeiden perusteella on saatu vahvaa näyttöä, että näin todella on. Siksi halusin pitää esitykseni kirjassani tasapainoisena huomioimalla molemmat näkökulmat.
Uusitalo väittää; ”En yhtään epäile etteikö absoluuttiset tuloeromitat muuttuisi eri tahtiin kuin suhteelliset. Tuomalan kirjassa tätä ei kerrota” Huolellinen lukija kuitenkin huomaa, että kirjassa nimenomaan kuviosta 8a ja b näkee ja erikseen kerrotaan, että absoluuttisia tuloeroja mittaavilla mitoilla tuloerot ovat kasvaneet vieläkin voimakkaammin kuin suhteellisilla mitoilla mitatut erot. Esimerkiksi absoluuttinen Gini-kerroin on kasvanut aivan näihin päiviin asti.
Lisäksi kirjassani tuloeroja ei arvioida vain vuosituloihin perustuvien mittojen avulla. Tuloeroja arvioitiin myös viiden vuoden keskiarvotuloilla. Tällöin suhteellisen MLD-mitan perusteella tuloerot kasvavat myös selvästi voimakkaammin kuin suhteellisella Ginillä mitatuilla (kuvio 19). Lisäksi arvioidaan tuloeroja sukupuolen ja iän suhteen. Edelleen osoitetaan, että pysyvyys sekä ylimmissä että alimmissa tuloryhmissä on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana. 1990-luvulta lähtien tuloerokehityksessä on ilmennyt myös vahvistuvaa polarisoitumista molempiin suuntiin mediaanitulosta. Ylimpien tuloryhmien kasvattaessa osuuttaan kokonaistuloista alimmat ja keskituloiset ryhmät ovat menettäneet osuuttaan.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana entistä enemmän tulonjaon aineistosta puuttuu vakuutuskuorissa ja holdingyhtiössä olevia varoja ja niiden tuottoja. Tästä syystä tuloeromitoilla mitatut tuloerot ja ylimmät tulo-osuudet ovat selkeästi aliarvioita.
Uusitalo esittää syytöksiä ”faktojen valikoimisesta”. ”Tuomala kertoo ex-ministeri Orpon väittävän että Suomessa verotus ja tulonsiirrot tasaa tuloja enemmän kuin missään muualla. Tuomalan mukaan jollakin tavalla laskettuna jonain vuonna Tanskassa tulontasaus on vielä voimakaampaa. Voi olla, mutta Orpon väite on silti totta.” Uusitalo vääristee tässäkin kohtaa. Sanatarkasti lainaan Orpoa seuraavasti; ”OECD:n vertailun mukaan tuloeroja tasataan Suomessa verotuksella ja sosiaalietuuksilla enemmän kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa. Muistetaan myös nämä tosiasiat”. Teoreettista ja empiiristä uudelleenjakotutkimuksesta on selvää, ettei tulonsiirtojen ja verojen uudelleenjaon vaikutuksia voi suoraviivaisesti yhteenlaskea. Tästä syystä useat kansainväliset vertailut antavat eri maiden välisestä järjestyksestä eri tuloksia riippuen minkä tuloeromitan perusteella uudelleenjaon laajuutta on arvioitu. Tulonsiirrot ovat suureksi osaksi uudelleenjakoa yksilön elinkaaren aikana, kun taas verotuksen kautta tapahtuva uudelleenjako on yksilöiden välillä tapahtuvaa. Siksi kirjan kuviossa 32 nämä kaksi vaikutusta ja niiden kehitys Suomessa välillä 1990-2015 on kuvattu erikseen. Uudelleenjaon laajuuden tai tarkemmin sen anteliaisuuden arviointi on huomattavasti vaativampi tehtävä. Tutkimusryhmämme on juuri tätä asiaa hiljattain tutkinut. Selitimme uudelleenkakoa markkinatuloeroilla ja julkisen vallan tulonjakopreferensseillä. Osa tutkimuksemme tuloksista on julkaistu kirjassamme Inequality and optimal redistribution (Cambridge University Press 2019) .
