Vastakkainasettelun aika on ohi

7.2.2020 Kirjoittanut Roope Uusitalo

Lakkojen määrä on pienentynyt murto-osaan 1980-luvun tasosta

Kolumni ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 7.2. 2020. Siltä varalta, että teema kiinnostaa, tässä kolumni ilman toimituksen editointeja hiukan pidempänä versiona, jossa on mukana myös lähdeviitteet ja muutama kuvio.

Tätä kolumnia kirjoittaessani sahat ja paperitehtaat ovat olleet lakossa jo viikon. Kemianteollisuuden ja energiateollisuuden lakotkin olisivat jo alkaneet, ellei työministeri Tuula Haatainen olisi lykännyt niitä kahdella viikolla. Monen muunkin alan neuvottelut ovat sen verran solmussa, että lakkovaroituksia kuullaan varmaan vielä lisää.

Viimeaikaisista uutista huolimatta lakot ovat Suomessa nykyään harvinaisia. Vielä 1970- ja 1980-luvulla käytiin Tilastokeskuksen työtaistelutilaston mukaan vuosittain keskimäärin melkein 1400 työtaistelua. 2000-luvulla työtaisteluja on ollut enää keskimäärin 130 vuodessa. Työtaistelujen vuoksi menetettiin vuosina 1970-89 melkein miljoona työpäivää vuodessa. Vuosina 2000-2018 menetettyjä työpäiviä oli keskimäärin 120 000 vuodessa.

Lakkojen määrä laski Suomessa nopeasti 1990-luvun alussa. Osasyy oli ehkä 1990-luvun lama. Toisaalta lakkoalttius ei koskaan kasvanut lamaa edeltäneelle tasolle laman jälkeenkään. 2000-luvulla lakkoja tai työsulkuja on ollut hyvin vähän. Tilastoissa erottuu isompana piikkinä vain vuoden 2005 metsäteollisuuden työtaistelut.

Alla olevaan kuvioon on piirretty työtaisteluissa menetettyjen työpäivien määrä vuosittain Tilastokeskuksen työtaistelutilaston tietojen perusteella. Lakkojen lisäksi mukana on myös työsulut. Kuten kuviosta näkyy, lakkojen määrässä on voimakasta vuosittaista vaihtelua, mikä johtunee lähinnä eri alojen työehtosopimusneuvottelujen ajoittumisesta samoille vuosille. Tämän lisäksi kuviosta näkyy lakkojen määrän äkillinen pieneneminen 1990-luvulle tultaessa.

Menetettyjen työpäivien määrä

Lakkojen harvinaistumien ei ole mitenkään erityisen suomalainen ilmiö. Kansainvälisen työjärjestön ILO:n keräämien tilastojen mukaan, lakkojen määrä on vähentynyt useimmissa muissakin OECD-maissa. Kaiken lisäksi lakot ovat maailmalla loppuneet suunnilleen samaan aikaan kuin Suomessakin. Suomeakin enemmän lakkoilu on vähentynyt 1980-luvun ja 2000-luvun välillä esimerkiksi Irlannissa, Italiassa, Japanissa, Australiassa ja tietenkin Iso-Britanniassa. Yllättävää kyllä, esimerkiksi Ranskassa lakot ovat olleet ILO:n tilastojen mukaan harvinaisia jo pitkään. Ehkä tunnetumpaa on se, että Ruotsissa lakkoillaan vähän. Ruotsissa viimeinen lakkopiikki on vuodelta 1980.

Työtaistelujen määrästä eri maissa löytyy tilastoja ILO:n tietokannasta. Kansainvälisissä vertailuissa työtaisteluissa menetettyjen työpäivien määrä lasketaan useimmiten 1000 työllistä kohti. Alla olevassa kuviossa työllisten määrä on peräisin OECD:n tietokannasta (Annual Labour Force Statistics database). Kuviosta on poistettu maat, joissa on paljon puuttuvia havaintoja ILO:n datassa. Tämän jälkeen menetettyjen työpäivien määrä on suhteutettu työllisten määrään ja tästä otettu keskiarvo maittain ja vuosikymmenittäin.

Lakot OECD maissa 1970 - 2018

Lakkoja on hankala selittää. Kaikki lakot päättyvät joskus. Useimmiten kompromissiin, jossa kumpikin osapuoli joustaa tavoitteessaan. Jos työehtosopimuksesta neuvottelevilla liitoilla on realistinen käsitys lakon todennäköisestä lopputuloksesta, olisi molempien osapuolien kannalta parempi päätyä sopimukseen ilman lakkoa. Lakon vuoksi kiista kakunjaosta johtaa kakun pienenemiseen. Tätä kutsutaan Hicksin paradoksiksi vuonna 1972 taloustieteen Nobel-palkinnon voittaneen John Hicksin mukaan.

Hicks itse tosin totesi vuonna 1932 julkaistussa kirjassaan “The Theory of Wages”, että lakkoase ruostuu käyttämättömänä. Ammattiliitto, joka ei koskaan mene lakkoon, menettää kyvyn lakon organisointiin. Lakonuhka on ammattiliiton tärkein painostuskeino. Hicksin mukaan ajoittaisia lakkoja tarvitaan, jotta lakonuhka säilyy uskottavana.

Taloustieteessä lakkoja on yritetty Hicksin jälkeen selittää lähinnä epäsymmetrisellä informaatiolla. Näiden mallien mukaan työnantaja tietää yrityksen tuottavuudesta enemmän kuin työntekijät tai näitä edustava ammattiliitto. Samalla ammattiliitolle on epäselvää, kuinka suuriin palkankorotuksiin työnantaja on valmis. Kestämällä mieluummin pitkänkin lakon kuin suostumalla palkankorotuksiin työnantaja signaloi, että palkankorotusvaraa ei ole.

