Tässäkin blogissa on keskusteltu siitä, miten hyvinvointia voidaan mitata ja miten eri maiden tilaa voidaan verrata toisiinsa. Monissa, ilmeisesti useimmissa hyvinvointimitoissa yhtenä osamittarina on bruttokansantuote asukasta kohden. Mutta miten eri maiden bruttokansantuotteita edes voidaan verrata toisiinsa?
Yksi ratkaisu on mitata kaikkien maiden kansantuotteita samassa valuutassa. Tämä voidaan tehdä niin, että muunnetaan vaikkapa Tansanian shillinkimääräinen kansantuote markkinoilla noteeratun valuuttakurssin avulla euromääräiseksi. Tämä ei kuitenkaan ole hyvä ratkaisu: yhden euron ostovoima EU:ssa on pienempi kuin Tansaniassa. Lisäksi hyödykkeiden suhteelliset hinnat vaihtelevat maiden välillä, palvelut ovat suhteellisesti halvempia köyhissä maissa kuin rikkaissa maissa.
Näiden ongelmien ratkaisemiseksi taloustieteilijät ovat kehittäneet ns. ostovoimapariteeteilla korjatut bruttokansantuotteet, jotka arvottavat eri maiden tuotantoa tavallaan yhteisillä maailmanmarkkinahinnoilla. Tunnetuimmat niistä ovat ns. Penn World Tables, jonka on koonnut Pennsylvanian yliopiston Center for International Comparisons -tutkimuslaitos. Yhtä tunnettu on Angus Maddisonin tekemä tietoaineisto, jota tässä kirjoituksessa itsekin tulen hyödyntämään. Myös Maailmanpankissa tehdään paljon työtä vertailukelpoisen tietoaineiston tuottamiseksi. Tällainen tieto on tärkeää, koska ilman sitä kaikki maavertailut voivat olla harhaanjohtavia. Ja siltä osin kuin bruttokansantuote on hyvinvoinnin mittari, niin taloustieteilijöiden tapa tehdä eri maiden bruttokansantuotteet vertailukelpoisiksi on teoreettisesti perusteltu, kuten Peter Neary on osoittanut.
Viime vuosina keskusteltu paljon siitä, millaista maailmantalouden kasvu on ollut 2. maailmansodan jälkeisenä aikana. Kirjassaan “The Political Economy of Global Security” vuodelta 2008 (kirja on luettavissa Google Scholarissa) Helsingin yliopiston valtio-opin professori Heikki Patomäki esittää erilaisia väitteitä maailman henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen kasvusta. Hänen keskeinen väitteensä on (ss. 101-103), että 1970-luvun alusta alkaen verrattuna aiempiin vuosikymmeniin koko maailmantalouden kasvu on hidastunut ellei peräti kokonaan lakannut. 1990-luvun taitteessa hänen mukaansa vuotuinen kasvu laski alle yhden prosentin. Hän viittaa erääseen tutkijaan, jonka mukaan vuosien 1988 ja 2002 välillä maailman talous ei käytännössä kasvanut lainkaan. Patomäki myös väittää, että vuosien 2004-2006 välillä kasvu oli hieman korkeampaa kuin aiemmin muttei suinkaan niin korkeaa, ettei väite kasvun hidastumisesta suhteessa 1950- ja 1960-lukuihin nähden edelleen pätisi.
Nämä väitteet ovat lähes harakkamaista harhaanjohtamista. Tämä nähdään seuraavasta kuvasta. Olen laskenut sitä varten maailman asukasta kohden lasketun bruttokansantuotteen keskimääräisen vuotuisen kasvuvauhdin vuosikymmenittäin Maddisonin datasta (jota käytän siksi, että se on helpompaa kuin PWT:n käyttö), 2000-luvulle vuosilta 2001-2008 (joista viimeinen oli hitaan kasvun vaihe). Maailmantalouden kasvuvauhti nousi 1990-luvulla ja saavutti 2000-luvulla 1950-60-lukujen vauhdin.
Patomäki myös väittää maailman köyhimpien maiden jääneen kasvusta paitsi. Seuraavaan kuvaan olen laskenut Saharan eteläpuolisen Afrikan (ilman Etelä-Afrikan tasavaltaa) keskimääräiset vuotuiset kasvuvauhdit vuosikymmenittäin. Kasvu on ollut 2000-luvulla selvästi nopeampaa kuin koskaan viimeisen 50 vuoden aikana.
Patomäen laskemissa tai viittaamissa luvuissa on joissakin selvästi käytetty markkinavaluuttakursseja vertailun pohjana. Tämä voi olla yksi syy hänen tuloksiinsa. Maddisonin aineistossa vuosien 1988 ja 2002 välillä maailman henkeä kohden laskettu BKT kasvoi keskimäärin 1,6 % vuosittain. Mainittakoon, että Patomäellä on seuraa. Ari Ojapelto, joka selvästikin pitää itseään totuuden puhujana, on esittänyt samanlaisia väitteitä.
Maailman bruttokansantuotteen laskutavoilla voi olla merkitystä myös silloin, kun arvioidaan vaikkapa kasvihuonekaasupäästöjen kehitystä. IPCC:n kasvulaskelmissa maailmantalouden kasvu on laskettu markkinavaluuttakursseja käyttäen. Siinä myös esitetään, että laskutavalla ei ole merkitystä arvioidulle päästöjen kehitykselle. Ympäristötaloustieteilijä Richard Tol on äskettäin kuitenkin kiistänyt tämän. Lukija (if any) päättäköön Tolin väitteen painoarvon. Minua vain ihmetyttää se, että oikeasta laskutavasta ei ole epäselvyyttä, joten en ymmärrä, miksi IPCC ei ole sitä suoraan käyttänyt.
Avainsanat: bruttokansantuote, kansainvälinen vertailu
Aihealueet: Kansainvälinen talous, Makro, Ympäristö
Olen tehnyt oheisesta pitkähköstä ja monipolvisesta debatista professori Pertti Haaparannan kanssa tiivistelmän joka löytyy blogiltani osoitteesta:
http://ariojapelto.blogspot.com/2011/08/bruttokansantuote-ei-ole-hyvinvoinnin.html
Siellä on mukana myös uusi Maailmanpankin tutkimustuloksen graafi, joka yksiselitteisesti todistaa, että Haaparannan alkuperäinen väite Afrikan köyhyyden kohenemisesta ostovoimakorjatulla BKT:n avulla on väärä. MOT
Olen tehnyt oheisesta pitkähköstä ja monipolvisesta debatista professori Pertti Haaparannan kanssa lyhennelmän joka löytyy blogiltani osoitteesta:
http://ariojapelto.blogspot.com/2011/08/bruttokansantuote-ei-ole-hyvinvoinnin.html
Vielä pieni tarkennus edelliseen kommenttiini. Sain alkuperäiset luvut yhteiskuntatieteitten tohtori Teppo Eskeliseltä:
Maailmanpankki julkaisi alkuvuodesta 2012 lukuja maailman köyhyyden kehityksestä vuosien 1990- 2008 välisenä aikana.
Tutkimuksen yhteydessä oli kaksi graafia. Toinen käyrä näytti kehityksen köyhistä joiden tulot olivat alle 1,25 dollaria päivässä ja toinen tulot olivat alle 2,00 dollaria päivässä.
Maailmanlaajuisesti näyttäisi köyhyys hieman helpottaneen lähinnä Kiinan ansiosta, mutta ei Saharan eteläpuolisen Afrikan alueella. Vuonna 1990 vain 1,25 dollaria ansaitsi siellä 289,7 miljoonaa köyhää, mutta vuonna 2008 jo 386 miljoonaa. Vastaavasti vain 2,00 dollaria ansaitsevia oli vuonna 389,2 miljoonaa, mutta vuonna 2008 jo peräti 562,3 miljoonaa köyhää.
Molemmilla tavoilla mitattuna köyhien määrä Afrikassa on kasvanut, eikä vähentynyt, kuten Haaparanta on väittänyt ja todistellut sitä huterasti BKT:n (ostovoimakorjatulla) kasvulla.
Siis lopputulema: Köyhyyden mittarina edes ostovomalla korjattu BKT:n kasvu kelvoton ja antaa virheellisen kuvan köyhyyden kehityksestä Afrikassa. Tämä on ollut koko debatin punaisena lankana. MOT
Kahden vuoden hiljaiselon jälkeen en malta olla tekemättä pientä lisäystä Haaparannan ja minun väliseen debattiin.
Teppo Eskelinen Jyväskylän yliopistosta kirjoitti avartavan kirjoituksen Kansan Uutisten viikkoliitteessä (9.3. 2012) samasta aiheesta otsikolla: “Köyhyyden loppu vai ovelaa tilastointia”. Siinä hän käytti Maailmanpankin juuri julkaisemia lukuja Maailman köyhyyden kehityksestä vuosien 1990- 2008 välisenä aikana.
Kirjoituksen yhteydessä oli kaksi graafia. Toinen käyrä näytti kehityksen köyhistä joiden tulot olivat alle 1,25 dollaria päivässä ja toinen tulot olivat alle 2,00 dollaria päivässä.
Maailmanlaajuisesti näyttäisi köyhyys hieman helpottaneen mutta EI SAHARAN ETELÄPUOLISEN AFRIKAN alueella. Molemmilla tavoilla mitattuna köyhien määrä Afrikassa on kasvanut.
Siitähän meillä alunperin Haaparannan kanssa oli erilainen näkemys. Hän käytti positiivisen kehityksen mittarina ostovoimakorjattua BKT:n kasvua.
Tämäkin Maailmanpankin mittaustulos sisältää paljon puutteellisuuksia, sillä se ei huomioi mm. varallisuutta, velkaantuneisuutta eikä sisäistä tulonjakoa. Todellisuudessa kehitys on vielä paljon huonompi.
Eskelisen juttu ja graafit löytyvät osoitteesta (sivulta 13)
http://www.kansanuutiset.fi/nakoislehti/20120309/index.html#
Korjasin viimeisen kappaleen edellisestä viestistäni Haaparannan tietojen mukaan seuraavaksi:
Niinpä, vaikka Ojapellon luvut ovat vääriä tai vanhentuneita ja Haaparannan luvut ovat oikeita, on aiheellista kysyä, toimisiko maailmantalous paremmalla hyötysuhteella ja olisivatko luvut suuremmat, jos kasvuun ei kannustettaisi erityisillä kiihokkeilla, kuten patenteilla, joiden ylläpitäminen sitoo yhä enemmän yhteisiä resursseja ja jotka voimistavat menestyjien ja menestymättömien välistä kuilua. Sillä jos kuilun aiheuttamat sosiaaliset ongelmat kasvavat kovin suuriksi, niiden hoitaminen saattaa syödä kaiken kasvun ja ylikin.
Olisiko kysymykseeni nyt helpompi vastata.
Eräs toinenkin nykytalouden vaikeuksiin ja kulutuskysyntään liittyvä asia on askarruttanut minua. Ehkäpä joku alan asiantuntija osaa selittää, mistä on kysymys.
Kun talous vaipui nykyiseen taantumaan on siellä täällä jouduttu tekemään erilaisia tukipaketteja. Jos olen oikein ymmärtänyt, ne ovat luonteeltaan osaksi takauksia takaajina veronmaksajat, osaksi setelirahoitusta keskuspankeilta ja osaksi markkinoilta kerättyä rahaa. Jos markkinoilta kerätään sanotaan tuhat miljardia yksikköä, keiltä nämä rahat lainataan? Ilmeisesti niiltä, joilla sitä on, mm. pankkien ja yritysten omistajilta, jotka eivät ole käyttäneet kaikkia ansioitaan kulutukseen. Keille näin kerättyjä rahoja annetaan tai lainataan? Ilmeisesti niille pankeille ja yrityksille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin kulutuskysynnän riittämättömyyden vuoksi. Siinä tapauksessa; merkitseekö se sitä, että yhteiskunta maksaa omistajille siitä, että he pelastavat omat yrityksensä? Siinä tapauksessa; millaista kulutusta se lisää?
Tämä on erikoista: Chenin ja Ravallionin artikkeli on tutkimus äärimmäisen köyhyyden laajuudesta maailmassa, sillä ei ole mitään tekemistä niiden asioiden kanssa, mitä Ojapelto väittää sen sisältävän.
Ja taas: Chenin ja Ravallionin tutkimuksen perusteella maailmassa äärimmäinen köyhyys on supistunut 30-vuodessa supistunut huomattavasti, jopa niin paljon, että väestönkasvusta huolimatta äärimmäisessä köyhyydessä elävien ihmisten määrä on supistunut. Tämäkö ei ole todellista? Ja eikö tämä ole, jotakin jota olisi pitänyt tavoitella. Ja vielä: Millä tavoin tämä on ristiriidassa Ojapellon itsensä muotoileman Rawlsin yhteiskuntaetiikan yhden perusteesin kanssa. Siis sen kanssa, että tuloerojen kasvu on hyväksyttävissä, jos samalla heikompiosaisten hyvinvointi kasvaa?
Työajoista: En malta olla toistamatta, mutta kenellekään ei ole voinut jäädä epäselväksi tässä se, että Ojapelto on (kylläkin virheellisesti) väittänyt Suomen kasvun olleen huonoa siksi, että kokonaistyöaika on hänen mukaansa laskenut 1990-luvun alun suhdannehuipusta 2000-luvun lopulle. Hän ei suostu sitten myöntämään väitteensä seuraamuksia. Olen kysynyt, miten suhdannehuippuja vertailtaessa, kokonaistyöaika olisi voinut kasvaa? Lisäksi tilastojen mukaan työaika työllistä kohden on 2000-luvulla (kuten aiemminkin 1990-lukua lukuunottamatta) laskenut. Eikö Ojapellon nyt pitäisi sanoa, että 2000-luvun kasvu on ollut erityisen hyvää?
Lopuksi vanhojen uutisten kertaus: Ojapellon väitteet maailmantalouden kasvuvauhdista 1980-luvulta eteenpäin ovat osoittautuneet vääriksi, tästähän keskustelu lähti käyntiin. Muu on tullut mukaan sivutuotteena.
