En ole havainnut Suomessa mitään keskustelua ”liberaltarismista” tai ”vahvan valtion libertarismista”. Kummassakin tapauksessa on kyse siitä, että tunnetut libertaarit ovat havahtuneet perinteisen libertarismin lähes täydelliseen kyvyttömyyteen käsitellä yhteiskunnallisia ongelmia ja tarjota politiikkasuosituksia.
Tämä näkyy yhdessä libertarismin tärkeimmässä linnakkeessa, Cato-Instituutissa. Sen sisällä olevan Niskanen Centerin tutkijat ovat yhä laajemmin arvostelleet perinteistä libertarismia ja ovat esittäneet libertarismin korvaamista, ei sen paikkaamista. Heidän mukaansa libertarismin kriisi näkyy myös siinä, että Yhdysvalloissa libertaarien joukko on supistunut jo pitkän aikaa.
Kummassakin libertarismin uudistamisyrityksessä tuodaan esille se, että valtioilla on suuri, myönteinen merkitys yhteiskuntien hyvinvoinnille, eikä nyt ole kyse ”yövartijavaltiosta”. Brink Lindsey, yksi arvostetuimmista liberaltaristeista, on nostanut keskusteluun libertaristipiireissä perinteisesti kielletyn aiheen, tuloerojen kasvamisen haitalliset vaikutukset. Ruma sana on sanottu, niin kuin se on. Hän on huolissaan siitä, että Yhdysvalloissa politiikka on pitkän aikaa siirtänyt tuloa köyhiltä yrityksille ja sitä kautta rikkaille.
Liberaltaristit ovat hylänneet libertarismin myös siksi, että libertaarit ovat vähätelleet ja ilmastomuutoksen seurauksia tai jopa ilmastomuutoksen olemassaoloa. Myös Suomessa äärioikeiston piiristä on esitetty samaa ja varsin usein siellä on nojattu yhdysvaltalaisten libertaarien kirjoituksiin.
Ensi tuntumalta tuntuu oudolta, että ilmastokieltoisuus on niin tiiviisti liittynyt poliittiseen oikeistoon tai sen osaan. John Quiggin on kuitenkin huomannut, että libertarismin ydinlähtökohdat johtavat siihen suoraan. Libertarismin taustalla on mystinen näkemys ”luonnollisesta” omistusoikeuksien jakautumisesta, joka perustuu John Locken ajatuksiin ja joita Robert Nozick päivitti. Sen mukaan julkisen vallan, valtion ei tule vaikuttaa omistusoikeuksien jakautumiseen, karkeasti sanottuna vapaiden markkinoiden seurauksena syntyvä jako on paras ja oikeudenmukainen. Valtion puuttuminen siihen pienentää kokonaistuloja ja on epäoikeudenmukainen.
Kasvihuonekaasujen päästöjä, erityisesti hiilidioksidin päästöjä on vähennetty monessa paikassa, mutta erityisesti EU:ssa, julkisen vallan perustamalla päästökauppamekanismilla. Mekanismi on jakanut päästöoikeudet niiden yritysten kesken, jotka ovat mukana kaupassa.
Päästökauppa on toiminut erinomaisesti kaikkialla, missä sitä on käytetty. Miten libertaristi voi tähän reagoida? Yksi tapa on vähätellä päästöjen vaikutuksia, mutta se ei riitä: päästökauppa on toiminut erinomaisesti. Siksi ainoa mahdollinen konsistentti libertaristinen reaktio on kiistää koko ilmasto-ongelman olemassaolo, koska silloin voidaan väittää valtiojohtoisen päästökaupan olevan turhaa voimavarojen tuhlausta.
Jotkut libertaristit, liberaltaristit, ovat viime aikoina hyväksyneet sen, että tieteellinen tutkimus on vakuuttavasti osoittanut ilmastonmuutoksen olevan tosiasia. Yksi tunnetuimmista on Jerry Taylor Niskanen Centeristä, jossa hän on vastannut Cato-Instituutin Natural Resource Studies-ohjelmasta. Hän on pitkään esittänyt ilmastonmuutoksen olevan niin vähäinen ilmiö, että tarvetta erityiseen ilmastopolitiikkaan ei ole. Nyt hän on siis muuttanut kantaansa kokonaan. Ei ehkä ole ihme, että libertarismille on etsitty pohjaa lockelaisen ajatusmaailman ulkopuolelta, tässä Jacob Levyn artikkeli.
