Koronakriisi on nostanut pinnalle epävarmuuden vallitessa tehtävän poliittisen päätöksenteon vaikeuden, turboahdetussa muodossa. Tieteelliseen tietoon liittyvän epävarmuuden, jatkumoiden, ja marginaalien käsittely ei yleensäkään tule ihmiselle luonnostaan. Tuli takamuksen alla ja pelko puserossa ne ovat erityisen hankalaa omaksuttavaa.
Päätösten kannalta tärkeillä parametreilla on vielä hyvin laajat luottamusvälit. Kaksi pätevää asiantuntijaa (tai sama asiantuntija kahtena eri päivänä) voi päätyä hyvin eri näkemykseen. Jos näkemykset täytyy kiteyttää piste-estimaatiksi tai kyllä-ei tyyppiseksi suositukseksi niin erimielisyys on jopa vääjäämätöntä.
Epävarman tilanteen hahmottaminen skenaarioiden avulla vaatii myös ääriskenaarioita, ja ratkaisujen pohtiminen monien epätodennäköistenkin hypoteesien harkitsemista. Ihan asiallisissakin medioissa otsikkoon päätyy usein se äärimmäisin skenaario tai erikoisin hypoteesi, joka seuraavassa jutussa onkin jo “tietoa”. Ja kohta joku jo rustaa isoilla kirjaimilla toimenpidevaatimuksia.
Epidemiologian ja muiden alojen asiantuntijat joutuvat nyt kriisin keskellä pohtimaan julkisten sanomistensa vaikutusta yleisöön, johon kuuluu poikkeuksellisen laajalti poliitikkoja, toimittajia ja maallikkoja. Avoimuus on hyve… mutta mitä jos se johtaa varotoimenpiteistä luistamiseen—tai panikoitumiseen.
Riskit ja toteutumat
Valtaosa ihmisistä on riskinkaihtajia ja on perusteltua, että valtion politiikka on riskiä kaihtavaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että 0.1% todennäköisyys 100 000:lle lisäkuolemalle on pahempi kuin 10% 1000:lle, vaikka molemmilla on sama odotusarvo. Pahemman välttämiseen kannattaa panostaa enemmän.
Toisaalta äärimmäistä riskinkaihtamista ilmaisevat “ihmishenget ennen kaikkea” julistukset ovat ohjenuorina hyödyttömiä, eivätkä edes kuvaa kenenkään kotoaan toisinaan poistuvan ihmisen riskipreferenssejä. Äärimmäinen riskiaversio vaatisi pysyvän ulkonaliikkumiskiellon, tai ainakin joka vuosi influenssakauden ajaksi.
Koronakriisin ikävimmissä skenaarioissa epävarmat tekijät kuten kuolleisuus ja oireettomien supertartuttajien määrä tarkentuvat pahimpaan päin. Parannuskeinojen ja rokotteen löytyminen viivästyvät. Rankimmat toimet ovat perusteltuja vain pahimpien skenaarioiden varalta, mutta onkohan niin että toimenpiteiden perustelu todennäköisyyksien avulla vaikeuttaisi suuren yleisön motivointia ikäville hankalille varotoimille.
Koronakriisistrategian arviointi tulee olemaan vaikeaa myös jälkeenpäin. Riskineutraalin politiikan valitsija on yleensä oikeassa, mutta joskus karmeasti väärässä. Pandemian järkevä “hoito” voi hyvinkin odotusarvoisesti olla “pahempi kuin tauti”. Silloin olisi jopa todennäköistä, että riskinhallintamielessä perusteltu politiikka näyttää jälkeenpäin yliampuvalta, ja Lukashenkat ja Bolsonarot pääsevät ilkkumaan muille. Silloin kannattaa muistaa, että vakuutuksen hankkiminen on jälkeenpäin katsoen yleensä “turhaa”.