Chenin ja Ravallionin haastattelututkimus ei käsittele maan sisäistä tulonjakoa, vaan kansalaisten subjektiivista onnen ja tyytyväisyyden tunnetta. Olen jo aiemmin todennut tällä blogilla, että onnellisuutta voi olla myös köyhässä maassa:
“Kun inhimilliset perustarpeet on turvattu, onnellisuus riippuu aivan muista seikoista. Kehittyneissä teollisuusmaissa perustarpeet tulee tyydytetyksi jo n. 10 000 euron vuosiansioilla. En tiedä, paljonko se olisi Ugandassa, mutta huomattavasti alhaisempi”.
20:n köyhimmän maan BKT:n ”kasvu” on tilastollinen tosiasia (kasvua 40 vuodessa 55 dollaria). 20 köyhimmän ja 20 rikkaimman maan välinen ero BKT:n dollarimääräisessä kasvussa on 380 -kertainen! (40 vuoden aikana). Siitäkin olen tällä blogilla kirjoittanut jo aikaisemmin.
Suomessakin vuodesta 1985 bruttokansantuote on yli kaksinkertaistunut, mutta Isewin ja Gpi:n arvot olivat vuonna 2005 Suomessakin alemmalla tasolla kuin 20 vuotta aikaisemmin. (Gpi on uusi hyvinvointimittari, jossa on lukuisa joukko hyvinvointiin liittyviä kovia muuttujia. Se ei ole haastattelututkimus).
Ettei suomalaisten hyvinvoinnin huonontumisella vaan olisi mitään tekemistä köyhyyden lisääntymisen ja tuloerojen kasvun kanssa? 20 vuotta sitten ei ollut 900 000 tuloköyhää, lähes puolta miljoonaa työtöntä (ns. laaja työttömyys), ei ruoka- eikä soppajonoja, ei kirpputoreja, ei jouduttu masennuksesta johtuen ennenaikaiselle eläkkeelle, ei käytetty mielialalääkkeitä massiivisesti jne. Senkin olen todennut jo aikaisemmin.
Kun tuloerot kasvavat kaikialla pienen eliitin rakentamilla pelisäännöillä, Ralwsin periaate ei voi toteutua. Köyhien pitäisi rikastua suhteessa enemmän kuin rikkaitten. Näin ei valitettavasti ole tapahtunut.
Haaparanta kirjoitti: “Ojapelto on lukuisissa viesteissä tässä keskustelussa selvästi ilmoittanut, että kokonaistyötuntien määrän kasvu on jokin todellinen kasvun mittari”. Taas Haaparanta venkoilee: Väite on uskomaton. Silloinhan kehitysmaan hikipajassa 14 tuntia robottina ja nälkäpalkalla toimiva kiinalainen olisi todellinen tavoitteeni - tuskinpa.
Olen todennut tällä blogilla jo monta kertaa, että työtunnit voidaan vähentää vaikka puoleen, kun vain huolehditaan siitä, että kansalaisten ostovoima jatkuu entisellään. Ohessa myös kauan sitten kirjoittamani lääkkeet ongelman hoitamiseen:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/06/tyottomyyden-elvytysohjelma.html
Huomaan, että tässä kirjoituksessa olen syyllistynyt useaan toistoon. Tosin Haaparanta on syyllistynyt vieläkin useammin toistamaan itseään, joten hedelmällinen dialogi alkaa olla lopussa.
Haaparanta on aiemmin tällä blogilla todennut: ”Okunin laki on lyhyen ajan tilastollinen totuus” eikä hän tunnista, että nykyinen maailmanlaajuinen massatyöttömyys olisi mikään ongelma. Tämä “lyhyen ajan ongelma” koko ajan vain pahenee. Jo presidentti Kekkonen aikoinaan julisti valtakuntaan kansallisen hätätilan, kun oli putkahtanut yllättäen 60 000 työtöntä.
Haaparanta ei myöskään ymmärrä akateemikko Eric Allardtin vetoomusta: “Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu.” Taloustieteilijät eivät ole tehneet elettäkään sosiaalitieteiden suuntaan.
Allardt kirjoitti tämän vetoomuksen 13 vuotta sitten. Joten ongelma ei ole kovin lyhytaikainen. Nyt tämä ajatuksenvaihto junnaa paikoillaan ja alkaa olla hedelmätöntä. Siksi se on nyt tällä blogilla osaltani lopussa. Kiitoksia kuitenkin avartavasta ajatuksenvaihdosta.
a) Missä olen väittänyt, että BKT on hyvä hyvinvoinnin mittari? Olen sanonut, että siltä osin kuin mitään BKT-lukua käytetään, niin ainoat järkevät ovat ostovoimapariteettikorjatut sellaiset.
b) Ojapelto väistää nyt kysymyksen kehitysmaiden kasvusta ja sen hedelmien jakautumisesta: Kuten sanoin, hedelmät ovat tippuneet myös köyhille (Ojapelto voi itse katsoa sen Chenin ja Ravallionin tutkimuksesta), eikä mikään Ojapellon väitteistä kumoa tätä. Miten tämä on ristiriidassa Rawlsin periaatteen kanssa, kun periaate luetaan kuten Ojapelto sen tekee?
c) Ojapellon maailmantalouden kasvuluvut ovat väärät sekä 1990- että 2000-luvuille. Sen lisäksi hänen väitteensä tuottavuuden henkeä kohden laskettua BKT:tä nopeammasta kasvusta Suomessa tai maailmantaloudessa on väärä.
d) Ojapelto on lukuisissa viesteissä tässä keskustelussa selvästi ilmoittanut, että kokonaistyötuntien määrän kasvu on jokin todellinen kasvun mittari. Mitä muuta tapaa sen on kasvaa kuin i) työhön osallistumisasteen kasvun kautta, ja/tai ii) pidemmän päivittäisen työajan kautta, ja iii) pienemmän työttömyyden kautta? Kun suhdanteiden huippuja verrataan, jota Ojapeltokin haluaa, niin mikä näistä kolmesta jää jäljelle? Tässä lisäharjoitustehtävä Ojapellolle.
Se linkki on siis tarkemmin sanotuna:
http://bpp.wharton.upenn.edu/betseys/papers/happiness.pdf
Jos tässä nyt ruvetaan puhumaan talouskasvusta ja keskivertokansalaisen hyvinvoinnista enemmänkin, niin seuraavasta linkistä löytyvää perusteellista analyysiä asiasta ei voi sivuuttaa: bpp.wharton.upenn.edu/jwolfers/Papers/EasterlinParadox.pdf. Niille jotka haluavat katsoa vain kuvat suosittelen erityisesti 4, 11 ja 19. Mutta myös analyysi on lukemisen arvoista.
Haaparanta hieman säveltää filosofi John Rawlsin moraalikäsityksiä, jotka ovat aivan päinvastaisia. Hän on todennut eriarvoisuudesta: “On oikein palkita kyvykkäimpiä enemmän kuin muita, niin kauan kuin tämä kannustaa heitä parantamaan yhteiskunnan köyhimpien jäsenten osaa enemmän kuin he itse hyötyvät”.
Jos ei oteta huomioon BKT:n kasvun takana olevia sosiologisia vaikutuksia, niin kasvu ei välttämättä kerro mitään keskivertokansalaisen hyvinvoinnin kasvusta. BKT:n tilastollisesta kasvusta huolimatta kehitysmaiden valtaväestön elintaso voi myös laskea.
Siksi se on hyvinvoinnin kasvun mittarina peräti kelvoton. Kumpikaan meistä ei tiedä varmasti, miten hyvinvointi köyhissä kehitysmaissa on todellisuudessa kehittynyt ja jakaantunut, koska sieltä puuttuu kaikki sosiologien käyttämät mittarit ja tilastot. Kiinasta on joitakin jo esittämiäni hajatietoja tulojen ja varallisuuden jakaantumisesta.
Haaparanta viisastelee väittäessään, että haluan tehtävän 24 tunnin työpäiviä. Minä haluaisin päinvastoin lyhyempiä työpäiviä, ilman että tulotaso ja ostovoima laskevat, jotta työntekijätkin hyötyisivät tuottavuuden kasvusta eikä vain pääoma. Palkkojen osuus on BKT:stä on dramaattisesti laskenut laman jälkeen työtuntien pysyessä vakiona (55%-45%). Ostovoima häviää markkinoilta ja markkinatalous syö omaa häntäänsä.
BKT:n kasvun epätasainen jako näkyy Suomessakin eriarvoisuuden lisääntymisenä. Toimittaja Timo-Erkki Heino teki juuri valaisevan dokumentin ”Työt, tulot ja optiot” (23.10, ks. Areena) Suomen BKT:n sisällä tapahtuneesta sisäisestä eriarvoisuuden lisääntymisestä.
Hän vertasi työntekijöiden palkkojen kehitystä yritysjohtajien palkkoihin. 60-luvulla ne olivat 14 -kertaiset. 90-luvulla ne olivat jo 32 -kertaiset. Ääriesimerkkinä Nokian pääjohtaja Jorma Ollila, jonka kokonaisansiot vuonna 2000 olivat 2 413-kertaiset Nokian työntekijöiden ansioihin nähden! Ei aivan Rawlsin moraaliopin mukaista.
BKT:n kasvun hedelmät (osingot) eivät menneet edes yritysjohtajien jättipalkkoihin, vaan pääosin ulkomaisille pääomasijoittajille. Suomessakin keskituloisten palkat ja ostovoima on polkeneet lähes paikoillaan BKT:n huimasta kasvusta huolimatta.
Suomessa tuloköyhyys lähti käytettävissä olevilla tuloilla mitatun tuloerojen kasvun tapaan 90-luvun puolivälin jatkuen näihin päiviin asti. Sen Sijaan tuloryhmien ylin prosentti on kahminut leijonanosan Suomen BKT:n kasvusta.
Joten Suomessakin BKT:n kasvuluvut ovat huono hyvinvoinnin mittari.
En myönnä, että maailman keskimääräinen tuottavuus olisi kasvanut hitaammin kuin maailman BKT :n kasvu (Malirannan tutkimusraportin mukaan vähän alle kolme prosenttia)
Myönnän, että esittämäni 2000-luvun BKT:n kasvu (n.1%) on tilastollisesti väärä, Se ei kuitenkaan asiasisällöllisesti ole väärä, jos sitä tarkastelee reaalitalouden näkökulmasta. 2000-luvun kasvu (n. 2%) on saatu todellisuutta korkeammaksi vain siten, että kaikki maat ovat kasvattaneet BKT:tä velaksi. Ilman valtavaa velanottoa kasvu olisi todennäköisesti 0-1% välillä.
Kasvu on ollut keinotekoista ja kostautuu tulevina vuosina. Kasvun eväät on syöty etukäteen pitkäksi aikaa. Voimme sitten kymmenen vuoden kuluttua Haaparannan kanssa ihmetellä, kuinka on käynyt.
Kaiken kaikkiaan, BKT:n kasvu hyvinvoinnin mittarina on niin kelvoton, että sen voisi vetää vessan pöntöstä alas. Se kelpaa ainoastaan kokonaistuotannon määrän mittariksi. Jos käyttää tilastoja, kuten Haaparanta, ymmärtämättä, mitä BKT-kasvulukujen takana tapahtuu, se on samaa kuin piru lukisi Raamattua.
Talousosaaminen ei ole pelkästään sitä, että käyttää hyvinvoinnin mittarina kelvottomia BKT -lukuja, ymmärtämättä ollenkaan lukujen takana ilmeneviä taloudellisia ja sosiaalisia vaikutusmekanismeja - ja niiden vaikutuksia tavallisen kansalaisen elämään.
Eiköhän taloustieteilijän primääri tavoite pitäisi olla Suomen kansalaisten hyvinvoinnin edistäjä, eikä vain ulkomaisten pääomasijoittajien. Haaparanta ei edes halua ymmärtää. Siksi uusliberalistiset taloustieteilijät ovat jatkuvasti epäonnistuneet talousennusteissaan käsittämättömän huonosti. Heidän panos-tuotos suhteensa on ollut surkea:
http://ariojapelto.blogspot.com/search/label/ennustukset
Ja taas mennään: Äärimmäisen köyhyyden vähentäminen on asetettu tärkeimmäksi Vuosituhat-tavoitteeksi. Köyhimpien kehitysmaiden kasvu on vähentänyt sitä. Itse kannatan johonkin rajaan asti rawlsilaista ajatusta, että yhteiskuntaeettisesti tärkein tavoite on huolehtia yhteiskunnan vähäosaisimmista, Ojapellolle tämä ilmeisestikään ei ole tärkeää.
Joissakin kehitysmaissa tuloerot ovat kasvaneet, joissakin pienentyneet talouden kasvaessa. Mutta olisi erikoista väittää, että näissä samoissa maissa, joissa köyhien osuus väestöstä on yli 50 % ja joissa köyhien ihmisten lukumäärä väestön kasvusta huolimatta on vähentynyt, kasvu ei olisi hyödyttänyt väestön valtaenemmistöä. Tuloerot voivat kasvaa vaikka kaikkien tulot kasvaisivat, annan tämä Ojapellolle pieneksi päättelyharjoitukseksi.
Työtunneista: Mitähän outoa tuossa selityksessäni, että työaika työntekijää kohden on 2000-luvulla vähentynyt samalla tavalla kuin aiemminkin paitsi 1990-luvulla, on? 1960-luvun kasvun huippuvuosina työtunnit henkeä kohden olivat yli 2000 tuntia vuodessa, 1970 luvun huippuvuosina n. 1900 tuntia vuodessa. Mikähän on, että huippukasvu ei tuolloin näkynyt kokonaistyötuntien nousuna?