Uusitalo toteaa varmaankin omasta mielestään asiallisesti.ja tasapainoisesti. ”Tuomalan mukaan työttömyyskorvausten porrastus on pöljä idea, koska AER:ssä on julkaistu tutkimus, jonka mukaan itse asiassa olisi optimaalista kasvattaa korvauastetta työttömyyden keston mukaan”. Kirjani sivuilla 270-277 käyn lyhyesti läpi työttömyysvakuutustutkimuksen antia koskien korvausten aikaprofiilia. Ainakin Shavell-Weiss (1979) artikkelista lähtien on tiedetty, että aikaprofiili voi olla kasvava tai laskeva. Tätä taustaa vasten olen jo kauan sitten ihmetellyt mihin VM:n virkamiesjohdon suositukset alenevasta korvauksesta työttömyyden keston suhteen perustuvat. Vasta Ivan Werningin teoreettisten tutkimusten perusteella alettiin ymmärtää paremmin mitkä tekijät selittävät aikaprofiilin muotoa. Kuten kirjassani korostan Chettyn ja Finkelsteinin (2014) katsauksessa alan tutkimukseen (Handbook of Public Economics vol 5) pidetään työttömyyskorvauksen aikaprofiilia koskevan tutkimuksen puutteena sitä, ettei teoriaa ole tarpeeksi hyvin kyetty kytkemään aineistoon eli työttömien todellisiin tuloihin, kulutukseen ja varallisuuteen. Kolsrud ym. (2017) tutkimus on ensimmäinen, jossa tämä kytkentä tehdään. Tämän totean kirjassani.
”Tuomala kertoo myös että työttömyyskorvausten tason kasvattaminen saattaa parantaa työsuhteen laatua.” Tämä on outo väite, koska en tarkastele korvauksen tasoa ja sen määräytymistä kirjassani lainkaan. Toki olen lukenut Acemoglun ja Shimerin (2000) tutkimuksen jonka mukaan vahva työttömyysturva rohkaisee työttömiä hakeutumaan paremmin palkattuihin ja heille sopivimpiin töihin. Samalla tästä hyötyvät myös työnantaja ja valtio. Viittaan sen sijaan työttömyyden keston pitkittymisen yhteydessä Kyyrän ja Pesolan empiiriseen tutkimukseen, joka tukee Acemoglun ja Shimerin johtopäätöstä. Tämäkö ja yllä esitetyt kommentit ovat Uusitalon mielestä tasapainoista asioiden esittelyä, jota hän tuntuu kaipaavan kirjassani!
Hei,
Koska tässä nyt sivutaan minunkin leiviskääni jaan teidän kanssanne, vaikkei sitä erikseen ole pyydetty, henkilökohtaisen mielipiteeni muutamasta asiasta.
1) Tulonjakomittareiden osalta on kai lähestulkoon määritelmä että absoluuttisen ja suhteellisen tuloeron muutos poikkeavat toisistaan. Minusta olisi hämmentävää ajatella, että jompikumpi tapa mitata tuloerojen kehitystä poikkileikkausaineistossa on jotenkin absoluuttisesti oikeampi kuin toinen. Tavat kertovat vähän eri asioista. Suhteellinen ginikerroin on valikoitunut lähinnä siksi että se on Tilastokeskuksen (ja ehkä kansainvälistenkin) käytäntöjen kautta keskusteluun vakiintunut mittari.
Tulonjakolaskelmat, joita julkisuudessakin retostellaan, ovat pelkistettyjä siksi ettei meillä käytännössä ole olemassa resursseja, joilla tehdä laajempia laskelmia. Jos joskus tilanne tältä osin olennaisesti muuttuu, voidaan uusia näkökulmia tuoda mukaan. Ne eivät tietenkään rajoitu ainoastaan tulonjakomittareihin, vaan myös esimerkiksi elinkaarinäkökulmien ynnä muihin erinäisissä keskusteluissa esille tuotujen asioiden huomioimiseen.
Siinä missä Nikun huomio tuloerojen ja hyvinvointierojen mittaamisen suhteesta on mielestäni hyvä, liittyy tällaisten aikasarjojen tarkastelemiseen muitakin huomioita. On hyvä muistaa, että esimerkiksi väestön ikääntymisellä on mm. eläköitymisen myötä jokin vaikutus tuloerojen kehitykseen, ja tämän kääntöpuolella on mm. vastaava vaikutus vapaa-ajan erojen kehitykseen. Yleisemmin taloustieteessä käsittääkseni ajatellaan myös vapaa-ajan olevan olennainen hyödyn komponentti. Harmi onkin, että esimerkiksi ajankäytöstä ja kulutuksesta on tarjolla heikommin aineistoja, kuin tuloista.
