Montesquieu on aikansa elänyt

18.9.2009 Kirjoittanut Marko Terviö

Yksi talouspolitiikan suurista ongelmista on se, että valtiolla on kyky tehdä lyhyellä aikavälillä taloutta kohentavia mutta pidemmän päälle haitallisia toimia. Perinteisesti tärkein näistä tempuista oli kyky painaa rahaa. Painotuoreilla seteleillä voi ostaa äänestäjille kaikenlaista kivaa - lasku lankeaa vasta myöhemmin laukkaavan inflaation muodossa. (Keskivertoäänestäjä kun seuraa enemmän lompakkoaan kuin M2:ta.) Modernimpi versio tästä tempusta on suhdannetilanteeseen nähden liian alhaiset ohjauskorot.

Useimmissa länsimaissa onkin huomattu, että Montesquieun idea vallan kolmijaosta vanhentui auttamattomasti kun siirryttiin kultakannasta paperirahaan. Tarvitaan neljäskin valtiomahti - riippumaton keskuspankki

Itsenäinen keskuspankki on valtiomahtina vähän samantyyppinen kuin oikeuslaitos. Sen täytyy noudattaa yleisiä periaatteita, jotka päätetään edustuksellisen demokratian kautta, mutta sen pitää samalla olla tarpeeksi itsenäinen, jotta hallitus ja parlamentti eivät voi painostaa sitä yksittäisissä päätöksissä. Ideaalisesti parlamentti säätää lait ja keskuspankin pitkän aikavälin tavoitteet, mutta ei puutu yksittäisiin oikeustapauksiin eikä rahapolitiikan yksityiskohtiin. (Lyhyt aikaväli tarkoittaa tässä yhteydessä vaalikautta tai kahta.) Vallan nelijako ei tietenkään takaa onnistunutta toimintaa millään vallan osa-alalla, mutta se vähentää tietynlaisten hölmöilyjen todennäköisyyttä.

Keskuspankin rooli vallan nelijaossa on taas ajankohtainen, kun pohditaan miten estää viime syksyn kaltaiset luottokriisit. Jos kuplien puhkaiseminen lisätään talouspolitiikan tavoitteisiin — mikä ei ole lainkaan ongelmatonta — niin kuplan puhkaisematta jättämisestä tulee samanlainen lyhyen tähtäimen houkutus kuin rahan painamisesta. Kuplan kasvuvaiheessahan suuri osa ihmisistä uskoo että “maailma on muuttunut,” että “tällä kertaa on toisin.” Niinpä jarrujen painaminen keskellä suurinta juhlaa olisi yleensä epäsuosittua. Ennakoiva puhkaiseminen on tuskallista ja äänestäjät eivät välttämättä olisi kovin kiitollisia. (Ja on tietysti fiksuakin epäillä poliitikkoja, jotka kertovat että ilman meitä menisi vielä huonommin.) Aktiivinen kuplapolitiikka kuuluisi siten luontevasti keskuspankin velvoitteisiin.

Kannattaako kuplille tehdä mitään?

On hauska muistella miten Greenspan totesi asuntohintakuplan olemassaolon, mutta ei pitänyt järkevänä siihen puuttumista. Laki ei tässä suhteessa ole selkeä, mutta assettihintakuplien estäminen voitaisiin lisätä keskuspankin lakimääräisiin tavoitteisiin. Greenspanin seuraaja (ja silloinen alainen) Ben Bernanke piti aiheesta mielenkiintoisen puheen (2002), jossa on hyvin esitelty erilaisia näkökulmia. Hän jakoi alan tutkijoita lean-against-the-bubble ja aggressive-bubble-popping leireihin, mutta suhtautui itse aika varauksellisesti keskuspankin mahdollisuuksiin parantaa maailmaa tässä suhteessa.

Oma arvaukseni on, että viime vuoden luottokriisin jälkeen keskuspankkiirien suhtautuminen kuplien estämiseen on muuttunut paljon hyväksyvämmäksi. Totta kai kuplien estäminen ja puhkominen toimisi käytännössä epätäydellisesti, ja mikä tahansa kuplientunnistamisperiaate aiheuttaisi myös vääriä hälytyksiä. Luottokriisin takia kustannuslaskelma olemattomien kuplien puhkomisesta  aiheutuneista haitoista ja toisaalta todellisten kuplien rauhaan jättämisestä aiheutuneista haitoista on muuttunut. Minkä tahansa aktiivisen kuplapolitiikan järkevä toteuttaminen vaatii kuitenkin vielä paljon tutkimusta.


Avainsanat: , ,

Aihealueet: Makro, Rahoitus

Yksi kommentti kirjoitukseen “Montesquieu on aikansa elänyt”

  1. Valistaja kirjoitti:

    Muuten hyvä, mutta ainakin täällä Euroopassa ja Yhdysvalloissa, EKP ja FED ovat itsenäisiä, politiikasta riippumattomia toimijoita. Suomi tai Ranska ei siis voi päättää alkaa painaa rahaa vaikka siltä tuntuisi. EKP:n ja FED:n tavoitteena molemmilla on ~ 2% vuotuinen infaatio, joskin FED:illä on mukana lisäksi työllisyystavoite.

Vastaa