Jätän tämänkin pieneksi ajatuspähkinäksi Ojapellolle (joka ei muuten kiistänyt sitä, että 2000-luvun kasvu on lisännyt työpaikkoja). Annan kyllä vihjeen: Mitähän, jos pääsisimme Ojapellon haluamaan ihannetilaan, jossa kaikki tekevät töitä 24 tuntia päivässä? Mitenhän kokonaistyötunnit voisivat kasvaa? Entäpä, jos yhteiskunta on säädellyt työtunnit suurinpiirtein n. kahdeksaan/päivä, tai muuten yleisesti hyväksyttävä työtuntien määrä on enimmillään n. 8. Mitenhän tällöin kahta suhdannehuippuvuotta vertailtaessa kokonaistyötunnit tuppaavat olemaan kutakuinkin yhtä suuret?
Muilta osin jätän Ojapellon kommentoinnin kiinnostuneille, hänen vastauksensa ei mitenkään kumoa sitä, että hänen esittämänsä maailmantalouden kasvuluvut ovat väärät ja että hänen väitteensä tuottavuuden henkeä kohden laskettua BKT:tä nopeammasta kasvusta on väärä.
Hienoa, että joukossamme on talousoptimisti, joka ei tunnista Suomen BKT-kasvulukujen, työtuntien ja työllisyyden välillä mitään outoa. Jos Suomen kasvuluku on kehittyneiden EU-maiden paras ja sillä saadaan juuri ja juuri tilastollinen nousu (käytännössä työtunnit samassa suuruusluokassa kuin 20 vuotta sitten), se ei saa Haaparannan hälytyskelloja soimaan.
Suomi on siis todentanut käsitteen “Jobless growth”. Silti melkein koko talouspapisto tarjoaa työttömyyden parantamisen lääkkeelksi kasvua ja tuottavuuden parantamista. Todella uskottava lääke!
Jos huippukasvulla ei saada työtunteja lisääntymään (joiden laatu on ostovoiman kannalta vielä huonontunut vrt. “paskatyöpaikat”), niin kuinka sitten EU-maiden keskimääräisellä kasvulla? Tai USA:n keskimääräisellä kasvulla? Tai peräti Japanin?
Lähivuosina kaikkien kehittyneiden maiden talouskasvu ei taatusti ole Suomen laman jälkeisien vuosien huipputasoa. Kaikki kehittyneet maat ovat syytäneet veronmaksajien rahoja elvytykseen (ottamalla markkinoilta lisää velkaa entisten lisäksi) ja kaikkien maiden on pakko alkaa maailmanlaajuiset säästötalkoot.
Se tuskin edistää kasvua, vaikka olisi kuinka optimistinen. Jossakin vielä lymyää pankkien aikaansaama IMF:n arvioiden (kukaan ei varmasti tiedä) noin 11 kertaa koko maailman BKT:n kokoinen ( yli 50 biljoona tai amerikan triljoonaa) johdannaismarkkinoiden mustapekka.
Tuon kokoinen finanssikupla ei ole vielä “sulanut”, vaikka veronmaksajien rahoja on heitetty tuhansia miljardeja euroja pankkien- ja kriisivaltioiden pystyssä pitämiseksi. Jossakin vielä luuraa finanssikuplan mustapekka.
Koska valtioiden velkakirjat ovat menettäneet uskottavuutensa sijoittajien silmissä, keskuspankit ovat pakotettuja ostamaan näitä arvonsa menettäneitä velkakirjoja, jotta valtiot pysyisivät pystyssä. Keskuspankkien lopullinen takuumies on taas veronmaksaja. Keskuspankkien painokoneet pyörivät nyt punaisena. Ks. Linkki:
http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2010/10/13/joko-tama-on-suunnitelmataloutta/201014142/12
Talousprofessori ei ole ilmeisesti seurannut medioita. Suurimmassa osassa EU-maita banderollit heiluvat jo, väki on kaduilla ja autoja poltetaan. Ilmeisesti siellä riehutaan ihan vain lämpimikseen.
Haaparanta kirjoitti köyhyyden häviämisestä: “Tämä kertoo siitä, että kasvun hedelmät ovat köyhimmissä kehitysmaissa jakautuneet laajalti”. Hän käytti termiä “laajalti”, eikä termiä “tasaisesti”.
Vain talousprofessori voi tulkita köyhien maiden talouskasvua näin yksioikoisesti kuin Haaparanta. Häneltä puuttuu kokonaan sosiologinen tarkastelu siitä, kuka kehitysmaan BKT:n kasvusta hyötyy.
Jo aikaisemmin kerroin, että velanotto lisää taloudellista toimeliaisuutta (BKT:ta). Köyhät Afrikan maat ovat korruptiotilastojen mustinta aluetta. Sikäläisten valtioiden lainat (jopa kehitysavut) menevät suurelta osin pienen eliitin hallintaan ja sitäkautta taskuihin. Osa jopa kiertyy pois maasta eliitin postilaatikkofirmoihin veroparatiiseihin, eikä keskivertokansalaisen hyvinvointiin.
Samoin kerroin, että kehitysmaat on pumpattu loputtomaan velkavankeuteen, jolloin jopa puolet valtion budjetista voi palautua monikansallisten pankkien osakkeenomistajille. Tämä rahan “veivaaminen” lisää köyhän maan BKT:ta, mutta ei mediaanikansalaisen hyvinvointia. Tällainen keinotekoinen rahan “vatkaaminen” (pankkitoiminta) on noussut merkittäväksi osaksi esimerkiksi Iso-Britannian ja Yhdysvaltain BKT:ta.
Tärkeintä BKT:n kasvun sisäistä tulonjakokomponenttia Haaparanta ei taloustieteilijänä huomioi ollenkaan. Nyrkkisääntönä on, että mitä köyhempi maa, sitä suuremmat tuloerot maan sisällä.
Afrikassa on toteutunut myös uusi huolestuttava ilmiö. Maailman valuuttavarannosta runsas neljännes on Kiinalla ja sen turvin se tunkeutuu Afrikkaan turvaamaan raaka-ainesaantiaan ja ruokahuoltoaan. Kiinalaiset ovat ostaneet valtavia maa-alueita riisinviljelyyn. Paikalliset asukkaat on heitetty peltikyliin oman onnensa sepiksi.
Tämäkin kolonialistinen toiminta lisää BKT:n kasvua, mutta ei mediaanikansalaisen hyvinvointia. Tilannetta pahentaa vielä se, että kiinalaiset tuovat oman työvoiman näille työmaille ja paikallinen väki jää nuolemaan näppejään.
Kiina on malliesimerkki, miten eriarvoiseksi kansalaiset voivat tulla valtavasta BKT:n kasvusta huolimatta. “Kommunistisessa paratiisissa” elää nyt 875 00 dollarimiljonääriä. Miljardöörejä on noin 130. Kiinan 1,3 miljardin kansasta 0,4 prosenttia omistaa 70 prosenttia kaikesta vauraudesta. Eriarvoisuuden ja työttömyyden seurauksena maassa on tuhansia lakkoja, jotka tukahdutetaan väkivaltaisesti ja josta valtion kontroloima tiedotusvälineet vaikenevat.
Voisiko Haaparanta laskea, kuinka paljon mediaanikansalainen on hyötynyt kiinalaisten maailman kovimmasta BKT:n kasvusta? Siis kun kasvusta ensin vähennetään näiden n. miljoonan superrikkaan itselleen kahmima osuus ja loppujen 1 299 miljoonan kansalaisen kesken jaetaan jäljelle jäävä osuus BKT:n kasvusta.
Tämä sosiologinen tarkastelukulma on taloustieteilijöille täysin vierasta. Akateemikko Erik Allardt jo vuosia sitten peräsi yhteistoimintaa taloustieteilijöiden kanssa, jotta taloustieteilijätkin ymmärtäisivät , mitä maan pinnalla tapahtuu. Siihen kädenojennukseen taloustieteilijät eivät kuitenkaan tarttuneet.
Hän kiinnitti ongelmaan huomiota jo 90-luvulla (Sosiologia 4/97): “Taloustiede on samankaltaisessa tilanteessa kuin sosiaalitieteet. Sen teoriat on kehitetty luomaan vaurautta sinne ja siellä, missä niukkuutta esiintyy. Se ei ole, kuten monet eturivin ekonomistit ovat viime aikoina tähdentäneet, lainkaan teorianmuodostuksessaan ja lähtökohdissaan pitänyt työttömyyden vastustamista tärkeänä tavoitteena. Työllisyyttä on tavanomaisessa taloustieteellisessä kysymyksenasettelussa käsitelty lähinnä vaurauden ja taloudellisen kehityksen sivutuotteena.”
Allardt jatkoi: “Kuten sosiologialta myös taloustieteeltä on syytä odottaa sellaisia innovaatioita, jotka edesauttavat ratkaisuja viimeaikaisten rakennemuutosten aiheuttamiin pulmiin. Käsittääkseni tämä edellyttää huomattavasti enemmän yhteistyötä eri yhteiskuntatieteiden välillä kuin mitä tähän saakka on harjoitettu.”
Hyryläinen: Ei tässä ole kyse uskomuksista, Ojapellon luvut ovat yksikäsitteisesti vääriä tai vanhentuneita ja hänen tapansa käyttää lukuja ovat vähintäänkin omituisia. Olen käyttänyt julkisia sekä virallisia että akateemisten tahojen luomia tietokantoja ja kertonut, mitä lähteitä käytän.
Björk: On tietenkin selvää, että työtuntien kehityksellä ei ole mitään sellaisia merkityksiä, joita Ojapelto niille antaa, en ole mennyt lankaan. Itse asiassa tässä voin jo sitten kertoa, että työntekijää kohden lasketut työtunnit ovat laskeneet joka vuosikymmen 1960-luvun alusta alkaen paitsi 1990-luvulla, 2000-luvulla on palattu trendikehitykseen. Tuolle 1990-luvun poikkeukselle löytynee lamaan liittyviä selityksiä. Mutta tämä selittänee Ojapellon “paradoksit”, ja joka tapauksessa työtuntien kokonaismäärän ollessa 2000-luvun lopulla samalla tasolla tai korkeammat kuin 1990-luvun alussa kertoo sen, että kasvu on työllistänyt ihmisiä. Tähän Ojapelto sitten kertoo, että he ovat paskaduunissa, mutta jäänemme odottamaan hänen selostustaan.
Mikä tässä työtuntien määrässä on niin kiihottavaa? Mitä sitten nouseeko vai laskeeko ne?
Mitä väliä sillä on haluaako ihmiset tehdä mieluummin enemmän töitä, kun niiden tuottavuus nousee vai kuluttaa enemmän vapaa-aikaa? Kai se pääasia nyt on, että on hyvä, että ihmiset saa itse tehdä tän valinnan mieltymystensä mukaisesti?
Vaikuttaa siltä, että Ari Ojapelto haluaa saada keskustelijat “nalkkiin” ja myöntämään, että työtunnit laskee, kun varallisuus kasvaa. Vaikka näin olis, niin ei se oo mikään gotcha!
Siitä vaan näkis, että ihmiset tykkää vapaa-ajasta enemmän kuin materiaalisesta elintasosta.
No entä sitten. Luuletko, että jotain kehitysmaan köyhää kiinnostaa paljookaan, että Yhdysvaltalaiset on älyttömästi paljon rikkaampia? Minä veikkaan, että paljon olennaisempaa sille on, että se ei joudu ettiin ruokaa jostain kaatopaikalta.
Eli sinä väität, että Kiinan rikastumisen vaikutus maailman kokonaiskysyntään on vähäistä? ok. Muutenkin mitä väliä onko sillä vaikutusta maailman kokonaiskysyntään vai ei? Ei oo mitään syytä miks suuri maapallon kokonaiskysyntä olis parempi kuin pienempi. Se riippuu ihan siitä mistä ihmiset tykkää.
Miten se on tapahtunut velkarahalla? Se, että valtionvelka lisääntyy ei tarkoita sitä että se on aiheuttanut kasvun.
Sinun on kai pakko myöntää, että kasvu on ollu 2000-luvulla tuplasti niin nopeaa kuin 80-luvulla? huoh… päästiin vihdoin siitä.
No entä sitten? On se kasvu silti ihan yhtä todellista ja nostaaa ihmisten elintasoa ihna yhtä paljon riippumatta siitä johtuuko se siitä, että ne muiden kehittämie teknologioita käyttöön vai omia kehittämiään. (Tai parantavat talousjärjestelmänsä teknologiaa.)
Aiheesta aiheuttaako tekninen kehitys työttömyyttä nimimerkki Nimetön on viitannut Krugmanin kirjoitukseen http://www.slate.com/id/1916/ (vuodelta 1997). Olen samaa mieltä kuin Krugman siitä, että yksinkertainen esimerkki on usein parempi kuin monisatasivuinen kirja. Liika yksinkertaistaminen voi kuitenkin johtaa harhaan.
Krugman osoittaa, miksi vain nakkisämpylöitä tuottavassa taloudessa tekninen kehitys nakkien tuotannossa ei aiheuta työttömyyttä eikä puutetta. Kaikkien elintaso nousee, kun osa nakkien tekijöistä siirtyy sämpylöiden valmistajiksi. Krugmanin todistus pätee olettamissaan puitteissa, taloudessa, jossa ei ole muita ammatteja kuin nakkien ja sämpylöiden tekijät, eli jossa tekninen kehitys on ilmaista.
Näinhän ei ole, vaan Krugmanin esimerkki edellyttää kolmannen ammattikunnan, tekniikan kehittäjät eli sen, jonka ansiosta puolet nakintekijöistä vapautuu työmarkkinoille. Lisäksi yksinkertaisessakin markkinoiden toimintaa kuvaavassa esimerkissä on otettava huomioon yrittäjien välinen kilpailu. Nakkisämpylöiden valmistajat kilpailevat samoista rahoista kuin tekniikan kehittäjätkin. Tämä antaa töitä ainakin parille ammattikunnalle, mainostajille ja poliitikoille, kumpikin ryhmä laajasti ymmärrettynä. Kaikkien kannattaa palkata tuotteilleen mainostajia, mutta erityisesti kehittäjien kannattaa palkata myös poliitikkoja, jotka ajavat lainsäädännöllisesti heidän etujaan. Tekniikan kehittäjien palkkioiden maksimointihan edellyttää lakisääteisiä yksinoikeuksia, patentteja. Näin saadaan töitä suurelle määrälle lainpuolustajia ja lainkiertäjiä. Kaikki tarvitsevat tietysti rahoittajia kasvattaakseen toimintaansa ja niin saadaan töitä kasvavalle joukolle pankkiireita. Ja niin edelleen.