Tätä tarvitaan myös siksi, että yksi perinteisen libertarismin keskeinen väite on, että omistusoikeuksien jakaminen yksityisten kesken on tapa säilyttää kilpailutalouden tehokkuus myös silloin, kun se on kyseenalainen ulkoisvaikutusten vuoksi: jos yritykset päästävät ilmaan terveydelle vaarallisia aineita oman tuotantonsa sivutuotteena, niin ongelma voidaan ratkaista niin, että joko yrityksille sallitaan oikeus jatkaa päästöjään tai kansalaisille annetaan oikeus puhtaaseen ympäristöön.
Ensimmäisessä tapauksessa kansalaiset voivat maksaa yrityksille siitä, että ne vähentävät päästöjään, jälkimmäisessä tapauksessa yritykset voivat ostaa kansalaisilta oikeuksia saastuttaa. Kummassakin tapauksessa päästöt vähenevät yhteiskunnan kannalta optimaaliselle tasolle. Tämä on esimerkki ns. ”Coasen teoreemasta”.
”Teoreeman” mukaan sillä, miten omistusoikeudet jaetaan, ei ole väliä lopputuloksen kannalta. Väite on tiedetty vääräksi jo 1960-puolivälistä lähtien, tässä esimerkki tutkimuksesta, joka osoittaa, että se pätee erittäin rajallisin ehdoin.
Suomessa tällaista keskustelua libertarismista ei liene paljoakaan ole käyty, ainakin minä olen törmännyt vain väitteisiin kuten ”kirjastot ovat kommunismia” ja vastaaviin ”luonnollisille omistusoikeuksille” perustuviin lausumiin. Keskustelun puute näkyy siinäkin, että kansakunnan tavaksi on tullut antaa tunnetuimman suomalaisen libertaarin (en tarkoita Jussi Halla-Ahoa, jota myös voidaan luonnehtia libertaristiksi ainakin johonkin rajaan asti, vaikka hän nimityksen torjuukin) kerran tai kaksi vuodessa esitellä omia näkemyksiään parhaaseen katsoja-aikaan niin hurmioituneen toimittajan haastateltavana, että mitään kriittisiä kysymyksiä ei esitetä.
Vahvan valtion libertarismi (”State Capacity Libertarianism”) on Tyler Cowenin esitys libertarismin kehittämiseksi. Lähtökohtana hänelläkin on ilmastonmuutos ja libertarismin täydellinen epäonnistuminen sen käsittelyssä. Tämä on hänen mukaansa yksi tekijä libertaristien rivien harvenemisessa.
Cowenin näkemys on, että valtiota tarvitaan kapitalismin ylläpitämiseksi. Hän viittaa sekä taloushistoriallisiin mutta myös nykyhetken esimerkkeihin, Kiina niiden joukossa. Cowen pitää julkisia infrastruktuuri-investointeja tärkeinä, samoin mahdollisesti myös julkista peruskoulutusta. Cowen erottautuu liberaltaristeista, koska hän vastustaa tulojen uudelleenjakoa ja yleensä tulonsiirtoja. Hänen perustelunsa on, että hyvin toimiva talous luo automaattisesti tuloa, josta ainakin hippusia tulee kaikille. Tälle väitteelle ei kuitenkaan ole tukea.
Suhde poliittiseen demokratiaan on ollut libertaristeille ongelmallinen, myös Cowenille. Monet hänen esimerkkinsä vahvoista valtioista eivät ole demokratioita. Libertarismin klassikot ovatkin tunnettuja oikeistolaisille diktatuureille antamastaan tuesta. Levy, edellä viitatussa jutussaan, käsittelee myös tätä ongelmaa. Ei suomalaisiakaan libertaareja voida pitää demokratian hyvinä ystävinä.
Demokratian hylkiminen seuraa sekin suoraan luonnollisten omistusoikeuksien sadusta: valtiot jakavat omistusoikeuksia, jotka eivät ole sopusoinnussa luonnollisen jaon kanssa. Esimerkiksi irtisanomisia säätelevä lainsäädäntö antaa työntekijöille ainakin osuuden työpaikkojen omistusoikeuksista. Ainoa tapa välttää tämä on tukea hallintoa, joka kunnioittaa ”luonnollisia omistusoikeuksia”, oikeistolainen diktatuuri sopii tähän eikä vaaleista ole pelkoa.”Whataboutismia” ennakoiden totean vasemmistolaisten diktaattoreiden keskittyneen siirtämään omaisuutta itselleen ja tuhoamaan sitäkin.