***
2) Näkemykseni työttömyyskorvauksia koskevasta kirjallisuudesta ei poikkea olennaisesti Roopen näkemyksestä. Haluaisin kuitenkin kommentoida sitä muutamasta kohtaa.
Tosiaan, Kolsrudin ym. keskeinen havainto siitä, että suhteessa kulutuksen tasaamisesta koituviin hyötyihin Ruotsin työttömyysturva tuottaa liian korkean moraalikadon eli taso on liian korkea tuntuu jostain syystä systemaattisesti unohtuvan. Olen tästä tainnut täällä aiemmin Suoniemen Ilpon kanssa vääntää kättä, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen. On mukava huomata, että joku muukin kuin minä on lukenut paperia samalla tavalla. Syytä on kai myös muistuttaa, että Kolsrud ym. eivät estimoi joustoja työttömyysturvan porrastuksesta (osin kai siksi, että Ruotsissa ei sellaista oikein taida olla) vaan käsittääkseni työttömyysturvan enimmäismääräsäännösten muutoksista. Hyvinvointianalyysi tehdään rakenteellisella mallilla johon syötetään näitä tietoja.
Roopen viittaaaman tulevan julkaisun lisäksi Lindner, Balazs, DellaVigna, ja Schmieder ovat saaneet julkaistuksi QJE:ssä (joka käsittääkseni on myös melko laadukas lehti) aihetta käsittelevän artikkelin (ks. https://academic.oup.com/qje/article/132/4/1969/3796325). Unkarin tapaus on sikäli kiinnostava ja relevantti, että se käsittelee suoraan nimenomaan porrastusta. Tulokulma poikkeaa toki hieman Kolsrudin hieman ehkä perinteisemmästä asetelmasta, mutta minusta ei ole painavia perusteita tyrmätä käyttäytysmitaloustieteellistä mallinnusta ajatuksena sinänsä, mutta tämän, optimointikitkojen, ja muiden kiinnostavien tekijöiden roolista varmasti käydään lähivuosina kiivasta keskustelua. Artikkelin lähdeviittauksesta löytyy viittaus Roopen linkkaaman AER-artikkelin työversioon niille, jotka eivät pääse käsiksi maksumuurin takana olevaan esijulkaisuun.
Siltä osin, mitä tulee työttömyysturvan tason leikkausten ja sen vaikutuksiin syntyvien työsuhteiden laatuun, olen Roopen kanssa selvästi lukenut samaa kirjallisuutta. Tältä osin tietenkin Kyyrän ja Pesolan tulokset antaisivat aihetta olla huolissaan syntyvien työsuhteiden laadusta. Tältä osin toki Kyyrä ja Pesola (VATT WP 87) toteavat kirjallisuuden sisältävän sekalaisia havaintoja.
Kaiken kaikkiaan on todettava, että tältä osin olen kovin hämmentynyt professori Tuomalan syytöksestä ja toivoisin. En ole itse vakuuttunut, että yhden tai kahden paperin myötä tehtävissä olevat havainnot antaisivat syytä ajatella asiasta selkeästi ja vahvasti jotain. Esimerkiksi mainituista työttömyysturvan leikkausten vaikutuksista työllisyyteen on kuitenkin jo aika mittava, myös kotimaisia tuloksia sisältävä, tutkimuskirjallisuus. Toivoisin, että professori toisi esille sitä evidenssiä, jotta siihen voisi perehtyä. Sikäli hän on oikeassa, että ajan rajallisuuden johdosta emme ehdi kaikkiin teoksiin tutustua, niinpä Tuomalan kirja on minulla jäänyt lukematta. Joten pahoitteluni, jos evidenssiä esitellään Kolsrudin ym. artikkelia laajemmin siellä.