Karismaattiset suuronnettomuudet
Uutiskynnyksen ylittävien onnettomuuksien estämiseen on jo pitkään panostettu erityisen paljon per säästetty elinvuosi, mutta sitä ei voi perustella riskinkaihtamisella. Samalla ajanjaksolla sama kokonaismäärä säästettyjä ihmishenkiä yhdestä lento-onnettomuudesta tai sadasta auto-onnettomuudesta kun on riskimielessä sama asia.
Mediahuomiolla painottaminen ei ole samalla tavalla perusteltu lähtökohta politiikalle kuin riskin kaihtaminen. Mutta ei sitäkään ehkä voi ihan kokonaan tyrmätä, jos uutisten aiheuttama angst on kovin merkittävä ihmisten hyvinvoinnille.
Yliajan vertailut
Valinnat tilapäisten kriisitoimenpiteiden välillä ovat myös valintoja pitkän aikavälin vaikutusten välillä. Näyttää siltä, että sulkutoimien pidemmän aikavälin kustannuksia ovat mm lisääntyvät alkoholiongelmat ja koulusyrjäytymiset, joilla on omat ikävät terveysvaikutuksensa. Pitkän aikavälin kustannukset nostavat sitä kynnystä, kuinka hyödyllisiä sulkutoimien pitää olla, vaikkei välitettäisi mistään muusta kuin pelastetuista elinvuosista.
Tämän on päätöksenteon kannalta vain perinteinen “aikapreferenssiongelma” eli miten arvottaa valintoja nyt ja hamassa tulevaisuudessa menetettävien elinvuosien välillä.
(Tosin pitkän aikavälin menetetyt elinvuodet ovat tässä tapauksessa paljon vähemmän karismaattisia, ne kun tippuvat vähitellen siellä täällä tilastollisina poikkeamina ja tuskin päätyvät iltapäivälehtien lööppeihin.)
Epidemian hoitamiseen saattaa liittyä toinen, politiikan tavallisista yliajan valinnoista poikkeava pulma. Kuvittele seuraava valinta kahden kriisinhoitostrategian väliltä. (Numerot eivät liity koronakriisiin, vaan niiden tarkoitus on vain havainnollistaa tietyn tyyppistä yliajan valintaongelmaa!)
Strategiat A ja B, ja kaksi vaihetta. Jos aluksi valitaan A, siitä ei voi enää vaihtaa B:hen.
A: 100 kuollutta alkuvaiheessa, 10 000 jatkovaiheessa.
B: 1000 kuollutta alkuvaiheessa, 1000 jatkovaiheessa.
Kumman valitsisit, jos olisit päättäjä? Kriisinhoitostrategiaan liittyvien toimenpiteiden ajoituksen ja logiikan ymmärtäminen voi vaatia aika paljon asiantuntijuutta. Kyynisesti voisi sanoa, että demokratiassa vain A-strategia on mahdollinen. Jos B:llä aloitetaan, ja naapurimaat tekevät toisin, niin päädytään kuitenkin vaihtamaan B-strategiasta A:han puolessa välissä ja saadaan näin molempien huonot puolet.
Raitiovaunuongelma
Koronakriisin hoidossa, niin kuin yleensäkin politiikkasovelluksissa, kuuluisa raitiovaunuongelma on vain eettinen päätösharha. Sen lähtökohta on, että jokin politiikkavaihtoehdoista on “oletusarvo”, ja poikkeamat siitä ovat erityisen moraalisen suurennuslasin alla. Jos kumpi tahansa strategioista A tai B on valittu ensin, vaikka vahingossa tai puutteellisen tiedon vallitessa, niin sen vaihtaminen on eettisesti epäilyttävää. Siis jos jotkut hyötyvät enemmän yhdestä ja toiset toisesta vaihtoehdosta. Mikä sattuupi olemaan asian laita kaikissa pidemmän pohtimisen arvoisissa politiikkavalinnoissa.
Mainitsen tämän vain viitatakseni Heikki Pursiaisen mainioon kirjoitukseen MustRead-liveblogissa (etsi sanahaulla “raitiovaunuongelma”).