Jos vanhakantaisesta liberalismista ei kehtaa julkisesti innostua, niin nyt sosialismista kehtaa, ainakin enemmän kuin muutaman viime vuosikymmenen aikana. Hyvän sanan voi siis sanoa, niin kuin se on. Tätä ovat avittaneet Thomas Pikettyn kirjat ja niiden innoittamat tutkimukset varallisuus- ja tuloerojen kehityksestä sekä niiden innoittamat politiikkasuositukset. USA:ssa demokraattien presidenttiehdokaskandidaattien joukossakin jotkut suositukset ovat saaneet kannatusta.
Näiden suositusten taustalle on myös uudempaa teoreettista tutkimusta, tässä yksi esimerkki siitä, että varallisuuden ja pääomatulojen yhtäaikainen verottaminen voi olla optimaalista, tässä toinen, jonka mukaan aiemmat tulokset pääomatulojen verottamisen pitkän ajan tehottomuudesta ovat virheelliset. Mutta mitä sosialismi on?
Branko Milanovic on blogissaan esitellyt eri näkemyksiä. Perinteisesti sosialismin teorioissa on yleensä lähdetty liikkeelle siitä, että yritykset ovat joko valtion yrityksiä tai muuten sosiaalisesti omistettuja, esimerkiksi työntekijöiden omistamia. Uudemmat näkemykset eivät rakennu tälle, niissä tärkeässä osassa on usein työntekijöiden omistus, mutta yritykset ovat yksityisiä. Lähtökohtana on rajoittaa varakkaiden vaikutusvaltaa, sekä poliittista että taloudellista valtaa.
Piketty on ehdottanut, että yritysten omistus muutetaan niin, että työntekijät ja ”kapitalistit” omistavat kukin puolet yhtiöstä ja että yksikään ”kapitalisti” ei voi omistaa kuin 5 prosenttia osakekannasta. Tällä tavalla, samoin kuin varallisuutta ja perintöjä verottamalla, rajoitetaan yksityistä varallisuutta.
Esitys yritysten omistuksen jakamisesta koskee vain suuryrityksiä, pienyritykset voivat jatkaa kuten ennekin. Pikettyn esitys on lähellä James Meaden esittämää yritysten osakkeiden jakamista kahteen osaan, kapitalistien ja työntekijöiden osakkeisiin. Kaikilla osakkeilla olisi sama äänivalta. Työntekijät voisivat saada osan tuloistaan palkkana loput osinkoina. Yksi ajatus tässä oli, että jos työntekijöiltä vaaditaan joustavuutta, niin heidän on saatava samat oikeudet kuin omistajilla, koska he ottavat kantaakseen yritysriskiä aivan kuten tavalliset omistajatkin.
John Roemer luonnehtii talousjärjestelmiä kolmesta näkökulmasta: järjestelmän taloudellisesta ”hengestä” tai ”olemuksesta” (eetoksesta), tulonjaon eettisyydestä, ja tuotantovälineiden omistuksesta. Kuten edellä totesin, sosialistit ovat paljolti keskittyneet viimeiseen, mutta Roemer haluaa painottaa ensimmäistä tekijää. Tässä hän seuraa Gerald Cohenin jälkiä.
Libertarismissa erityisesti mutta myös tavanomaisissa taloustieteen malleissa talouden ”olemus” rakentuu yksilöistä, jotka tekevät päätöksiään ”itsekkäästi” vain markkinahintojen pohjalta ottamatta huomioon muita yksilöitä. Ayn Randin ajattelussa tämä on viety äärimmilleen, itsekkyys on itsenäinen ja keskeinen päämäärä.
Tällainen käyttäytyminen ei ole sopusoinnussa empiirisen evidenssin kanssa. Behavioraalisessa taloustieteessä on tutkittu paljon ihmisten välistä vastavuoroisuutta markkinoiden ulkopuolisessa käyttäytymisessä. Tutkimusten mukaan ihmiset vastaavat muiden tekoihin samankaltaisilla teoilla, hyvillä teoilla hyviin tekoihin, huonoihin tekoihin huonoilla. Tämä tulee lähelle kantilaista etiikkaa.
Ajatuksena on, että sosialistisen yhteiskunnan ”olemusta” luonnehtisi se, että ihmisten toimivat niin, että ajattelisivat kuinka heidän oma toimintansa olisi yleistettävissä, ihmiset kysyisivät itseltään ”mitä tapahtuisi, jos kaikki tekisivät niin kuin minä”, ennen kuin tekevät omat päätöksensä. Tämä versio eetoksesta on peräisin Immanuel Kantilta.