Krugman on siis edelleenkin oikeassa siinä, ettei tekninen kehitys sinänsä aiheuta työttömyyttä. Toinen asia on, että suuri osa uusista työpaikoista on tavallaan nollatuottoisia. Vaikka mainostajien, poliitikkojen, pankkiirien, lakimiesten, poliisien ja sotilaiden työt kuinka lisääntyvät, nakkisämpylöiden tuotantoa se ei kasvata. Voidaan jopa väittää, että heidän työpanoksensa on pois nakkisämpylöiden tuotannosta.
Niinpä, riippumatta siitä uskotaanko talouden kasvuluvuissa Haaparantaa tai Ojapeltoa, on aiheellista kysyä, toimisiko maailmantalous paremmalla hyötysuhteella ja olisivatko luvut suuremmat, jos kasvuun ei kannustettaisi erityisillä kiihokkeilla, kuten patenteilla, joiden ylläpitäminen sitoo yhä enemmän yhteisiä resursseja ja jotka voimistavat menestyjien ja menestymättömien välistä kuilua. Sillä jos kuilun aiheuttamat sosiaaliset ongelmat kasvavat kovin suuriksi, niiden hoitaminen saattaa syödä kaiken kasvun ja ylikin.
Haluan käyttää tätä foorumia ilmaistakseni ihailuni Haaparannan kärsivällisyydelle — itse en luultavasti tuohon kykenisi.
Ja taas minulta unohtui: Ojapelto väitti minun sanoneen, että mediaanihenkilö ei ole hyötynyt keshitysmaissa niiden kasvusta. En tietenkään sanonut niin, vaan sanoin, että henkeä kohden lasketun BKT:n kasvusta ei voida päätellä mitään väestön enemmistön olojen muutoksesta. Sanoin lisäksi, että tutkimusten mukaan äärimmäinen köyhyys on vähentynyt, köyhyysrajan alapuolella olevien ihmisten määrä on maailmassa laskenut. Tämä kertoo siitä, että kasvun hedelmät ovat köyhimmissä kehitysmaissa jakautuneet laajalti.
Ja taas: Miksi Ojapelto vertaa työtunteja 1990 ja 2009. 1990 oli suhdannehuippu, 2009 lamavuosi. Oikea tapa on verrata huippuvuosia toisiinsa, ja tällöin vuotta 1990 on syytä verrata vuoteen 2008. Tällöin työtunnit ovat samat. Jos vertaus tehdään lamavuosilta, niin sopivat vertausvuodet ovat ehkä 1991 (ensimmäinen lamavuosi) ja 2009. Työtunnit 1991 olivat 4 090 200, 2009 4 120 000, siis suuremmat (vaikka ero on pieni) vuonna 2009. Muihin 1990-luvun lamavuosiin verrattuna tämä on vielä ilmeisempää. Kasvu on siis ollut työllistävää, päinvastoin kuin Ojapelto väittää. Yrittäisit edes parempaa Ojapelto, kun kerran markkinoit itseäsi älykkönä.
Kehitysmaista: Talousteorian mukaankin köyhimmät maat kasvavat nopeammin kuin rikkaat, juuri sen takia maiden tulotasot konvergoituvat. Ojapelto taas yrittää hämätä sitä, että hän alunperin otti vertailuvuosiksi 1960 ja 2000-luvun lukuja, koska niistä saa alhaisen kasvuvauhdin. Tämän minä korjasin. Lisäksi katsomalla blogikirjoitustani “Afrikka nousemassa” Ojapeltokin voisi oppia sen, että ensimmäistä kertaa viimeisen 60 vuoden aikana Afrikan kasvu näyttäisi olevan kestävää.
Maailmantalouden kasvusta: Ojapellon alkuperäinen väite oli, että kasvuvauhti on jatkuvasti alentunut 1970-luvun jälkeen vuosikymmenittäin, siis alempi 1980-luvulla, sitä alempi 1990-luvulla ja vielä alempi 2000-luvulla. Olen osoittanut Ojapellon väitteen vääräksi. Kasvu on kiihtynyt 1980-luvun jälkeen ja ostovoimapariteettikorjatuilla BKT-luvuilla tämä on erityisen selvää, ne kestävät vuoden 2009 mukaanoton. Jos sitä ei oteta kukaan (kuten ei pitäisi toistaiseksi), niin 2000-luvun kasvuvauhti on 1960-luvun tasolla, kuten nyt keskustelussa olevassa blogikirjoituksessani osoitin.
On se vaan kumma, kun Haaparanta ei voi vastata toistuvasti esitettyyn suoraan kysymykseen. Miten on mahdollista, että Suomen työtunnit eivät kasvaneet pitemmällä aikavälillä 1990-2009, vaikka Suomen talouskasvu oli EU-maiden nopeinta? Luulisi tuolla osaamistasolla vastauksen löytyvän nopeasti.
Sen sijaan Haaparanta alkoi väyrystellä edelleen köyhien maiden prosenttuaalisilla BKT -kasvuluvuilla, vaikka olimme juuri tulleet asiasta yksimieliseksi. Olen myöntänyt, että prosenteilla tarkasteltuna kasvua on ollut havaittavissa, mutta kun lähtötaso on niin alhainen, dollareilla mitattuna kuilu kehittyviin maihin on kasvanut entisestään.
Lisäksi kasvu on alkanut niin alhaalta ja kasvu prosenteillakin laskettuna niin pientä, että niiden vaikutus maapallon kokonaiskysyntään on peräti pientä. Köyhien kehitysmaiden osuus maailman BKT:stä on pieni. Suurten kehittyneiden maiden pienikin prosenttuaalinen notkahdus vaikuttaa dramaattisesti maailman kokonaiskysyntään.
Köyhiin kehitysmaihin on pumpattu Maailmanpankin, YK:n, Kehityspankkien ja liikepankkien toimesta niin valtavat määrät velkarahaa, että monen kehitymaan budjetista menee melkein puolet valtion velkojen korkoihin (korkoprosentti lähellä 20% = riskilisä) ja lyhennyksiin.
Siitä on tullut länsimaille loputon pajatso. Köyhät kehitysmaat joutuvat maksamaan lainapääomansa pankeille useampaan kertaan joutuessaan ottamaan lainanlyhennyksiin aina uutta lainaa. Kehittyneet maat eivät ainoastaan ryövää kehitysmaiden luonnonvaroja (monikansalliset yritykset) vaan myös sen kaiken orastavan kasvun (pankit).
Ks. Oheinen linkki:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/miksi-suomalaiset-taloustoimittajat.html
Kasvu kehitysmaissa on pääosin tapahtunut velkarahalla jo vuosikymmenien ajan. Tällä rahan veivaamisella BKT.n prosenttuaaliset kasvuluvut on saatu näyttämään hyviltä, mutta siitä ei mediaanikansalainen välttämättä hyödy. Sen Haaparantakin myönsi.
Kiinaa lukuunottamatta kehitysmaissa ei ole ollut sanottavaa tuotannollista toimintaa. Niiden raaka-aineet ovat olleet tiukasti monikansallisten yhtiöitten hallinnassa, joiden toiminnasta pääosin BKT:n kasvu on peräisin. Lisäksi Conference Boardin kehitysmaita koskeviin tilastoihin ei kaikilta osin ole luottamista. Esimerkiksi Intian työn tuottavuudeksi esitetään 4.2 vaikka siellä työikäisestä väestöstä vain 10 prosenttia on työntekijätilastoissa mukana!
Mika Maliranta lähetti mielenkiintoisen tutkimusraportin, josta kiitos. Siinä maailman BKT:n kasvu ulottuu jo vuoteen 2009. Kun romahdusvuosi otetaan mukaan, keskimääräinen BKT:n kasvu on kahden prosentin nurkilla. Minun on kai pakko myöntää, että kasvu on ollut 2000-luvulla hieman nopeampaa kuin 80-luvulla (n. 1%).
Kasvu on kuitenkin puolta pienempää kuin 50-, 60-, ja 70-luvulla (4-5%). 2000-luvun 2% kasvu on tilastollinen tosiasia, mutta siihenkin on vähemmän miellyttävä selitys. Kehittyneiden maiden kasvu ei ole ollut “tervettä” kasvua vaan pelkästään velaksi tapahtunutta kasvua. Kehittyneet länsimaat ovat vasta nyt joutuneet samaan pankinjohtajien liekanaruun, jossa kehitysmaat ovat roikkuneet jo vuosikymmeniä. Ks. Linkki:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/poliitikot-pankinjohtajien-armoilla.html
2000-luvun kehittyneiden maiden BKT:n kasvupyrähdys on johtunut samasta syystä kuin kehitysmaiden kasvu. Kaikki ovat eläneet ja ostaneet velaksi. Pahimpia kuplatalouden uhreja (niissä BKT:n kasvu oli laman jälkeen voimakkainta) ovat olleet Islanti, Irlanti Kreikka ja Yhdysvallat. Kaikki maailman suurimmat markkina-alueet , USA, EU ja Japani jotka edustavat n. 2/3 osaa maailmanmarkkinoista, ovat jo tai tulossa koomaan ks. Linkki:
http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2010/10/24/lansi-lipsuu-japanin-tielle/201014626/12
Olen koko ajan painottanut, että talouskehityksessä pitää tarkastella pitkän ajan trendejä, joten vasta kymmenen vuoden kuluttua Haaparannan kanssa näemme, miten nykyinen lama tulee pienentämään 2000-luvulla velkarahalla aikaansaatua keinotekoista kasvua.
Malirannan osoittamassa tutkimusraportissa oli myös mielenkiintoisia kasvulukuja koskien tuottavuutta. Siellä oli työn tuottavuuskäyrä joka alkoi jo vuodesta 1970. (Chart 2). Siinä maailman koko tuottavuus vuosina 2000-2008 oli 2-3 prosentin välillä (BKT/työntekijä). Siis samaa suuruusluokkaa tai hieman korkeampi kuin maailman BKT:n kasvu.
Kehittyvissä maissa kasvu oli huima 2000-luvulla ja vuonna 2008 jo vajaa kuusi prosenttia. Kehittyneissä maissa tuottavuuskasvua oli vain yksi prosentti. Kehittyvissä maissa saadaan korkeampia tuottoprosentteja kun tuotannon teknologiataso lähtee kovin alhaalta. Kehittyneissä maissa on korkea teknologinen lähtötaso, mutta käyntiaste laman johdosta alhainen. Suomenkin teollisuustuotannosta kolmasosa on tällä hetkellä vielä käyttämättä (HS 27.10).
Joten tilastoissa piisaa ja prosenttilaskua käyttämällä päästään huimiin tuloksiin.
Odotan Ari Ojapellon “valistuneen” lukijan ilmestymistä palstalle, en pidättele hengitystäni.
Väliaikana kertailen vanhoja opetuksia
http://www.bookdepository.co.uk/book/9780471159629/Inevitable-Illusions
Pertti Haaparanta:
No tuskin tän blogin lukijat nyt niin tyhmiä on.
Näitä asioita on käsitelty selkeästi ja kuvattu erittäin havainnollisesti seuraavasta linkistä löytyvässä artikkelissa: http://www.csls.ca/ipm/19/IPM-19-vanark.pdf. Antoisia lukuhetkiä itse kullekin!
Unohdin kommentoida tuota Ojapellon kehitysmaiden kasvuväitettä. Köyhimmissä maissa kasvu oli negatiivista 1970-luvun lopulta pitkälle 1980-lukua, osassa jopa 1990-luvun alkuun. Kaikki kasvu on tapahtunut sen jälkeen, ne ovat kasvaneet huomattavasti nopeammin kuin rikkaat maat. Jälleen Ojapelto harhautti lukijoita valitsemalla tarkasteluajankohtansa tarkoitushakuisesti. Tämän voimakkaan 1990-luvulta alkaneen kasvun seurauksena absoluuttinen köyhyys on vähentynyt nopeasti ja mikä merkittävintä, köyhien ihmisten lukumäärä on laskenut. Köyhyys muuten kasvoi 1980-luvun lopulle, 1990-luvun alkuun asti.
Tämäkin köyhimpien maiden erittäin nopea kasvu lyö korville Ojapellon väitteitä maailmantaluden kasvusta.
Vielä kerran: Ojapelto itse rajoitti tarkastelunsa aikavälille 1995-2005, minä korjasin hänen tekemänsä virheen. Minä esitin puolestani Suomen talouden kokonaistuottavuuden ja henkeä kohden lasketun BKT:n kasvuvauhdit vuosille 1990-2008 (vuodelle 2009 ei CB:ssä ollut vaadittavia lukuja), ja näiden perusteella Ojapellon väite tuottavuuden henkeä kohden lasketta BKT:ta nopeammasta kasvusta osoittautui vääräksi.
Ojapelto itse koko ajan harhauttaa lukijoita: Hän aloitti tämän keskustelun esittämällä, että annoin väärän kuvan hänen maailmantalouden kasvusta esittämistään väitteistä. Olen osoittanut, että todellakin hänen väitteensä olivat väärät, tätä hän ei itsekään tunnu kiistävän. Tämän sivutuotteena osoitin, että myös hänen väitteensä, että maailmantaloudessakin (kokonais-)tuottavuus olisi kasvanut nopeammin kuin BKT henkä kohden on väärä.
Kukin voi mennä CB:n verkkosivuille katsomaan Suomessa tehdyt työtunnit pitkällä ajalla. Vuonna 2008 työtunnit olivat kutakuinkin samat kuin 1990, ero menee jo tilastovirheeseen.
Valistunut lukija kyllä huomaa, että Haaparanta jätti taaskin vastaamatta ydinkysymykseni: Mitenkä Suomessa ei syntynyt markkinaehtoisia työtunteja pitemmällä tarkastelujaksolla, kuin Haaparannan (tarkoitushakuisesti) kaivamalla aikajaksolla.