Jatkuva epävarmuus, pistemäinen totuus
Maalaisjärkeilyn varjopuolia on epävarman tiedon pelkistäminen piste-estimaatiksi. Siihen liittyy tarve jatkuvien muuttujien tulkitsemiseksi kyllä-tai-ei eli 0%-vai-100% tyyppisiksi. Estääkö X koronatartunnan, jos ei se on turhaa. Hidastaako Z epidemian etenemistä, jos kyllä niin se kannattaa. Kaikille aina.
Päivän esimerkki: onko hengityssuojaimista hyötyä? Jos vastauksen on oltava kyllä tai ei, niin epävarman tiedon vallitessa ei ole ihme, että vastaus flippaa jossain vaiheessa. Ehkä useitakin kertoja. Ja eri aikaan eri maissa ja eri asiantuntijoilla.
Ulkoisvaikutukset ja motivaatio
Tarttuvan taudin varotoimiin panostaminen on klassinen julkishyödykeongelma, myös yksilöiden tasolla. Vain osa oman varovaisuuden vaivasta koituu omaksi hyödyksi. Suuri osa hyödystä menee niille, jotka säästyvät jäljempänä tartuntaketjussa. Oireettomasti sairastavan kannalta varotoimista ei muuta olekaan kuin ulkoisvaikutuksia.
Kansalaisten motivaatio varotoimiin ja karanteeneihin on rajallinen resurssi, jonka määrää ei tiedä kukaan. Tässäkin asiassa aiemmat kokemukset ovat niin kaukaa menneisyydestä, että yhtä hyvin toisesta maailmasta. Se, kuinka pitkään tiukka tukahduttamisstrategia toimii, riippuu kovasti siitä kuinka nopeasti ja laajalti varotoimiväsymys iskee.
Kolikon toinen puoli on varotoimipaniikki. Toimenpiteiden tiukkuus ja hyödyllisyys ovat jatkumoita. Missään tilanteessa ei varmasti ole niin, että 500+ kokoiset kokoontumiset ovat vaarallisia, ja 499- turvallisia. Hieman suurempi tilaisuus, hieman suurempi odotusarvoinen määrä lisätartuntoja.
Raja on aina vedettävä johonkin sen hetken tilanteen ja tiedon perusteella. On tavallaan ymmärrettävää, jos 500+ osallistujan tilaisuudet on kielletty, että 450 hengen tilaisuus tuntuu epäilyttävältä. Ja jos kaikki 450+ tilaisuudet on peruttu, niin kuulostaa ehkä vastuuttomalta järjestää kaupungin ainoa 400 hengen tilaisuus… Näin induktiolla päädytään siihen, että ensimmäinen lieväkin varotoimenpide johtaa kierteeseen kohti täyttä lockdown-tilannetta.
Pidemmän päälle epidemioiden vastaiset toimet hankaloituvat, jos jokainen jatkuvasta asteikosta valittu varotoimenpide aiheuttaa tällaisen kierteen. Jos käytössä olisi kaukonäköinen pandemiastrategia, jossa reagoitaisiin etukenossa, niin “vääriä hälytyksiä” tulisi usein (ei se tauti karannutkaan ensimmäiseltä alueeltaan maailmalle, tai sen tarttuvuus osoittautuikin vain mediaaniskenaarion mukaiseksi). Jos jo ensimmäiset rajoitukset johtavat varotoimipaniikkiin, niin niitä ei kannata ottaa käyttöön ennen kuin se isompi lockdown on todennäköisesti perusteltu.
Lopuksi
Tavallisen hallituskauden suurimpien päätösten kokoisia virityksiä tehdään nyt muutamien päivien valmisteluajalla. Päätöksentekotilanteen vaikeuteen nähden Suomessa on toistaiseksi pärjätty hyvin. Tosin on siinä tuuriakin, että olemme epidemian kehityksessä hieman jälkijunassa, mikä antaa tilaisuuden ennakointiin ja muiden tekemisistä oppimiseen.