***
Henkilökohtaisena harmin osoituksena toivoisin, että kulttuurista, jossa esitetään julkisesti syytöksiä esimerkiksi valikoivasta tutkimuksen soveltamisesta twitterissä tai mediassa, päästäisiin eroon. En voi puhua muiden valtiovarainministeriön virkamiesten osalta, mutta vastaanotan erittäin mielelläni esimerkiksi hyviä tutkimusviittauksia ajankohtaisista ja vähemmän ajankohtaisista aiheista sähköpostitse, ja yritän myös löytää aikaa (joka valitettavasti usein on niukkaa) käydäkseni keskustelua asiasta. On ihan mahdollista, että meillä tapahtuu mokia. Onneksi merkittävä osa niistä havaitaan viimeistään valtiontalouden tarkastusviraston, lainsäädännön arviointineuvoston, tai talouspolitiikan arviointineuvoston työssä. Otamme myös vastaan kaikenlaisia, ml. palkkatuen kustannushyötyanalyysiin liittyviä laskelmia, mikäli niitä täällä tai ulkomailla työskentelevillä professoreilla on pöytälaatikoissaan.
Sen sijaan on melko surullista saada viestinnän kautta postia, jossa lukee suunnilleen “Hei, yleisradiolla aiotaan huomenna kertoa, että professori se ja se syyttää teitä tutkimustulosten valikoimisesta. Ehdittekö nopeasti reagoida? Juttu pitäisi saada nopeasti painoon”. Mutta ehkä tällä pyritään kehittämään jonkin sortin yhteistyötä. No, Yleisradion toimitus varmasti löytää kommenttini täältäkin.
objektiivisuuteen pyrkivin yhteistyöterveisin,
jukka mattila
Jari,
Vuosiluvut on syntymävuosia eli mukana myös viimeinen Pisa tutkimus. Silti mielenkiintoista, jos lasket että Pisassa erot pienentyneet jollakin tavalla mitattuna.
Tervehdys,
Keskustelussa - ei HS:kään - juuri kiinnitetä huomiota siihen, että Salmela-Aron ja Chielewskin datassa ei ole tietoja viimeiseltä 15 vuoden ajalta, jolloin käytössä olisi ollut vertailukelpoinen data (Suomihan aloitti PISA:ssa vasta 2003). Epäilyttävää. Itseäni se kiusasi ja katsoin millainen muutos tänä aikana on tapahtunut PISA-aineistoissa. Vuosien 2003 - 2015 välillä ääri-SES-ryhmien välinen standardoitu osaamisero on Suomessa pysynyt samana tai ehkä jopa pienentynyt (lineaarinen kerroin -0.007, toisen asteen mallissa -0.04). Kun nyt siis HS kertoo, että “Sosioekonomiset osaamiserot kasvavat taas”, otsikko olisi voinut pikemminkin olla “Sosioekonomisten erojen kasvu on pysähtynyt”?
Terve Pertti H.
Luulin jo tämän alustan melkein kuolleen keskustelupalstana, mutta onneksi huoli oli ennenaikaista.
Kommenttisi hiukan hyökkääviä, mutta jospa puretaan niitä pala palalta. Vastoin vihjailujasi luin Matin kirjankin - loppuun asti . Tämä ei tietty takaa että olisin kaiken oikein ymmärtänyt.
1) Absoluuttiset vs. suhteelliset mitat
En yhtään epäile etteikö absoluuttiset tuloeromitat muuttuisi eri tahtiin kuin suhteelliset. Tuomalan kirjassa tätä ei kerrota, mutta näin oletettavasti tapahtuu aina kuin talous kasvaa, myös vaikkapa 1960-1990. Tuloeroja mitataan suhteellisilla asteikoilla hyvästä syystä - ne mittaa eroja, ei talouskasvua tai inflaatiota. Ja kaikilla suhteellisia eroja mittaavilla asteikoilla kehitys on Tuomalan kirjan käppyröiden mukaankin suht samanlaista. Ja kaikkien niitten mukaan tuloerot on 2000 - luvulla pysyneet aika vakioina.
2) Valikoivuus
Minusta Tuomalan kirjan varsinainen ongelma on valikoivuus faktoissa. Tämä on mielenkiintoista koska Tuomala itse syyttää erityisesti valtiovaraiministeriötä tutkimustiedon valikoivassa esittämisessä (kuunnelkaa vaikka tämän viikon politiikkaradion haastattelu).
Valikoivalla faktojen esittämisellä tarkoitan siis vaikkapa seuraavia (valitettavasti ei tyhjentävä lista)
Tuomala kertoo ex-ministeri Orpon väittävän että Suomessa verotus ja tulonsiirrot tasaa tuloja enemmän kuin missään muualla. Tuomalan mukaan jollakin tavalla laskettuna jonain vuonna Tanskassa tulontasaus on vielä voimakaampaa. Voi olla, mutta Orpon väite on silti totta.