Kahden laman välillä (1990-2008) Suomesta hävisi 68 miljoonaa työtuntia, vaikka Suomen BKT kasvoi EU-maiden kovinta tahtia. Tätä minä olen koko keskustelumme ajan perännyt Haaparannalta ja pyytänyt siihen uskottavaa vastausta. Koko ajan Haaparanta on kiemurrellut kuin “mato koukussa”.
Hän siirsi taas puheenaiheen tarkoitushakuisesti sivuraiteelle aloittaen köyhien maiden köyhyyskeskustelun uudelleen, vaikka se on keskustelun aikana jo kertaalleen läpikäyty.
En minä ole kiistänyt, etteikö kehitysmaissa olisi tapahtunut BKT-mittarilla pientä edistystä. Haaparannan muisti ilmeisesti pätkii. Kirjoitin aikaisemmin jo oheisen esimerkin ja myös lähteen.:
“Pieni esimerkki valaisee, mitä on oikeasti tapahtunut. Vuosina 1960-62 BKT kansalaista kohden oli 20 köyhimmässä maassa keskimäärin 212 US -dollaria. 20 rikkaimmassa maassa se oli 11 417 dollaria. Vuosina 2000-02 se oli kasvanut 32 339 dollariin. Niinkuin Haaparanta todisti, kasvua toki tapahtui 20 köyhimmässä maassa. BKT oli kasvanut peräti 267 dollariin 40 vuodessa! Tosin hän unohti mainita, että kehittyneiden maiden BKT henkeä kohti kasvoi samanaikaisesti kolminkertaiseksi! (Lähde: ILO:n raportti: A FAIR GLOBALIZATION: CREATING OPPORTUNITIES FOR ALL)“.
Iloitessaan pienestä BKT:n kasvusta köyhissä maissa, “pyhimys“ Haaparannalta unohtui farisealaisesti mainita, että tuloerot ovat entisestään kärjistyneet köyhien ja rikkaitten välillä. Rautalangalla väännettynä: Jos 20 köyhimmän kansalaisen tulot (BKT/kansalaista kohden) kasvoi 40 vuoden aikana 55 dollarilla, 20 rikkaimman maan kansalaisen vastaavat tulot kasvoivat samalla aikajaksolla 20 922 dollarilla. Mielestäni ei ole syytä tyytyväisyyeen.
Käytin tästä jo aikaisemmin brutaalia esimerkkiä: “Kansalaisella on toinen jalka avannossa ja toinen on kiehuvan kuumassa vesikattilassa. Keskimäärin kansalaisen lämpötila on siedettävä, mutta vain talousprofessori Haaparanta voi nähdä kasvutuloksen keskivertokansalaisen kannalta hyvänä“.
Haaparanta kirjoitti lopuksi: “ Ja lopuksi, BKT-lukujen avulla köyhyyteen ei saada kunnollista otetta. Tämä jo siksi, että mediaanitulo, se tulo, jonka alla puolet väestöstä asuu, on pienempi kuin keskiarvo. Mutta muita, tärkeämpiä perusteita on, mutta ehkä palaan niihin joskus toiste”.
Tähän voin Haaparannan kanssa kerrankin yhtyä. Juuri tästä olen tällä blogilla aikaisemmin kirjoittanut ja perustellut sen epäluotettavuutta, koska siinä ei oteta ollenkaan huomioon valtioiden sisäistä tulonjakoa.
Hienoa, että Haaparanta myöntää sen vihdoin itsekin. Haaparannan esittämät kasvuluvutkaan eivät muuta esittämääni todellisuutta.
ATB nayttaa sallivan nimimerkilla kirjoittamisen. Jos formaatti ei Ojapeltoa miellyta, niin han voi jakaa misinformaatiotaan muualla.
En enää puutu Ojapellon väitteisiin muuten kuin hänen kehitysmaiden tulokehitystä koskevaansa (huomaatteko possessiivisuffiksin?). En tiedä, mitä lukuja hän käyttää ja mistä lähteestä, mutta seuraavassa Maailmanpankin lukuja.
Maailmanpankissa (Shaohua Chen ja Martin Ravallion) ovat arvioineet köyhien ihmisten määrää maailmassa. He kiinnittävät huomionsa absoluuttiseen köyhyyteen. Se määritetään ns. absoluuttisen köyhyysrajan avulla, jonka alla olevat ihmiset ovat nälässä eikä heillä ole muitakaan mahdollisuuksia hoitaa hyvinvointiaan. Chenin ja Ravallionin laskelmien mukaan köyhyysraja on 1,25 Yhdysvaltain 2005 dollaria, kun käytetään ostovoimapariteettikorjattuja valuuttakursseja, joilla siis maittaiset köyhyysrajat muutetaan yhteismitallisiksi.
Maailmanpankin WDI-tietokannan mukaan YK:n luokittelun mukaan maailman köyhimmissä maissa BKT henkeä kohden oli vuonna 1981 vuoden 2005 ostovoimapariteettikorjattuina dollareina 832 dollaria, siis 2,28 dollaria päivässä (kun päiviä on 365), siis peräti dollarin yli köyhyysrajan. Vuonna 2009 samoissa maissa BKT henkeä kohden oli jo 1259 dollaria, nousua siis 51 %. Ja vuonna 2009 siis BKT henkä ja päivää kohden oli 3,45 dollaria, huimaavat yli kaksi dollaria oli köyhyysrajan.
Ojapellolle näillä luvuilla ei ole mitään merkitystä, ne eivät ole merkki mistään todellisesta edistyksestä. Näin varmasti on sellaisen yltäkylläisyydessä elevän henkilön kuin Ojapellon näkökulmasta. Minusta kyllä on. Minua ei varmastikaan voida pitää eettisesti kovinkaan hyvänä ihmisenä, mutta katsoisin Ojapeltoon nähden kuuluvani pyhimysten luokkaan.
Ja lopuksi, BKT-lukujen avulla köyhyyteen ei saada kunnollista otetta. Tämä jo siksi, että mediaanitulo, se tulo, jonka alla puolet väestöstä asuu, on pienempi kuin keskiarvo. Mutta muita, tärkeämpiä perusteita on, mutta ehkä palaan niihin joskus toiste ja jätän Ojapellon rämpimään omien lukujensa maailmaan.
Kommentti “nimettömälle”. Jos ei uskalla omalla nimellään kirjoittaa, on parempi olla hiljaa. Osoitin konkreettisilla luvuilla, kuinka Haaparannan esittämä 12,7 prosentin työpaikkojen “lisäys” kääntyi elävässä elämässä työpaikkojen negatiiviseksi “kasvuksi”, eli ne vähenivät – vaikka talouskasvu Suomessa oli Euroopan kovinta. Siis talouskasvu ei ole ratkaisu työttömyyteen. Kadunmies voi opastaa jopa professoria.
Pasi Pulkinen kirjoitti: “Kiinnostaako ekonomisteja talouslukujen taustalla olevien prosessien määrittäminen ja tätä kautta talouden ohjailuun käytettävien välineiden kehittäminen?”
Juuri tämä on oleellinen kysymys. Silloin taloustiede joutuu menemään sosiaalitieteiden reviirille, ja siellä he ovat heikoilla. Siksi he pitävät sosiaalialan professoreita “turhanaikaisina piipertäjinä”. He eivät ainakaan saa missään nimessä tulla “taloustieteilijöiden” reviirille. He haluavat pysyä omissa norsunluutorneissaan. Siksi olen tällä blogilla aloittanut ristiretken horjuttakseni heidän jumalallista osaamistaan.
Pertsa ei ole ainoa taloustieteilija joka on joutunut kadunmiesta opastamaan:
http://www.slate.com/id/1916/
Selvästikin bkt-kasvun ja tuottavuuden kasvun suhteen arviointiin eri ajanjaksoilla ollaan valmiit panostamaan paljon energiaa tässä keskustelussa. Mutta kuinka tämän bkt / tuottavuus suhteen trendeistä kinastelu tuottaa lisäarvoa tulevaisuuden päätöksenteolle. Millä tavalla tämä keskustelu edistää tulevien sukupolvien selviytymistä? Meneekö energia harakoille? Kiinnostaako ekonomisteja talouslukujen taustalla olevien prosessien määrittäminen ja tätä kautta talouden ohjailuun käytettävien välineiden kehittäminen?
Anteeksi taas tarkennus. Myös esittämäni Conference Boardin bruttokansantuotteen kasvuluvut ja tuottavuusluvut olivat tietrysti prosentit / vuotta kohden. Pahoittelen epätarkkuuttani.
Nyt minun on pakko myöntää, että minulle on tapahtunut inhimillinen virhe tulkitessani Conference Boardin data-aineistoa. Pyydän nöyrimmästi anteeksi lapsustani. Tulkitsin oikein BKT-aineiston ja tuottavuus tuntia kohden tilaston mutta väärin työtuntitilastoja.
Sitten kootut selitykset: BKT-kasvuluvut ja tuottavuus tuntia kohti luvut oli esitetty kymmenen vuoden aikajaksolla (1995-2005) molemmissa tilastoissa. Luulin, että työtuntien kasvuluvut olisi esitetty myös kymmenvuotiskausittain, mutta Haaparanta oli oikeassa. Ylhäällä taulukossa luki suluissa: (Annual Avarige, Percent). Sitä en tohkeissani huomannut - pahoittelen.
Haaparannalla ei kuitenkaan ole syytä ilakointiin. Tämä on taas oiva esimerkki siitä, kuinka sopivan aikajanan valitsemalla mustakin saadaan pestyä valkoiseksi. Siitä kirjoitin jo aikaisemminkin. Ja Haaparanta osaa käyttää tilastoja hyväkseen.
Kun asioita ei katsota ainoastaan prosenttikasvuna sopivalta aikajanalta, vaan todellisina työtunteina, tilanne näyttää karun todellisuuden. Ohessa Tilastokeskuksen työtuntitilasto
Tilastokeskuksen luvut : Tehdyt työtunnit Suomessa, (miljoona työtuntia)
v.1990: 4 389 v.91: 4 089 v.92: 3 814 v.93: 3 591 v.94: 3 581,
v.1995: 3 647 v.1996: 3 694 v.97: 3 807 v.98: 3 861 v.99: 3 966
v.2000: 4 019 v.01: 4 041 v.02: 4 066 v.03: 4 051 v.04: 4 077
v.2005: 4 118 v.06: 4 181 v.07: 4 264 v.08: 4 321
90-luvun lama oli niin syvä, että sen pohjalta katsottuna työtunnit lisääntyivät Haaparannan esittämillä luvulla.
Elävässä elämässä tehtiin vuonna 1990 työtunteja enemmän kuin huippuvuonna 2008, jolloin finanssilama alkoi, ja on Suomen taloushistorian suurin romahdus yhden vuoden aikana (BKT laski 8%). Työtunteja syntyi vähemmän, vaikka Suomen BKT-kasvuvauhti (3.6%) oli laman jälkeisellä kymmenvuotiskaudella EU-maiden (EU:n keskiarvo 2.4%) kovimpia.
Ainoastaan veroparatiisi Luxemburgin (4.7%) ja Irlannin (7.3%) kasvu olivat parempia. Irlannin kasvu perustui myös yritystoiminnan verovapauteen ja pankkimaailman keinotteluun . Nyt maa on suoritustilassa.
Lisäksi vienti oli EU-maiden huippua ja edes näillä päätä huimaavilla suoritusarvoilla Suomen työtunnit vähenivät. Vain taloustieteen “tiedemies” voi ummistaa silmänsä siltä, että nykyisessä teknologisoituneessa yhteiskunnassa ei kaikille riitä markkinaehtoista työtä. Ei meillä, eikä muualla. Mutta ne eivät sovi nykyisen talouspapiston laskentakaavoihin. Siksi pitäisi keskittyä uusiin verotus- ja tulonjakomalleihin.
Samaa kikkaa Haaparanta on käyttänyt tällä palstalla jo aiemmin todistaessaan köyhien maiden BKT-lukujen “kasvun”. Hän todisti tilastollisesti, että kasvua ja “hyvinvoinnin lisäystä“ on tapahtunut köyhissä maissa. Kuitenkin 20 köyhimmässä maassa BKT oli kasvanut 40 vuodessa peräti 267 dollariin. Samanaikaisesti kehittyneiden maiden BKT/henkeä kohti kasvoi kolminkertaiseksi! (32 339 dollariin).
Haaparanta ei ilmeisesti seuraa talousuutisia. Viimeksi agendalla on ollut Nokia ja Metso. Nokian jo pitkään jatkuneet korkeasti koulutettujen insinöörien saneeraukset ja T&K toiminnan ulosliputuksen luulisi jo herättävän parkkiintuneimmankin uusliberalistin taloustieteilijän norsunluutornissaan. Lue aiheesta enemmän:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/karamellipaperiin-kaaritty.html
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/tyopaikkoja-ei-synny-huippuosaajia.html
Ojapelto ei näköjään osaa edes lukea CB:n taulukoita. Hän väittää, että CB:n taulukoiden mukaan vuosina 1995-2005 Suomessa työtunnit kasvoivat 1,2 %. Kukin lukutaitoinen voi todeta, että taulukossa sanotaan luvun olevan vuotuinen keskiarvo, työtunnit siis kasvoivat 1,2 % vuodessa. Siitä sitten korkoa korolle 10 vuoden ajan, työtuntien määrä kasvoi siis 12,7 %. Minä en osaa sanoa, onko tämä paljon vain vähän.
Ojapelto yrittää kääntää meidän huomiomme pois siitä tosiasiasta, että hän on koko ajan väittänyt keskeisen ongelman olevan sen, että tuottavuus kasvaa nopeammin kuin BKT henkeä kohden. Näinhän CB:n datan mukaan ei ole käynyt.