Totta puhuen taloustieteen lakkomallit eivät koskaan olleet suuri menestys. Lakkojen suhdannevaihtelua on pystytty jotenkuten selittämään. Sen sijaan data lakkojen jälkeisistä palkankorotuksista sopi huonosti yhteen lakkomallien kanssa. Lakon pitkittymisenhän piti osoittaa, että palkankorotusvaraa ei ole.

Muutenkin kiinnostus lakkoja koskevaan tutkimukseen on hiipunut. Vielä 1980-luvulla lakkoja koskevaa taloustieteellistäkin tutkimusta oli paljon. 1990-luvun alun jälkeen ei taloustieteen lehdistä enää juuri lakkotutkimusta löydy.

Tutkimuskiinnostuksen lopahtaminen on hiukan kiusallista, kun samalla puuttuu taloustieteellinen selitys lakkoilun loppumiselle. Neuvostoliiton romahtaminen, 1990-luvun lama tai ammattiliittojen jäsenmäärän lasku eivät yleismaailmallisen trendin selityksiksi oikein kelpaa.

Elinkeinorakenteen muuttuminen, kiristyvä kansainvälinen kilpailu ja sen vuoksi kasvaneet lakkokustannukset tai luokkatietoisuuden liudentuminen ovat jo astetta lupaavampia selityksiä.

Koska taloustieteessä lakkoja voidaan parhaiten selittää informaation epäsymmetrisyydellä, taloustieteilijä ehkä tarjoaisi selitykseksi lakkojen vähenemiselle myös palkkaneuvottelun osapuolten saatavilla olevan informaation lisääntymistä. Lakon alkaminen kertoo, että neuvottelut ovat epäonnistuneet. Ehkä paremmin vastapuolen tilanteesta perillä olevat neuvottelijat voivat epäonnistumisen helpommin välttää.

Lähteet:

Card, D. (1990). Strikes and bargaining: A survey of the recent empirical literature. The American Economic Review80(2), 410-415.

Card, D. (1990). Strikes and wages: a test of an asymmetric information model. The Quarterly Journal of Economics105(3), 625-659.

Hicks, J. (1963). The theory of wages. Springer. (sisältää re-print version vuoden 1932 1. painoksesta)

Kennan, J. (1986). The economics of strikes. Handbook of labor economics2, 1091-1137.

van der Velden, J. H. A. (2007). Strikes Around the World, 1968-2005: Case-studies of 15 countries. Amsterdam University Press.

Aihealueet: Lajittelematon

Yksi kommentti kirjoitukseen “Vastakkainasettelun aika on ohi”

  1. kom kirjoitti:

    Yksi mahdollinen selitys lakkojen vähenemiselle voi olla se, että potentiaaliset lakkoilijat ovat yhä useammin myös joko yrityksen omistajia joko suoraan tai välillisesti tai sitten jonkinlaisella tulospalkkiotyyppisellä ratkaisulla aiempaa suoremmin sitoutettuja riipuviksi yrityksen taloudellisesta menestyksestä. Lakkoilemalla tämä puoli tulonmuodostuksesta heikkenisi.

    Myös globalisaatio voisi olla yksi selitys lakkoilun vähenemiselle. Niillä aloilla, joilla tuotannon kilpailu on ylikansallista, on pitkäaikaisen lakkoilun riskinä se, että työ siirtyy muualle. Aiemmin työntekijäpuolen oli helpompi käyttää lakkoasetta, kun tämä riski oli pienempi. Esimerkiksi “The Routledge Companion to Employment Relations” (2018) -teoksessa esitetään, että olisi muodostunut jo jonkinlainen konsensus siitä, että kilpailun globalisoituminen olisi keskeinen selittävä tekijä lakkojen määrän vähentymisessä. Nyt nähtävät lakot ovat usein ylityökieltoja ja lyhyehköjä lakkoja, joilla aiheutetaan pientä haittaa, mutta ei yleensä ajeta vielä työn siirtymiseen muihin maihin, kun taas pitkiä lakkoja vältellään myös työntekijäpuolella.

    Sitä osaa lakkoilusta on kuitenkin vaikeampi ymmärtää, että miksi lakot keskittyvät tietyille aloille, ja joillain toisilla aloilla lakkoja ei nähdä koskaan tai juuri koskaan. Ne alat, joilla lakkoja ei ole näkynyt nyt eikä aiemminkaan, eivät ole läheskään kaikki mitään informaation jakamisen esimerkkipaikkoja. Voisi olettaa asian voivan ainakin toisinaan voivan mennä jopa niin päin, että lakkoiluun lähtemistä voi jopa edesauttaa se, jos työntekijäpuolella on tieto siitä, ettei työnantaja tule lakosta menemään nurin. Lakkoja ei juuri kohdisteta sellaisiin työnantajiin, joilla työnantajapuoli tietää olevan akuutin maksuhäiriöriskin.

    Mitä lakkoihin tulee, on käyty keskustelua siitä, onko niiden luonne muuttumassa. Työntekijöiden oikeuksien puolesta enää harvemmin lakkoillaan. Toisaalta yhtenä uutena lakkomuotona ovat nousseet ympäristölakot, kuten ilmastolakot. Myös esimerkiksi tietynlaiset some-konfliktit ovat uusia konfliktin muotoja, jotka ovat tulleet ehkä osin perinteisten lakkojen tilalle.

    Kirjallisuudesta voisi nostaa esiin edellä mainitun teoksen “The Routledge Companion to Employment Relations” lisäksi Gorardin artikkelin ‘What has happened to strikes?’ (2009). British Journal of Industrial Relations -lehdestä, jossa on mielenkiintoista pohdintaa lakkoilun kehityshistoriaa koskien.

Vastaa