Tuomalan mukaan työttömyyskorvausten porrastus on pöljä idea, koska AER:ssä on julkaistu tutkimus, joinka mukaan itse asiassa olisi optimaalista kasvattaa korvauastetta työttömyyden keston mukaan (https://pubs.aeaweb.org/doi/pdf/10.1257/aer.20160816). Totta mutta itse asiassa ko. tutkimuksen eka tulos taisi olla että Ruotsissa työttömyyskorvaus oli optimaalisen tason yläpuolella ja samaisen AER:n field-lehdessä on just julkaistu tutkimus (https://www.aeaweb.org/articles?id=10.1257/app.20180138&&from=f), jonka mukaan porrastus on silti optimaalista. Eikä tässä Tuomalan väitteestä huolimatta ollenkaan unohdeta työttömyysvakuutuksen vakuutustehtävää.
Tuomala kertoo myös että työttömyyskorvausten tason kasvattaminen saattaa parantaa työsuhteen laatua. Jos olen yhtään kartalla teemasta, väittäisin että tulokset on ristiriitaisia. Sen sijaan aika vahva konsensus on olemassa työttömyyskorvausten tason vaikutuksesta työttömyyden kestoon.
Kiusallinen piirre Tuomalan kirjaan liittyen onkin että Tuomala varmasti on hyvin perillä kaikesta kirjansa teemaan liittyvästä tutkimuksesta. Hänellä toki voi olla teemasta myös vahvoja näkemyksiä. Ideaalitilanteessa kirjasta voisi odottaa löytävänsä teeman monipuolisen esittelyn ja sen perään kirjoittajan perustellun näkemyksen. Valitettavasti tästä jää jo eka osa puolinaiseksi, joten toisenkin uskottavuus kärsii.
Haaparanta syytti Uusitaloa yleisimmän mittarin eli Ginin käytöstä ja kehui Ravallionia, joka käyttää Giniä.
Siinä argumentti absoluuttiselle mittareille oli 247 hengen Twitter-kysely. Älä katso vinoutyneen ryhmän sanoja, katso tekoja: ihmiset oikeasti valitsevat muuttaa suhteellisesti köyhiksi saadakseen lisää rahaa. He haluavat lisää hyvinvointia itselleen, usein muillekin.
Usein rahan hyöty on logaritminen, jolloin sama suhteellinen tulojen kasvu tuottaa saman lisähyvinvoinnin. Oikeasti köyhä hyötyy enemmän, koska luvuissa eivät ole mukana piilotulot, kuten tuloja tasaisemmin jakautuvat julkiset palvelut.
Ihmiset pakenevat hukkumiskuoleman uhalla maista, joissa he ovat parempituloisia, maihin, joissa he ovat huonotuloisimpia. Suhteelliset tulot eivät siis ole tärkeitä vaan absoluuttiset.
Oikeudenmukaisuus on sitä, että jokainen saa pitää tulonsa. Hyvyys on sitä, että annetaan omasta vapaaehtoisesti tarvitsevammalle.
“Vastaus on yksinkertainen, 10000 euron lisätulot kasvattavat hyvinvointia enemmän kuin 400 euron lisätulot, siksi epätasa-arvo kasvaa.”
Miksi näin olisi? Tässä täytyy tietty ottaa kulutuksen lähtötaso huomioon ja yleensä oletetaan, että lisäkulutuksesta saatava hyvinvointi vähenee kulutuksen kasvaessa.
Roope ei noudata tässä jutussa, kuten ei myöskään Suomen Kuvalehden kolumnissaan, niitä periaatteita, joiden hän katsoo olevan tärkeitä tasapuolisen, tietoaineistoon perustuvan keskustelun kannalta.
Selvimmin tämä tulee esille siinä, että hän keskittyy yksinomaan suhteellisten tuloepätasa-arvomittojen esittelyyn, ja niidenkin joukosta pääosin Gini-kertoimeen. Tämä on yllättävää erityisesti siksi, että uusimmassa julkistalouden tutkimuksessa käsitellään epätasa-arvon mittaamisen ongelmia, kuten myös Matti Tuomalan kirjassa. Jää kuva, ettei Roope ole perehtynyt tähän tutkimukseen eikä lukenut Tuomalan kirjaa.