Vuosilta 2005-2009 esittämiensä kasvulukujen suhteen hän on yhtä epärehellinen: alhaiset kasvuluvut johtuvat lähes yksinomaan vuodesta 2009 (pieni osa vuodesta 2008). Minähän toin tämän esille esitellessäni 2000-luvun maailnatalouden kasvua. Tämä on samaa epärehellisyyttä kuin hänen vetoamisensa pitkän ajan vuosikymmenittäisiin keskiarvoihin: Tämä keskustelu ja blogini on osoittanut, että hänen väitteensä maailmantalouden kasvusta ovat täysin päin prinkkalaa. Ojapelto on esitellyt lukuja, joita väittää Maailmanpankin luvuiksi, minä olen käyttänyt todellisia Maailmanpankin lukuja.
Onkohan Ojapelto muuten käyttänyt BKT-kasvulukuja vai BKT/henkilö-kasvulukuja?
Näköjään joudun perumaan puheeni: Conference Boardin datassa on tiedot vuodesta 1990 lähtien, heillä on erikseen laajoille ryhmille datoja, joihin myös viittasin. Itse katsoin siis Suomen datan vuodesta 1990 lähtien.
Erilaisilla aikaperiodeilla todellakin saa tilastoista erilaisia tuloksia. Varsinkin, kun jättää niistä itselleen sopimattomat luvut pois.
Kävin mielenkiinnosta Conference Boardin sivuilla. Sen vakava puute oli, että sen aikajana oli kovin lyhyt eli vain vuodesta1995 eteenpäin. Tilastoissa ei ollut edellistä lamaa edes mukana.
Olen talouden kehityksen tarkastelussani kiinnostunut vain pitkistä kehitysjaksoista aina 50-luvulta lähtien. Niistäkin kymmenvuotisjaksojen keskiarvoista, jotta pitkän ajan trendit tulisivat näkyviin.
Näinkin lyhyeltä aikajaksolta löytyi kuitenkin mielenkiintoisia lukuja, joista Haaparanta vaikeni. Sieltä ei löytynyt yhteenlaskettua Maailman BKT:n kasvulukua, mutta päämarkkina-alueista kyllä paljonpuhuvia trendejä.
Kymmenvuotiskaudella 1995-2005 Yhdysvaltain BKT:n kasvu oli 3,3% (kasvoi velaksi), mutta vuosina 2005-2009 enää 0.7%. Euroopan (EU-27) vastaavat kasvuluvut olivat jo paljon heikommat 2.4% ja 0.8% (kasvu myös velaksi). Seuraavaksi suurimman markkina-alueen Japanin luvut peräti murheelliset 1,1% ja -0,5% (kasvu myös velaksi). Suomen luvut myös paljonpuhuvat 3,6% ja 0,7%. Suomi on ainoa EU:maista, jonka talous on ollut ylijäämäinen, ja joka alkoi vasta viime vuonna velkaantua massiivisesti.
Siis näissä kasvuluvuissa ei ollut mukana 90-luvun alun maailmanlaajuista lamaa. Haaparanta kirjoitti: ”itse jättäisin 1990-luvun alun pois laskuista”. Niitä ei tarvitse jättää pois. Ne on näistä tilastoista jätetty jo, joten kasvuluvut ovat valheellisen suuria. Siis markkinat ovat hyytyneet hälyttävästi tämän vuosikymmenen loppupuolella. Se on todella huono merkki uusien työpaikkojen syntymisen kannalta.
Conference Boardin mukaan Suomen työn tuottavuuuden kasvu oli aikajaksolla 1995- 2005 2,4% ja vuosina 2005-2009 se tipahti jo 0.6 %:iin.Se kertoo kahdesta työllisyyden kannalta ikävästä seikasta.
Finanssikriisin aikana Suomen vienti tipahti peräti 35%, joten tuotanto on pyörinyt erittäin alhaisella käyntiasteella ja lomautuksia on ollut paljon. Toinen selittävä tekijä on, että teollinen tuotanto on jättämässä Suomen ja tilalle tulleet ns. palvelualojen “paskatyöpaikkoja” joita on vaikea automatisoida tuottavuuden kohottamiseksi.
Professori Matti Pohjola on tutkimusraportissaan: “Tieto- ja viestintäteknologia tuottavuuden lähteenä” vuodelta 2008 (ISBN 978-951-817-978-1) graafin muodossa todennut Suomen pitkän aikajakson tuottavuuden kehityksen, Se on vuosien 1960-2000 välillä ollut 3% tuntumassa (40:n vuoden ajan). Sinä aikajaksona Suomi on ollut menestystarina.
Conference Boardin mukaan työn tuottavuus samalla aikajaksolla (1995-2005) oli Yhdysvalloissa 2,4%, eli sama kuin Suomessa. Vuosina 2005-2009 se oli vielä 1,5%. Vastaavat luvut EU:n alueella 2,0% ja 0.7% ja Japanissa 2.1% ja 0.8%. Niissäkin tehtaitten käyttöasteet ovat olleet alhaisia.
Parhaita tuottavuushyppyjä on ollut sellaisissa “teknologian kehityksen huippumaissa” kuten Latviassa (6.2% ja 2.8%) ja Liettuassa (5.3% ja 1.9%). Selittävänä tekijänä lähtötason alhaisuus. Pienikin tekninen kehitys voi nostaa tuottavuutta nopeasti, jos lähdetään kehruujennyjen tasolta.
Työllisyyden näkökulmasta työtuntitilastot Conference Boardin sivustoilla olivat kaikkein huolestuttavimpia. Niistä Haaparanta oli täysin vaiti (hyvin ymmärrettävistä syistä).
Suomen työtunnit olivat kasvaneet aikajaksolla 1995-2005 peräti 1,2%. Siis laman aikana Suomesta hävisi lähes puoli miljoonaa työpaikkaa ja Suomen EU-maista kovin nousukauden alku osuu tilaston kannalta juuri sopivasti vuoteen 1995. Siitä eteenpäin 10 vuoden aikana työtunnit kasvoivat vain 1,2 prosenttia.
Vuonna 2005 työtuntien määrä oli alhaisempi kuin lamaa ennen! (v.1990). Aikajaksolla 2005-2009 työtunnit vähenivat tilaston mukaan 0,1%! Ei näytä tulevan työllisyyden kannalta kovin hyvältä. Suomi on erinomainen esimerkki ilmiöstä “Jobbles Growth” ja Okunin laki toimii Suomessa jopa “kovennettuna” (1 % työllisyyden kasvu vaati 3% tuotannon kasvua).
Maailmanlaajuisestikin työtuntien määrän kasvu ei näytä kovin hyvältä. Yhdysvalloissa työtunnit kasvoivat vuosina 1995-2005 (ainoa kasvualue Kiinan lisäksi) peräti 0.9%. Mutta ne menetettiin seuraavien vuosien (2005-2009) aikana kun “kasvu” oli -0.9%.
EU-maissa vastaavat työtuntien kasvuprosentit olivat 0,5% ja 0.1%. Eikä hyvältä näytä Japaninkaan vastaavat “kasvuprosentit” -1.0 ja -1,3. Työ on loppumassa maailmasta, vaikka Haaparanta ja muutkin uusliberalistiset talousprofessorit huutavat kasvua työttömyyden poistamiseksi.
Uusliberalistiset taloustieteilijät perustavat farisealaisesti, että globalisaatio tuo uusia työpaikkoja ja ostovoimaa Kiinaan ja hävittää köyhyyttä sieltä. Tilanne on kuitenkin päinvastainen.
Länsimaiset yritykset vievät sinne modernit robotoidut tuotantolinjansa, jolloin paikalliset kehruujennyn aikaiset valtio-omisteiset menevät konkurssiin tai joutuvat kilpailukyvyttöminä lopettamaan toimintansa. Vuositasolla sieltä häviää enemmän työpaikkoja kuin syntyy uusia, vaikka Kiinasta on muodostunut koko maailman teollisen tuotannon keskittymä.
Tässä on pieni esimerkki siitä, kuinka samaa tilastoa voi lukea tarkoitushakuisesti eri tavalla ja päätyä eri johtopäätöksiin. Vaikenemalla joistakin luvuista ja valitsemalla itselleen sopivia aikajaksoja tilastoista, tulos voi olla päinvastainen. Tilanne muistuttaa samaa, mitä mediat käyttävät uutisoinneissaan.
Pertti Haaparanta:
No voit lohduttautua sillä, että ainakin yleisölle tämä on ollut viihdyttävää.
Rakkaat lukijat, arvasitte oikein, minä taas: Laskin Conference Boardin luvuista seuraavat: Suomen kokonaistuottavuuden kasvuvauhti 1990-2008 on ollut 1,43 % vuotta kohden, samaan aikaan Suomen henkeä kohden lasketun BKT:n kasvuvauhti on ollut 1,69 % per vuosi. Erilaisilla periodilla varmasti voi saada erilaisia lukuja, itse jättäisin 1990-luvun alun pois laskuista.
Nyt tämä loppui minun puolestani ja totisesti loppui, ei tämä ole enää hauskaa.
Tämä on erikoista venkoilua. Tähän asti on puhttu Ojapellon esittämistä maailman henkeä kohden lasketun BKT:n kasvuluvuista (ja olen osoittanut Ojapellon luvut virheellisiksi) ja maailman tuottavuudesta. Muistutan kaikkien mieleen, että koko keskustelu lähti sitä, että sanoin blogikirjoituksessani Ojapellon ja Heikki Patomäen esitelleen virheellisiä maailmantalouden kasvulukuja.
Järkevä ihminen katsoisi nyt Conference Boardin tilastoja, niistä löytyy kokonaistuottavuus- ja kasvuluvut kaikille maille. Sieltä hän katsoisi Suomen lukuja ja vertaisi maailman lukuihin. Näin jo siksikin, että luvut ovat kansainvälisesti vertailukelpoiset keskenään.
Täytyy nostaa hattu Haaparannalle jaksamisesta. Moni muu olisi hylännyt keskustelun hedelmättömänä aikoja sitten.
Tämä on täysin absurdi keskustelu. Jos olen ymmärtänyt oikein, niin keskutelu menee kutakuinkin näin:
Ojapelto: koska Y, niin Z
Haaparanta: ei ole Y
Ojapelto: onpas
Haaparanta: ei ole Y, katso lähteet
Ojapelto: onpas, Halonen oli mukana jossain toimikunnassa
Haaparanta: ei ole Y, ja vaikka olisi, niin ei silti Z
Ojapelto: no koska X, niin Z
Mä en tajua. Teillä luulisi molemmilla olevan oikeasti parempaakin tekemistä.
Haaparanta ei tunnu hellittävän. Kai minun on pakko jatkaa. Haaparanta luuli pääsevänsä kuiville, kuin löysi maailman tuottavuutta koskevat keskimääräiset tuottavuusluvut. On itsestään selvää, että maailmanlaajuisesti tuottavuus on huonompaa kuin Suomessa. Onhan Suomi ollut laman jälkeen johtava teknologiamaa.
Huoleni koski ensisijaisesti Suomea ja Suomen työllisyyskehitystä. Silloin pitää verrata Suomen tuottavuutta (joka oli keskimäärin kolme prosenttia) maailmanmarkkinoiden kasvuprosenttiin, joka oli Haaparannan viimeksi esittämien lukujen kanssa kaksi prosenttia. Siis tuottavuus Suomessa kasvaa nopeammin kuin maailmanmarkkinat. Sen varmaan Haaparantakin ymmärtää.
Juuri siksi (korkea tuottavuus lisää kilpailukykyä) Suomen vaihtotase on ollut ylijäämäinen koko 2000-luvun (melkein ainoana EU-maista). Vaikka Suomi on menestynyt parhaiten ja kasvu on ollut ylivoimaista kaikiin EU-maihin nähden, työtunnit (markkinaehtoisen työn määrä) eivät vaan kasva.
Suomen menestys perustui edellisen laman jälkeen markkinaosuuden kasvuun (myös kahteen yhteensä 40% devalvaatioon, jotka alensivat palkkoja ja lisäsivät siten tuottavuutta). Suomi on syönyt markkinaosuutta niiltä, joissa on ollut huonompi tuottavuuskehitys. Alikehittyneissä maissa tuottavuudesta tuskin voi edes puhua, saati mitata.
Nyt kun kerran aloitin, niin etsiskelin maailman henkeä kohden lasketun BKT:n ja kokonaistuottavuuden kasvuvauhteja. Conference Boardilta löytyi (Summary Tables), muuten aivan ilmaisia ja ostovoimapariteettikorjattuihin BKT-lukuihin perustuvia. Vuosina 1995-2005 maailman bruttokansantuote henkeä kohden kasvoi keskimäärin 2 % vuodessa, kokonaistuottavuus 0,8 % vuodessa. Vuosina2005-2009 maailman BKT henkeä kohden kasvoi 1,6 % vuodessa. Conference Board ei anna kokonaistuottavuuden kasvulle luvun kuin vuosille 2005-2008, se kasvoi 1,1 % vuodessa. Nämä puhunevat puolestaan.
Ja taas unohtui: En ole missään vaiheessa myöntänyt, että tuottavuus on kasvanut nopeammin kuin BKT, en ole edes katsonut tuottavuuslukuja (ja jos katsoisin, niin katsoisin niitä ostovoimapariteeteilla korjatuista BKT-luvuista, Penn World Table-tiedostoista ne löytyvät muistini mukaan suoraan). Olen vain sanonut sen, että tuottavuuden BKT:tä nopeammasta kasvusta ei loogisesti seuraa työttömyyden kasvu. Ilmeisesti jopa Ojapelto tajuaa tämän.
Niin: Kukahan menettää uskottavuutensa, se joka käyttää ajanmukaista tietoaineistoa (Maailmanpankin uusimmat luvut) ja parasta aineistoa (ostovoimapariteetti korjatut BKT-luvut) vai se, joka viittaa vanhentuneisiin laskelmiin? Ei ole hämmästyttävää, että ihminen kaihtaa evidenssiä, joka on vastoin hänen esittämäänsä, tämä on inhimillistä, mutta se, että jatkaa vanhentuneiden laskelmien esittämistä, on aika erikoista.
“Valistunut lukija kyllä ymmärtää” Ari Ojapelto kirjoitti
OLETKO TROLLI?????