Päätösten poukkoilu ja erilaiset näkemykset kuuluvat nyt asiaan parhaassakin tapauksessa. Kurssin muuttaminen ei todista kapteenin pätevyyttä, mutta vankkumaton “stay the course”-linja tässä sumussa ja näin karikkoisilla vesillä huolettaisi minua huomattavasti enemmän.
Aihealueet: Julkinen talous, Mikro, Terveydenhuolto
Mikään ei ole varmaa, paitsi kuolema ja verot.
Maaliskuussa 2020 kuolemia tilastoitiin Suomessa vähemmän kuin edellisvuosien maaliskuissa (2019 ja 2018). Perintöveroista en tiedä.
Epäilen kuitenkin, että viikatemies niitti alkuvuodesta kypsää kauraa koko repertuaarillaan. Nuorempia kohortteja korona ei nähtävästi koskettanut kalmankourallaan.
Kaikki epidemiskenaarioita koskevat tiedot ja laskelmat nähdään onneksi MTV:n uutisista. Varmistettujen tartuntojen määrä esimerkiksi kasvaa keskimäärin 100 sairaalla per vuorokausi (ts. suoraviivaisesti eli ei-eksponentiaalisesti, jolloin tarttuvuusluku R0 = 1). Mutta koronakuolemien määrä kasvaa samaan aikaan kiihtyvästi. Vale, emävale, THL:n tilasto.
Tavoitteen puutteessa toimitaan rajoitteiden puitteissa.
Rokka,
Juu, perustulokeskustelu on aika lähellä tätä asiaa.
Minusta on kiehtovaa, että tällaisessa tapauksessa, jossa meillä on tarjolla takuuvarmasti vielä huonompaa ja epätäydellisempää tietoa kuin perustulokokeilun osalta, niin kenellekään ei ole tullut mieleen, ainakaan minun nähdäkseni, vaatia hallitukselta parempia vaikutusarvioita? Sen sijaan esimerkiksi lainsäädännön arviointineuvosto vaati muistaakseni liikennekaaren (joka siis ei siis esimerkiksi puutu ihmisten perusoikeuksiin) osalta euromääräistä kokonaishyötyarviota.
On siis oltava jokin kehikko, jolla perusteella “saa tehdä päätöksiä heikommilla perusteilla”. Tämän kehikon olisi myös syytä olla mahdollisimman avoin ja julkisesti luettavissa sekä ymmärrettävissä - esimerkiksi lainsäädännön arviointineuvosto voisi sellaisen tuottaa - jottei päädyttäisi tilanteeseen, jota uumoilet - eli että tiedon epätäydellisyydestä tulee vain yksi vastapuolta kohti viskattava paperitollo silloin, kun ehdotus ei syystä tai toisesta miellytä.
terv,
jukka
jukka mattila “mitä poliitikkojen pitäisi tehdä, jos käytettävissä on vain epävarmaa tietoa?”
Jos käytettävissä on vain puutteellista tai epävarmaa tietoa, niin ilmeisesti on joko tutkittava lisää tai tehtävä päätös enemmän tai vähemmän intuitioon perustuen. Ikävintä on, jos tutkiminen/kokeilut kasvavat politikoinnin välineeksi niin, että jos poliittinen vastustajasi esittää uudistusta X, tehokkain tapa torpata se on vain etsiä taustalla olevista tutkimuksista aukkoja ja vaatia lisätutkimuksia, mielellään pitkäkestoisia satunnaistettujakokeita. Tulkintani mukaan perustulokokeilussa oli mukana tälläistä. Kun tulokset valmistuvat, on helppo osoittaa todeksi jukka mattilan väite (”käytännössä kaikki poliittinen päätöksenteko tapahtuu enemmän tai vähemmän tieteellisesti epävarman tiedon puitteissa.”) ja vaatia sillä perusteella uutta koejärjestelyä tai muuta työlästä jatkotutkimusta.