Pidämmekö hyvänä epätasa-arvon mittana mittaa, joka saattaa ilmoittaa tasa-arvon kasvaneen (epätasa-arvon laskeneen), kun rikkaan henkilön (tai yleisemmin henkilön, jonka tulot ylittävät keskitulot) tulot kasvavat? Gini-kertoimella on tämä ominaisuus, kuten Cowell ja Flachaire, http://sticerd.lse.ac.uk/dps/pep/pep36.pdf, ovat äskettäin näyttäneet. Tuomalankin korostamalla MLD-mitalla ei tätä ominaisuutta ole ja se on hyvä mitta monesta näkökulmasta (ks. Cowell ja Flachaire), joita epätasa-arvon mittaamisesta käydyssä keskustelussa on korostettu. Miksi Roope siis tarkastelee lähinnä Suomen (suhteellisen) Gini-kertoimen kehitystä?
Roope esittelee siis ainoastaan niin sanottujen Suomen suhteellisten tuloepätasa-arvomittojen kehitystä. Hän ei perustele tätä millään tavalla, vastoin hyvää ja reilua keskustelutapaa. Absoluuttisten mittojen puolesta on viime vuosina esitetty monia argumentteja. Martin Ravallionin, hyvin tunnetun epätasa-arvotutkijan, argumentit löytyvät tästä: https://www.wider.unu.edu/sites/default/files/Publications/Working-paper/PDF/wp2018-141.pdf.
Keskustelun merkityksen näkee esimerkin avulla: Jos miljonäärin tulot kasvavat yhden prosentin, niin hänen tulonsa kasvavat 10000 eurolla. Jos 40000 euroa ansaitsevanhenkilön tulot kasvavat prosentin, niin euroissa hänen tulonsa kasvavat 400 euroa. Suhteellisten epätasa-arvomittojen mukaan tuloepätasa-arvo ei muuttunut lainkaan. Absoluuttisten tulo-eromittojen mukaan epätasa-arvo on kasvanut. Miksi?
Vastaus on yksinkertainen, 10000 euron lisätulot kasvattavat hyvinvointia enemmän kuin 400 euron lisätulot, siksi epätasa-arvo kasvaa. Ajatus on siis melko selvä, Suomessakin on tällaisia argumentteja esitelty jo useita vuosia. Takavuosien hyvinä aikoina työehtosopimusneuvotteluissa vastakkain olivat usein markka-korotukset ja prosenttikorotukset, perusajatuksena oli tuloerojen kaventaminen. Naisasialiikkeet (anteeksi vanhahtava termi) korostivat myös yleisten markka-korotusten merkitystä sukupuolten välisten palkkaerojen supistamiseksi.
Tämä kaikki on siis näyttöä siitä, että epätasa-arvoa mitattaessa on syytä tarkastella absoluuttisia tuloeroja. Valitettavasti mitään laajoja tutkimusperäisiä aineistoja siitä, millaisia tuloeroja ihmiset pitävät tärkeimpinä, ei ole. Tutkimuksessaan Ravallion kertoo opiskelijoille tehdystä kyselystä, jonka mukaan absoluuttisia tulo-eroja pidettiin tärkeämpinä. Samaa kertovat tulokset Ravallionin tekemästä verkko-kyselystä.
Roope pitää vero- ja sosiaalipolitiikkaa tulojen tasaajana. Näin tietysti on ollutkin. Hän jättää kuitenkin mainitsematta, että Suomessa (samoin kuin Ruotsissa ja Tanskassa) politiikan muutokset vuosina 1995-2015 ovat vähentäneet tulojentasausta, vaikka samaan aikaan bruttotuloerot ovat kasvaneet. Tämä käy ilmi esimerkiksi IMF:n Fiscal Monitor-julkaisusta vuodelta 2017, https://www.imf.org/en/Publications/FM/Issues/2017/10/05/fiscal-monitor-october-2017. Ehkä tällainenkin tieto on hyvä tuoda esille, ja niinhän Matti Tuomala on tehnyt.
Kantola olisi voinut kysyä samanmielisyyttä väitteiden kanssa ja kvantitatiivisesti laskea, olivatko kirjan monet yleistykset perusteltuja. Nuo Tilastokeskuksen käyrät osoittavat, että vaikka tuottavuuserot ovat kasvaneet, valtio on tasannut yhä kireämmällä verotuksella ja runsaammilla tulonsiirroilla entistä enemmän, niin että sitäkään eroa ei näy?