Jos näin tapahtuisi, niin ihmiset luonnollisesti toimisivat niin, että kaikkien hyvinvointi kasvaisi. Ongelma on tietysti siinä, miten tällainen käyttäytymisen koordinaatio, uusi tasapaino saataisiin luotua, miten eetos saadaan vaihdettua. Roemer kutsuu tällaista tasapainoa ”kantilaiseksi tasapainoksi”.
Roemer tarkastelee artikkelissaan teoreettisesti kahta erilaista sosialistista järjestelmää. Ensimmäinen on ”sosialidemokraattinen” sosialismi. Se ei poikkea tavallisesta kapitalistisesta järjestelmästä muuten kuin eetoksessa, joka on kantilainen, ja siinä, että valtio tasaa tuloeroja tuloverotuksella, jonka tuotot jaetaan takaisin kansalaispalkkana. Hän tarkastelee sitä aivan tavallisen oppikirjojen täydellisen kilpailun mallin avulla, kilpailu on täydellistä myös työmarkkinoilla.
Jos ihmisten oletetaan käyttäytyvän standardimallin eetoksen mukaisesti, siis itsekkäästi, niin tiedetään, että syntyvä tasapaino ei ole Pareto-tehokas, verotus tekee taloudesta tehottoman. Jos eetos on kantilainen (ihmiset sisäistävät omien toimintansa vaikutuksen verotuloihin ja siten tulonsiirtoihin), niin syntyvä tasapaino on Pareto-tehokas. Tässä tasapainossa tulonjako on tasaisempi kuin silloin, kun eetos on ”kapitalistinen”, ja siis tulonjaon mielessä yhteiskunta on oikeudenmukaisempi. Tehokkuus ja tulojen tasaus ovat siis sopusoinnussa keskenään.
Termi ”sosialidemokraattinen” on sopiva siksikin, että vahvat ammattiyhdistykset ovat olleet organisaatioita, jotka ovat sisäistäneet valtion budjettirajoituksen. Summers et. al. 1993 havaitsivat, että korporatistisissa maissa tuloverot olivat korkeammat ja muut verot alemmat kuin muissa maissa. Työaikojen säätely tarkoittaa myös sitä, että tuloverojen aiheuttamat vääristymät työn tarjontaan ovat pienet. Nyt kun ammattiyhdistysten voima on vähentynyt, tai ei ainakaan ole kasvanut, on vaikeampaa saada taloutta/yhteiskuntaa kantilaiseen tasapainoon.
Roemerin sosialismi-2 on järjestelmä, jossa yritysten koko tuotto jaetaan työntekijöiden ja niiden sijoittajien kesken, jotka ovat hankkineet yritykseen laitteita, koneita ja muita välineitä. Muita osakkaita ei ole, kyse on siis esimerkiksi pienten tai keskisuurten yritysten kaltaisista yrityksistä. Kaikki yritykset ovat yksityisiä ja täydellinen kilpailu vallitsee kaikkialla, myös työmarkkinoilla. Työntekijät saavat markkinapalkan, sijoittajat markkinatuoton. Kummallekin ryhmälle jaetaan osa jäljellä olevasta ylijäämästä, ”puhtaista voitoista”, jota syntyy, jos tuotantoteknologiassa on vähenevät skaalatuotot. Tasapaino on jälleen Pareto-tehokas.
Lopuksi Roemer tutkii, miten hänen käsittelemänsä sosialistiset järjestelmät pystyvät huolehtimaan ympäristöongelmista toisaalta ja toisaalta julkishyödykkeiden tarjonnasta. Kummassakin tapauksessa järjestelmät voidaan muokata niin, että kantilaiset tasapainot edelleen ovat Pareto-tehokkaita.
Ehkä uusimpiin sosialistisiin(kin) ajatuksiin pitäisi alkaa suhtautua vakavasti.
Aihealueet: Julkinen talous, Kummalliset, Ympäristö
Omistajien pitää saada se ylijäämä. Muuten kannustin perustaa tarpeellisia yrityksiä on liian pieni.
Työntekijät eivät tarvitse mitään lisäkannustinta mennä juuri siihen yritykseen. Jos heille annetaan sellainen, muu markkinapalkka siinä yrityksessä laskee. Kaikki työntekijät eivät halua tällaisia riskituloja vakiopalkan sijaan, ja tuollaisten bonusohjelmien koko pitää mitoittaa optimiksi eikä sen mukaan, mikä on yrityksen “ylijäämä”.