“0.1% todennäköisyys 100 000:lle lisäkuolemalle on pahempi kuin 10% 1000:lle”. Mielestäni ei.*
Ihmiset ovat riskinkarttajia rahan suhteen, koska rahan hyöty = log(raha)
hyvin karkeasti (eräiden 2000-luvun tutkimusten mukaan, siis prosentin rikastuminen on aina yhtä iso hyöty).
Hyödyn suhteen ihmiset ovat riskineutraaleja. Tämä “on hyödyn (utiilien) määritelmä”.
Jos kuoleman haitta on ihmisille keskimäärin yhtä suuri kummassakin joukossa, nuo ovat yhtä pahoja (kummankin odotusarvoinen haitta on 100 kuoleman haitan verran).
*) Voi toki olla, että muille ihmisille 100 000 kuoleman haitta on yli sata kertaa 1000 kuoleman haitta. Esimerkiksi jos kuoleman euroissa mitattu taloudellinen ulkoishaitta muille on vakio, tällöin haitta utiileissa on yli satakertainen tuon lisärahan laskevan rajahyödyn vuoksi. Ehkä työmarkkinat ja muu yhteiskunta korvaavat helposti 1000 kuolemaa mutta 100 000 kuolemaa vaatii yli 100 kertaa raskaamman rakennemuutoksen (lienet minua pätevämpi arvioimaan tätä).
Sama muissa yhteiskunnan toiminnoissa maanpuolustusta myöten (jokin naapurimaa käyttäisi tilaisuutta hyväkseen painostaakseen Suomea haitallisiin asioihin, ellei peräti anastaisi aluetta?). Toisaalta, onko omaisten helpompi surra yhtenä koko kansaa koskettavan ja uutisissa jatkuvasti olevan 100 000 ihmistä vienyttä tragediaa kuin surua, jota muut ymmärtävät heikommin? En tiedä; vrt. Estonia. Jne.
——–
“Vain osa oman varovaisuuden vaivasta koituu omaksi hyödyksi. Suuri osa hyödystä menee niille, jotka säästyvät jäljempänä tartuntaketjussa. ”
Tai päinvastoin, jos 40 % väestöstä joka tapauksessa sairastuu (seuraavissa aalloissa, jos olemme nyt tiukkoja). Tällöin eettisintä olisi, että me nuoreemmat ja terveemmät (ja vielä nuoremmat ja naiset?) ottaisivat riskit ennen kuin riskiryhmäläiset ehtivät sairastua (vapun tartuntahuipun lähestyessä vähemmän, jottei tehohuippu ylittyisi, muttei vielä?). 70-vuotiaat eivät nytkään suostu kotiinsa (he kai eniten kuormittaisivat tehoakin).
Mutta: koska THL ja hallitus ovat sanoneet, että kontakteja pitää välttää, olen totellut ja olettanut, että niillä on salainen suunnitelma, jonka vuoksi jo maaliskuun runsaaseen välttelyyn oli syitä. Esimerkiksi tuota 40 %:n sairastumista lykätään kunnes on paremmat lääkkeet, hoitokeinot ja -osaaminen tai peräti rokote. Saisivat kuitenkin kertoa niitä skenaarioitaan ja todennäköisyyksiään, jotta yritykset osaisivat varautua niihin oikeilla painoilla. No, nyt aivan viime päivinä on tullut vähän vihjailuja tähän suuntaan, mm. THL:n pj. Tervahaudan “Korean malli” (ilman syiden kertomista: miksi lykätään).
Ehkä tarkoitit tekstissä samaa kuin minä, mutta varmasti tällöin osa lukijoista teki samat virhetulkinnat tekstistäsi, joten katsoin parhaaksi kommentoida niitä.
———
Olen samaa mieltä, että demokratiassa on vaikeaa tehdä oikeita päätöksiä, mutta minusta pitäisi ensisijaisesti olla avoin strategiasta ja yrittää saada parhaalle strategialle kansan riittävä hyväksyntä (tai tehdä oikein ja hävitä seuraavat vaalit - meillä on ollut useampi pääministeri, joka on ainakin jossain vaiheessa tehnyt oikein tietäen sen maksavan hänelle vallan; jossain toki on jokaisen eduskuntaryhmän populistienemmistön sietoraja).