Eiköhän tämä jo riitä. Haaparannan ärsyyntyminen on ymmärrettävää. Valistunut lukija kyllä ymmärtää, että hänen osaamisensa ei ole riittänyt antamaan uskottavaa vastausta minulle tärkeimpään kysymykseen, joka koski tuottavuuden ja markkinoiden ostovoiman välistä vastakkaista kehitystä ja sen työllisyysvaikutuksia. Sitähän Okinin laki myös tukee.
Tämä tilastosaivartelu on toisarvoista, koska Haaparantakin myöntää, että tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinat (mitataan sitä kummalla tilastoinnilla tahansa). Sillä Haaparanta yrittää vain häivyttää osaamattomuuttaan.
Hänen selitykseksi tarjoamansa Baumolin tauti, ei antanut tukea väitetteelle, jolla hän yritti selittää, että “loogisesti empiirisesti relevantissa tapauksessa ei ole mitään ristiriitaa väittää, että tuottavuus voi parantua BKT:n nousuvauhtia nopeammin ilman, että työttömyys kasvaa”.
Keskustelu osaltani päättyy tähän. Haaparannalle toivotan jatkossa kaikkea hyvää.
Minulta unohtui äsken mainita, että jo muutama vuosi sitten pyysin Ojapeltoa poistamaan minut postituslistaltaan, hänen postinsa kun tukkivat sähköpostiani, niissä on aina runsaasti liitetiedostoja. Hän kieltäytyi, joten roskapostisuodattimeni hoitaa nyt sitten saman asian.
Ojapelto valehtelee. Vuonna 2010 kirjoittamassaan jutussa hän käyttää tietoaineistoa, joka päättyy vuonna 2003 . Hän väittää tietonsa perustuvan viime kädessä Maailmanpankin aineistoon. Hänellä olisi ollut mahdollisuus käyttää uudempaa aineistoa, jossa vanhan aineiston virheet on korjattu, mutta hän ei ole käyttänyt. Olen näyttänyt, että uuden aineiston mukaan Ojapellon väitteet ovat väärät.
Ojapelto on siis kolminkertaisesti epärehellinen: Hän ei ole hankkinut uusinta tietoaineistoa (joka olisi ollut helpolla saatavissa), eikä hän myöskään suostu edes myöntämään, että uudet luvut kumoavat hänen väitteensä. Hän on myös epärehellinen, koska ei ole käyttänyt parasta tietoaineistoa niistä ilmiöistä, joista hän on kiinnostunut.
Eikö tämä inttäminen loppunutkaan? Olen lähettänyt sähköpostissa Teille ILO:n tutkimusraportin: The World Commission on the Social Dimension of Globalization PDF-tiedostona, jossa referoimani graafi on. Sen alkuperäinen lähde: Sources: World Bank, World Development Indicators 2003 (online version) and World Bank, Global Economic Prospects 2004.
Jos graafi ei miellytä, kehotan ristiretkelle joko ILO:n tutkijoita tai maailmanpankin ekonomisteja vastaan, Tai sitten valitatte suoraan Presidentti Tarja Haloselle, joka oli tutkimusprojektin toinen puheenjohtaja. Nimittäkää häntäkin valehtelijaksi!
Haaparanta kirjoitti:Ei Baumolin tautia tarvitse “parantaa”, antaa markkinamekanismin toimia ja voimavarojen hiljalleen siirtyä kohden alemman tuottavuuden aloja, korkeamman tuottavuuden alat kustantavat niiden toiminnan.
Korkein tuottavuus saavutetaan pitkälle automatisoidussa tehdasteollisuudessa, joka on jo siirtynyt tai siirtymässä matalapalkkamaihin (Nokia, Metso, Kone, jne.) Nokian Kiinan tehtaalla palkkakustannusten osuus tuotteen tehdashinnasta on enää yksi (1%) prosentti!
Luuleeko Haaparanta tosiaan, että kiinalaisen tehtaan tuotot siirtyvät itsestään suomalaisille pitämään yllä meidän alhaisemman tuottavuustason hoiva-armeijaamme? Palkkakilpailussa “pohjalle” kiinalaisten kanssa menetämme automaattisesti, ostovoiman, verotulot ja hyvinvointivaltion. Sitäkö Haaparanta haluaa?
Haaparanta kirjoitti: Olen käyttänyt sitä vain esimerkkinä siitä, etttä loogisesti empiirisesti relevantissa tapauksessa ei ole mitään ristiriitaa väittää, että tuottavuus voi parantua BKT:n nousuvauhtia nopeammin ilman, että työttömyys kasvaa.
Sitä tutkimustietoa olen tästä ristiriidasta koko keskustelumme ajan perännyt – mutta sitä ei ole tullut. Haaparanta on koko keskittynyt jankuttamaan lähteeni “virheellisyyttä” mutta varsinaisesta pääasiasta hän ei ole esittänyt muuta kuin tämän Baumolin taudin.
Se ei minulle riitä. En ole niin hyväuskoinen ja sinisilmäinen, että uskoisin mitä kansantalouden profeetta Pertti Haaparanta sanoo korkealta kateederiltaan.
Vielä: Mihin tilastoihin väitteesi maailmantalouden kasvuluvuista perustuvat? Kuten olen osoittanut, niin ei ainakaan Maailmanpankin, joihin väität niiden perustuvan. Kenenhän uskottavuus tässä on koetuksella, minusta Ojapellon voi jo väittää valehtelevan?
Ja aivan tiedoksi: BKT ei kasva puissa, se on jo alun alkaenkin teoreettinen rakennelma, ja kyse on nyt siitä, mikä niistä on paras. Minä äänestän vaihtoehtoa (ostovoimapariteettikorjattua BKT:tä), joka takaa sen, että kahdessa samoja tavaroita yhtä paljon tuottavassa maassa, joissa kunkin tavaran tuotanto kasvaa samaa vauhtia, myös niiden BKT:t kasvavat samaa vauhtia. Ojapelto ei tätä halua.
Ja lopuksi vihje: Ei Baumolin tautia tarvitse “parantaa”, antaa markkinamekanismin toimia ja voimavarojen hiljalleen siirtyä kohden alemman tuottavuuden aloja, korkeamman tuottavuuden alat kustantavat niiden toiminnan. Olen käyttänyt sitä vain esimerkkinä siitä, etttä loogisesti empiirisesti relevantissa tapauksessa ei ole mitään ristiriitaa väittää, että tuottavuus voi parantua BKT:n nousuvauhtia nopeammin ilman, että työttömyys kasvaa.
Minäkin sitten rikon antamaani periaatetta, ja täsmennän muutaman asian. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että 50-, 60- , 70- ja 80-luvulla BKT:n kasvu oli lähes kaksi kertaa nopeampaa kuin myöhemmin.
Mutta sitten tärkeämpään asiaan. Haaparanta kirjoitti: “Loogisesti tuottavuuden talouskasvua nopeammasta kasvusta ei seuraa työttömyyden kasvu, kuten Ojapeltokin selvästi mekastamisestaan päätellen näyttää tajuavan (Baumolin taudin pohjalta on muuten paljon empiiristä tutkimusta)”.
En todellakaan ymmärrä Haaparannan väitettä ja mekastukseni asiasta on ollut aivan päinvastaista. Baumolin taudin esittäminen selventävänä tekijänä tuottavuuden ja talouskasvun ristiriidan työllisyyttä lisäävänä tekijänä on peräti harhainen.
Baumolin taudin ongelma oli, että vähemmän automatisoidun (tuottamattoman?) yhteiskunnan palveluarmeijan palkkakehitys seuraa AY-liikkeen pakottamana automatisoidumman ja tuottavamman tehdastuotannon palkkakehitystä ja siten aiheuttaa kohtuuttoman suuren kustannusrasituksen yhteiskunnalle.
Baumolin taudin “parantamiseen” on kaksi mahdollisuutta. Ensinnäkin palvelut voidaan yrittää teknologian avulla muuttaa internetpohjaiseksi itsepalveluksi. Tosin se on inhimillistä palvelua vaativissa hoivapalveluissa vaikeaa, mutta tällaisia hankkeita on jo koko ajan etenemässä Sitran ja Tekesin suosiollisella avustuksella (veronmaksajien rahoilla). Esimerkkinä olen jo maininnut sähköisen veroilmoituksen. Paljon muutakin on kehitteillä. Esimerkkeinä sähköiset kirjastopalvelut, sähköiset lääkäripalvelut, tietokonevälitteinen etäopetus jne.
Seurauksena yhä usempi työntekijä valtion ja kunnan palkkalistoilta joutuu kortistoon ja yhteiskunnan eläteiksi. Kortistossa heidän ostovoimansa pienenee. Vielä työnsä säilyttäneisiin kohdistuu tällöin entistä kovempi verotuspaine (talustieteilijä jättäisi varmaan tämän tuottamattoman “turhan” joukon kadulle), jolloin työssäkäyvienkin ostovoima pienenee. Tuottavuushyöty menee pääosin ulkomaisille osakkeenomistajille.
Toinen mahdollisuus hoitaa Baumolin tautia on, että hyvinvointipalveluja tuottavien työntekijöiden palkkoja ei nosteta tehdastyöntekijöiden palkannousun tahdissa. - Tai Baumolin taudin johdosta jo “kohtuuttoman” korkeiksi kohonneiden työntekijöitten palkkoja pienennetään puoleen. Koska heidän työnsä on taloustieteilijän näkökulmasta katsoen “tuottamatonta”. Seurauksena taas markkinoiden ostovoiman pieneneminen.
Molemmat vaihtoehdot pienentävät siis markkinoiden ostovoimaa ja vain pahentavat tuottavuuden ja markkinoiden ostovoiman välistä kuilua. Mitenkähän talousprofessori saa sen käännetyksi päinvastaiseksi? Siihen Haaparanta ei pystynyt vieläkään antamaan uskottavaa selitystä.
Tämän ristiriidan ratkaisu vaatii mielestäni jatkokäsittelyä eikä hautaamista, koska sillä on niin vakavia yhteiskunnallisia seurannaisvaikutuksia. Siksi pyydän, että koko Helsingin Kauppakorkeakoulun taloustieteilijät tekisivät laitoksensa uskottavuuden nimissä esimerkiksi Helsingin Sanomiin artikkelin Haaparannan väitteen todenperäisyydestä. – Uskoisin, että sille olisi lehdessä sosiaalinen tilaus.
Sen pitäisi kuitenkin olla sen verran kansantajuinen, että keskivertokansanedustajakin sen ymmärtäisi. Hehän joutuvat tekemään miljardiluokan päätöksiä talouspapiston antamien tietojen (uskomusten?) pohjalta. Haaparannan Baumolin todistus on vähintäänkin epäuskottava.
Kuitenkin lämmin kiitos Haaparannalle avartavasta ajatustenvaihdosta, Suurin osa talousprofessoreista, ei “jostakin syystä” erityisemmin välitä keskustella kanssani julkisesti, kuten oheinen linkki todistaa:
http://ariojapelto.blogspot.com/2009/03/ojapelto-lehtien-palstoilla.html#yliopistolehti
Rikon ilmoittamaani periaatetta: Minun esittämäni luvut ovat Maailmanpankin (olen ottanut ne Maailmanpankin WDI-tietokannasta), Ojapellon eivät, vaikka hän niin väittää, tai siis hänen käyttämänsä lähde niin väittää. Vielä kerran: 1980-luvun kasvuvauhti on eri kuin Ojapelto väittää (vaikka ero on pieni), samoin 1990-luvun, joka Maailmanpankin tilastoissa on lisäksi korkeampi kuin 1980-luvun, ja samoin 2000-luvun.
Ostovoimapariteettikorjatut BKT-sarjat ovat volyymisarjoja ja niitä voidaan nimenomaan käyttää kansainvälisissä hyvinvointivertailuissa, Ojapellon ei voida. Vielä kerran: ostovoimaparitettikorjaus takaa sen, että saman kulutuskorin reaaliarvo on sama kaikkialla maailmassa, muilla mitoilla näin ei ole. Ojapelto ei esitä yhtään perustetta väitteilleen.
Vielä kerran Haaparannalle. Esittämäni luvut eivät ole minun, vaan Maailmanpankin. 2000-luvun lopun luvuista on epäselvyyttä, ja Haaparanta käyttää oman optimistien näkemyksensä tukena Maailmanpankin ja IMF:n ENNUSTUKSIA. Ne ovat tutkimuslaitoksilta ja talousprofessoreitakin säännönmukaisesti menneet pieleen. Katso linkki:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/06/ennustelulaitokset-jalleen-eksyksissa.html
En ole väittänyt, että ostovoimakorjattu BKT olisi aina “väärä”. Olen väittänyt, että se on väärä hyvinvoinnin mittarina, Se on parempi ostovoiman mittarina, mutta ei volyymin ja määrän mittarina. Se on laskennallinen suure.
En mahda mitään sille, jos talousprofessori ei ymmärrä yksinkertaista yhtälöä. Kun tuottavuus kasvaa nopeammin kuin markkinoiden ostovoima, uusien työpaikkojen syntyminen on loogisesti mahdotonta. Eikä sen ymmärtämiseen tarvita kuin talonpoikaista suhteellisuudentajua. Jäljet ja nykyinen todellisuus pelottavat.
Keskustelu myös minun osaltani päättyy tällä erää tähän. Kiitoksia avartavasta ajatustenvaihdosta.
Vielä kerran: Ojapellon luvut 1980- ja 1990-luvulle ovat väärät, ja samoin 2000-luvulle, hän käytti artikkelissaan 2000-luvun alun lukuja vaikka artikkeli oli kirjoitettu paljon myöhemmin ja uutta dataa olisi ollut saatavissa, mutta Ojapelto halusi valehdella.