Kutsuit egoistista eetosta “kapitalistiseksi eetokseksi”. Kutsu jatkossa egoismia mieluummin sosialismiksi, koska sosialismi tekee ihmisistä itsekkäämpiä kuin kapitalismi. Neuvostoliitossa piti vessaan viedä oma lamppu ja vessapaperi, koska aina joku oli varastanut yhteiset. Kaikessa ajettiin omaa etua ja korruptio jylläsi. Ei kapitalismikaan tee täydelliseksi, se vain on pienin paha, etenkin pienin muutoksin, kuten päästökauppa ja tulonsiirrot.
Yle on ottanut paljon ideologisia kolumnisteja, melko yksipuolisesti, jotka saavat täysin kritiikittä ja muiden puuttumatta suoltaa saarnojaan parhaaseen kuunteluaikaan. Muutenkin Ylessä vasemmistolaiset ovat ennen ja nyt saaneet paljon useammin esittää saarnojaan niin, “että mitään kriittisiä kysymyksiä ei esitetä”. Björn Wahlroos sitä paitsi on ainakin tämän vuosituhannen ajan kannattanut tuhannen euron perustuloakin julkisesti. Vasemmistoliitto on ehdottanut muutamaa satasta.
Liberalismin ja sosialismin kannatusten pitkäaikainen heilahtelu on tavanomaista, menihän 60-70-luvuillakin sosialismilla lujaa, sitten taas oli liberalismin vuoro.
Kommunismin ja kansallissosialismin kauhut alkavat olla kadonneet mielistä, sekin mahdollistaa niiden perillisten esiintymisen edistyksellinä, radikaaleina liikkeinä, mutta tämäkin aalto menee taas ohi ennen seuraavaa. Liberalismi ei silti koskaan kuole, sen kannatus vain aaltoilee.
Libertarismin äärimuodoissa tosin on mukana myös niitä ääri-ihmisiä, jotka saattavat hurahtaa monen sortin sosialismeihinkin.
Mielenkiintoinen aihe! Kuitenkin, mielestäni Suomen tilannetta kirjoituksen pohteet kuvaavat puutteellisesti. Nimittäin, kun katson esimerkiksi tilastokeskuksen rahoitusvarat ja -velat tilastoa sieltä ilmenee, että suurin osa esimerkiksi noteeratuista osakkeista (=julkisuudessa näkyvä elinkeinoelämämme) on erilaisten julkisen sektorin instituutioiden omistuksessa. Kuinka relevanttia on pohtia tulojen ja varallisuuden jakautumisen tasaisuutta ja oikeudenmukaisuuttta kotitaloussektorin sisällä, kun suurimmat omaisuudet ovat muutaman julkisen sektorin instituutiota johtavan henkilön kontrolloitavana. Esimerkiksi, suomen rikkain henkilö Antti Herlin omaisuus luokkaa 5miljardia. Onko se liikaa yhden henkilön kontrolloitavaksi? Miksi tämä kiinnostaa, mutta se ei kiinnosta, että Risto Murto/Varma, Jouko Pölönen/Ilmarinen, Antti Mäkinen/Solidium, … kontrolloivat kukin moninkertaisia omaisuuksia. Onko vaarana, että keskittymällä varallisuuden oikeudenmukaiseen jakautumiseen kotitaloussektorin sisällä, tuloksena onkin oleellisesti se, että omaisuudet ovat epätasaisemmin jaettuna: äärimmäisen pieni mainittuja instituutioita kontrolloiva eliitti versus köyhät kotitaloudet. Mielestäni Suomessa ylläkuvattu eriarvoisuuskehitys on jo pitkällä. Väitettäni tukee yllämainitun tilastokeskuksen tilaston tietojen lisäksi se, että kansainvälisissä vertailuissa (esim. Allianz world wealth report) Suomalaiset kotitaloudet ovat erittäin köyhiä. Esimerkiksi Portugalilaisia ja Kreikkalaisia köyhempiä (nettorahoitusvaroilla mitattuna).
Yksi aivan uusi vaihtoehto on Eric A. Posnerin & E. Glen Weylin ‘Radical Markets’ kirjassa esitetyt näkemykset. Ideologisena lähtökohtana on Georgismi ja William Vickrey.
Suunnitellaan markkinat siten, että hinnaksi omistajille ja myyjille tulee omaisuuden käyttöarvo ja sen ylimenevä markkina-arvo tulee yhteiskunnalle. Tämä saadaan aikaiseksi mekanismisuunnittelun avulla.
Yksi idean ilmentymä on Common Ownership Self-Assessed Tax (COST), http://radicalmarkets.com/chapters/property-is-monopoly/