—-
Heikki Pursiainen: “raitiovaunuongelman moraalinen ratkaisu ei voi riippua siitä, missä asennossa vaihdevipu alunperin on”.
Olen eri mieltä: jos jossain on kivääri säädetty laukeamaan, kun Ari osuu kohdalle, ja ainoa tapa pelastaa Ari on, että painan liipaisimesta heti, kun Bertta on sen kohdalla, eikö se ole Bertan tappo? Eikö Bertan ampuminen laukaisuvivun sijaan ratikanlaukaisuvivulla ole myös tappo?
Jos valtio on päättänyt ostaa hengityslaitteita mutta peruu sen ja ostaakin rahoilla happiviiksiä, se ei ole tappo, koska siinä ei rikota kenenkään ihmisoikeuksia, kajota kenenkään kehoon luvatta.
Jos valtio väkivalloin (rangaistuksen uhalla) kieltää uusmaalaisia poistumasta läänistään, se vertautuu edelliseen. Paitsi: jos kannamme tappavia viruksia, meillä ei ehkä ole oikeutta mennä myrkyttämään niillä toisia ihmisiä, edes läänin sisällä asuvia. Siksi minusta tässä aletaan jo lähestyä sumeaa aluetta (itse en ole niin ehdoton) eikä tämä enää samoin vertaudu pyssyllä tai ratikalla ampumiseen. Muutenkin liberaalissa demokratiassa vapaus ei ole ehdotonta: todistustaakka on aina toiseen kajoavalla, mutta todistustaakka ei ole ääretön. Odotusarvoisen nettohyödyn pitää olla suuri tehtyyn vapaudenrajoitukseen nähden.
Juu,
Hyvä kirjoitus. Keskustelu on tietenkin paljon laajempi, sillä käytännössä kaikki poliittinen päätöksenteko tapahtuu enemmän tai vähemmän tieteellisesti epävarman tiedon puitteissa. Tämä tapaus on tietenkin tuonut näitä piirteitä voimakkaasti esille, ja päällimmäinen kysymys oikeasti on, mitä poliitikkojen pitäisi tehdä, jos käytettävissä on vain epävarmaa tietoa?
Suomessa jotkut hyvinkin arvovaltaiset tahot ovat esimerkiksi kiistäneet koko kestävyysvajekeskustelun sillä perusteella, että laskenta perustuu hyvin epävarmoihin tekijöihin. On annettu ymmärtää, että päätöksentekoa ei pitäisi rakentaa kestävyysvajetta ajatellen, koska sen laskenta on niin epävarmaa.
Koronaviruskontekstissa on vaikea kuvitella kenenkään sanovan, että päätöksentekoa ei soisi tukevan viisas epidemologinen ja lääketieteellinen, sekä tietenkin toivottavasti myös hyödyt ja kustannukset, huomioiva ajattelu. Ei siitä huolimatta, että ihan fiksujen ja pätevien epidemologian professoreiden arviot viruksen tappavuudesta vaihtelevat suunnilleen välillä 0,05% ja 2%, ja leviämisnopeudestakin on huomattava haulikko empiirisiä tutkimuksia. Se on “ehkä jotain 2,5″, mutta kuka tietää.
Näistä eteenpäin jalostettavat levinneisyysmallit eivät ole sen elegantimpia kuvauksia todellisuudesta kuin ilmastomallit tai taloudelliset DSGE-mallit; ne ovat rajoitteisia abstraktioita, joilla pyritään yksinkertaistamaan ja arvioimaan erilaisia polkuja ja polkujen vaihteluvälejä.
On ikäänkuin kaksi ajattelutapaa: toinen sanoo, että jos tieto on liian epävarmaa, ei pitäisi ollenkaan käyttää tätä tietoa päätöksenteon tukena; tällä logiikalla, jos sitä joku konsistentisti soveltaisi, ei pitäisi sitten mitään poliittista päätöstä tukea mihinkään edellä mainituista tiedoista. Sitten on tämä ajattelutapa, jossa tehdään parhaaksi arvioidun tiedon mukaan avoimesti perusteltuja päätöksiä, joissa käy selväksi tavoite sekä tarkoitus; ja paremman tiedon sattuessa kohdalle reflektoidaan uudelleen toimintaa suhteessa näihin.
Riskipreferenssit ovat sinänsä kiinnostava juttu, että ne tuovat esille tietyn keskustelusta minusta puuttuvan elementin. Jos haluaisimme minimoida vanhojen koronavirusten, rinovirusten, ja influenssojen aiheuttamia kuolemia (joita kai on Suomessakin vuosittain satoja: joku konjektursinstitutetin kaveri arvioi, että Ruotsissa on parista sadasta pariin tuhanteen vuodessa), niin ehdottomasti kustannustehokkain keino suojella riskiryhmiä olisi kieltää lailla omaisten käynnit hoivakodeissa. Omaiset osallistuvat kyllä ahkerasti niiden tautien kantamiseen sinne, ja tällä toimenpiteellä tuskin olisi kummoista taloudellista vaikutusta julkiseen talouteen tai bruttokansantuotteeseen.
Silti emme sitä tee. Tai en ainakaan ole kuullut kenenkään ehdottavan sitä. Kotisohvalta on poikkeuksellisen mukava näissä oloissa odotella näitä päätösten taustalla olevia, akateemisen kritiikin ja tieteelliset menetelmät kestäviä kustannus-hyöty -arvioita (lainsäädännön arviointineuvoston asettaman standardin mukaan euromääräiseksi kokonaishyödyksi muunnettuna), jotka sitten kertovat meille, milloin kokonaishyöty maksimoitui tai sen odotusarvon varianssi minimoitui, tai jotain tällaista.
terv,
jukka
“Kriisipäätöksenteko”? Koronakriisi on todistanut sen, että valtiovalta pystyy tekemään “kriisipäätöksentekoa”. Mielenkiintoista. Normaalisti valtiovallan päätöksenteossa pyritään loputtomiin korostamaan sitä, että päätöksenteon ei pidä olla kriisipäätöksentekoa vaan päätösten on perustuttava huolelliseen valmisteluun, oikeaoppisesti suunniteltuihin kokeiluihin ja niistä tuotteettuun tutkittuun tietoon. Olen pitkään ihmetellyt sitä, miksi muissa joissain organisaatioissa (kuten valtioiden kokoisissa suuryrityksissä) lähes kaikki päätöksenteko tuntuu olevan kriisipäätöksentekoa (=johtajien intuition perusteella päättämistä). Onko tälläinen päätöksentekokulttuurin ero olemassa valtion ja yritysten välillä? Mikä sen selittää? Olisiko suuryrityksen parempi perustaa toimintansa hiukan enemmän “tutkittuun tietoon”. Olisiko valtiojohdon hyvä tehdä päätöksiä enemmänkin kriisimoodissa. Esimerkiksi kun sote uudistuksen tekeminen aloitettiin kuntien määrän supistamisella 1970-luvulla, olisiko ollut hyvä “kriisimoodissa” päättää maakuntamalli tms samantien. Kun Sipilän hallitus päätti käynnistää perustulokokeilun 2015, olisiko ollut parempi “kriisimoodissa” lakkauttaa joitain nykyisiä tulonsiirtoja ja siirtyä perustuloon? Kirjoitin kommentin, koska oma intuitioni sanoo vahvasti, että meille kansalaisille olisi suuri hyöty siitä, että valtiovalta tekisi päätöksiä ja uudistuksia huomattavasti nykyistä nopeammin. Tätä voi sitten rumasti kutsua intuitiolla päättämiseksi tai kriisipäätöksenteoksi.