Hyvä tilastollinen tapa on myös jättää äärimmäiset havainnot pois, ennen kuin saadaan selvyys siitä, miten kehitys jatkuu. Siksi vuoteen 2008 laskettu keskiarvo on parempi, koska siinä on jo mukana “tavallinen” suhdannekomponentti. Maailmanpankin maailman kasvuennuste tälle vuodelle on 2,3 %, ensi vuodelle 2,6 % (luvut kesäkuulta). IMF:n ennuste tälle vuodelle on 4,6 % ensi vuodelle 4,2 %, luvut lokakuulta, jolloin suurin osa tämän vuoden kasvusta oli jo toteutunut. 2000-luvulla kaikki maailman maat kasvoivat huomattavan nopeasti, Kiinan ja Kaakkois-Aasian maiden lisäksi myös Saharan eteläpuoliset maat. 2000-luvulla oli neljä peräkkäistä nopean kasvun vuotta ensimmäisen kerran 1970-luvun jälkeen.
Ojapelto ei ole vieläkään kertonut sitä, miksi ostovoimapariteettikorjatut luvut ovat väärät, itse väitän niiden olevan parhaat, ja olen tälle osoittanut perustelut. Niiden perusteella on täysin selvää, että maailmantalouden kasvu on 2000-luvulla kiihtynyt 1960-luvun vauhtiin, vaikka vuosi 2009 otettaisin huomioon. Tämä näkyy myös maailman absoluuttisen köyhyyden vähenemisenä, köyhyysrajan alla elävien ihmisten sekä lukumäärä että suhteellinen osuus väestöstä on alentunut. Köyhyyden väheneminen onkin näillä näkymin ainoa vuosituhat-tavoite joka toteutuu.
Okunin laki on lyhyen ajan tilastollinen totuus, mitään pitkän ajan tilastollista yhteyttä työttömyyden ja tuottavuuden kasvun välillä ei ole, eikä Ojapellolla ole sellaista näyttää, hokema tuottavuuden jatkuvasta kasvusta ja IT:stä ei sellaista tuota. Ja vielä kerran: Loogisesti tuottavuuden talouskasvua nopeammasta kasvusta ei seuraa työttömyyden kasvu, kuten Ojapeltokin selvästi mekastamisestaan päätellen näyttää tajuavan (Baumolin taudin pohjalta on muuten paljon empiiristä tutkimusta). Siksi minun osaltani keskustelu päättyy tähän, jätän mielelläni Ojapellolle viimeisen puheenvuoron, sen hän varmasti käyttää.
Haaparanta joutuu vähitellen myötämään, että Maailman BKT on hiljalleen hiipumassa. Epätoivoisesti hän yrittää saivarrella, että vuoden 2009 lukua ei voi ottaa huomioon, koska se on niin poikkeuksellinen. Kuitenkin esittämässäni graafissa 60-luvulla ei ollut negatiivisia vuosia, mutta 70-luvulla niitä oli kaksi (vv. 1974 ja 75), 80-luvulla yksi (v,1982) ja 90-luvulla yksi (v.1991).
Haaparanta kirjoitti: “Ojapellon lähteessä, 2000-luvulla oikea luku jopa vuoteen 2009 on isompi kuin Ojapellon lähteessä, jossa luku on alle 1 %.” Sekään ei pidä paikkaansa, koska esittämäni graafin vuodet päättyvät vuoteen 2003. Maailman BKT:n kasvu on ollut heiluvaa (muistuttaa yhä enemmän pörssikurssien heiluntaa ja on myös seurausta siitä). Siksi pitkiä trendejä on tarkoituksenmukaisempaa tarkastella kymmenvuotiskausien keskiarvoina. Haaparannan väite, että kasvu on “kiihtynyt“, on saivartelua, kun puhutaan prosentin kymmenesosista.
Haaparanta myönsi, että tuottavuuden ja kasvun välillä on yhteys “lyhyellä aikavälillä“ ns. Okunin lakina. Suomennettuna se tarkoittaa, että yhden prosentin työttömyyden pienentämiseen tarvitaan kolmen prosentin BKT:n kasvu. Okun julkaisi sen jo vuonna 1962, jolloin automaatio ja tietokoneet olivat vasta tuotekehittelykammioissa. Sen jälkeen teknologinen kehitys on harpannut eteenpäin jättiaskelin. Silti Haaparanta uskoo vieläkin, että se vaikuttaa työllisyyteen vain “lyhyellä aikavälillä“. Onko 40 vuotta lyhyt aikaväli?
Yhdysvallat ja Kiina olivat Suomen ohella melkein ainoita markkina-alueita maailmassa (tosin USA kasvoi velaksi), jossa talous kasvoi reilusti yli kolme prosenttia viime laman jälkeen. Yhdysvaltoihin ei ole syntynyt 2000-luvulla yhtä ainoata uutta työpaikkaa. Suomeenkin vain palvelualan “paskatyöpaikkoja“, eikä niitäkään tarpeeksi, että työtunnit olisivat nousseet yli vuoden 1990 tason. Ohessa linkki, josta selviää kuinka työpaikkatilastoja on manipuloitu:
http://ariojapelto.blogspot.com/2009/05/tyottomyysko-helpottunut.html
Haaparanta kirjoitti: “Tästä romahduksesta näytetään toipuvan hyvin nopeasti, USA:ta ja Japania lukuunottamatta”. Valitettavasti molemmat ovat kaksi maailman suurinta ja velkaisinta markkina-aluetta (tosin Kiinan BKT-meni juuri koomassa olevan Japanin ohi). Vaatii melkoista optimismia, jos uskoo, että finanssikriisi on ohi.
Taloustieteen professori Noriel Roubini ennusti nykyisen laman ja sanoi juuri (HS 12.10 2010), että maailman taloustilanteeseen ei ole muutosta luvassa. Samoin toinen talousennustaja Nassim Taleb, joka ennusti USA:n romahduksen, ei ole kovinkaan vakuuttunut tulevasta talouskehityksestä:
http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=2010/05/33705&sort=false#kommentit
Omatkaan talousennusteeni eivät ole menneet pahemmin pieleen ja olen uskaltanut lähes pari vuotta sitten ennustaa nykyisen laman kehitystä:
http://ariojapelto.blogspot.com/2009/05/ennustus-nykyisen-laman-etenemisesta.html
Surkuhupaisinta on kun Haaparanta kirjoittaa: “Yksi syy siihen, miksi tuottavuuden kasvun alittava BKT:n kasvu ei vaikuta työllisyyteen on se minkä mainitsin: on sektoreita, tehtäviä, joilla tuottavuus ei kasva (ainakaan vielä), mutta joille riittää kysyntää. terveydenhoito, kulttturi, sosiaalipalvelut.”
Olen yhä enemmän vakuuttunut siitä, että Haaparanta elää omassa norsunluutornissaan vailla kosketusta mihinkään todelliseen elämään. Yksi puhelinsoitto PAM:in tai Akateemisten liittoon, niin sieltä tulee dataa, josta kyllä selviää, ettei ns. epätyypillinen työsuhde ole omaehtoinen valinta kuin pienelle joukolle opiskelijoita.
Akateeminen työttömyyskin on varmaan Haaparannalle täysin tuntematon ilmiö. Jo pelkästään kauppakorkeakoulun käytäviltä professori voisi helposti tiedustella oppilaidensa näkemyksiä tulevista työnsaantimahdollisuuksista. Tarkemmin aiheesta linkistä:
http://ariojapelto.blogspot.com/2009/05/osaaminen-vain-havittaa-tyopaikkoja.html
Haaparanta uskoo, että kysyntää riittää terveydenhuollosta, kulttuurista ja sosiaalipalveluista. Toki kysyntää on hoivapalveluissa loputtomasti, jos vain jostakin löytyisi ostokykyinen maksaja. Niiden maksajana on pääosin yhteiskunta ja veronmaksajat. Juuri näitä palveluita uusliberalistiset talousprofessorit kehottavat säästötalkoisiin koko Euroopassa ja muuallakin maailmassa!
Haaparannan perustelut ontuvat pahasti. Niiden pitävyydestä en ole vähäisimmässäkään määrin vakuuttunut. Jos Haaparannan talousosaaminen ei ole kummoista, vielä heiveröisempää se on keskusteluun osallistuneelta Artturi Björkiltä. Hänen angstiset hilseestä vedetyt höläytyksensä sopisivat paremmin 7-päivää lehden pulinapalstalle kuin korkeakoulun keskustelupalstalle. Face-bookin mukaan hänen suurimpia idoleitaan on Milton Friedman. Hän voisi tutustua linkkiin:
http://ariojapelto.blogspot.com/2009/05/talousprofessoritko-vaarattomia.html
Tosin luulen, että hänen kohdallaan ymmärtämisestä ei ole toivoa. Asenne on vahvempi kuin tiedon taso. Haaparanta sentään keskustelee aivan asiallisesti ja sivistyneesti.
Ari Ojapelto:
Ei sillä oo väliä missä ne tuotetaan. Laivat kuljettaa.
No tuskin niitä teollisuustuotteita tänne meille lähetetään ilman, että me lähetetään jotain vastineeks. Jos me ei lähetetä vastineeks teollisuustuotteita, niin kai me sit lähetetään niitä “palveluita”. Työ ei lopu niin kauan kuin kuluttajilla on haluja joiden tyydyttämiseks ne on valmiita tekemään työtä.
BKT:n kasvulla ei oo mitään tekemistä nollasummamarkkinoiden kanssa. Hyvinvointi lisääntyy, kun käydään kauppaa.
Ilmeisesti yrität sanoa, että hyvinvointi ei paljoa kasva, jos BKT kasvaa vain 1% vuodessa? Ensinnäkin BKT kasvaa nopeammin, ja toisekseen vaikka se kasvaisi vain 1% vuodessa, niin hyvinvointi kaksinkertaistuisi yhden ihmiselämän aikana. Minusta tämä on aika kaukana merkityksettömästä elintason kasvusta.
Niin siis tuottavuuden kasvulla ei oo yksiselitteistä yhteyttä työn määrään. Mitä tuottavampia työntekijät ovat, niin sitä enemmän he saavat korvausta työn tekemisestä, mutta mitä rikkaampia he ovat, niin sitä enemmän he haluavat vapaa-aikaa.
Toistaiseks näyttää siltä, että vapaa-aika on ollut houkuttelevampaa kuin työn tekeminen suurempaa palkkaa vastaan, eli työn määrä on vähentynyt tuottavuuden lisääntyessä.
Tämä johtuu siitä, että ihmiset arvostavat vapaa-aikaa ja tämän kehityksen pahana pitäminen on jotain ihmeen moralisointia. Ikään kuin ihmiset jotka tykkäävät vapaa-ajasta ovat pahoja.
Sen sijaan se, että tuottavuuden kasvulla on suora yhteys hyvinvointiin on tautologia. Siksi sitä veisataan kuorossa.
Ai sinusta mitä rikkaammiksi ihmiset tulee niin sitä vähemmän vapaa-aikaa niiden pitäs kuluttaa? Ja hälytyskellojen pitäs soida talousprofessorin päässä?!
?! Mitä tuottavampi teknologia sitä tuottavammat työntekijät. Kyllä se taitaa kuitenkin olla niin, että metsäkoneenkuljettajan elintaso on huima verrattuna kirveellä ja sahalla töitä tekevään.
Tässä on luultavasti tehty silleen, että on otettu köyhimmät ja rikkaimamt maat vuonna 1960 ja verrattu niitä taas uusiin rikkaimpiin ja köyhimpiin maihin vuonna 2000. Jotta tämä tutkimus vois kertoa siitä miten köyhimpien maiden varallisuus kehittyy suhteessa rikkaisiin, niin pitäs tietysti vertailla samoja maita.
Muutenkin sinun alkuperäinen pointti oli se, että köyhyys ei oo vähentynyt. Sitä vastaan todistaa köyhyyden väheneminen. Tuloerot ei todista asiasta yhtään mitään.
Unohdin edellisestä luvut. Maailmantalouden kasvuluku Maailmanpankin tilastoissa ilman opstovoimapariteettikorjausta 1980-luvulle on 1,38 %, suurin piirtein sama kuin Ojapellon lähteessä (oikea ehkä vähän isompi), 1990-luvulle oikea on 1,39 (siis isompi kuin 1980-luvulla), 1 % Ojapellon lähteessä. 2000-luvulla oikea luku jopa vuoteen 2009 on isompi kuin Ojapellon lähteessä, jossa luku on alle 1 %. Kuitenkin Ojapellon lähde väittää käyttäneensä Maailmapankin tilastoja.
2000-luvulla kasvussa on mielenkiintoista, että huolimatta vuosikymmenen alun IT-kuplan puhkeamisesta kasvu oli selvästi korkeampi kuin kahtena aiempana vuosikymmenenä vuoteen 2008 asti, vaikka 2008 oli jo nykyisen kriisin ensimmäinen vuosi. Vuoden 2009 tapahtumat ovat sellaisia, että ne toistuvat joka 80. vuosi, joten en ottaisi niitä mihinkään trendilaskelmiin mukaan, ennen kuin nähdään, kuinka kauan kriisi kestää.
Korjaan nyt samalla edellistä siltä osin, että tuottavuuden kasvun ja työttömyyden (työttömyysasteen) välillä ei ole mitään tilastollista yhteyttä kuin lyhyellä ajalla. Työllisyyden tai työpanoksen ja tuottavuuden välillä toki on monestakin syystä. Tuottavuuden kasvu on nautittu pitkällä ajalla osin lyhyempänä työaikana, sen tuottamien kasvaneiden tulojen avulla ihmiset ovat kouluttautuneet pidempään, jne. parin vimmeisen vuosikymmenen aikana osa-aikaiset työt ovat kasvaneet, ja osa tästä on sitä, mitä ihmiset haluavat.
Tuottavuuden vaihteluissa tulee ottaa huomioon paitsi toimialakohtaiset, myös työtehtäväkohtaiset erot. Oopperalaulajan tuottavuutta on vaikea parantaa, yhden aarian laulamiseen tarvitaan käsittääkseni jatkossakin yksi laulaja, jne. Tutkimustyö on yksi, uusi teknologia helpottaa raporttien kirjoittamista ja tutkimuksen tekoa, mutta ajatusten generointia tuskin voi nopeuttaa paljonkaan. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Ja näistä syistä oopperat ajautuvat jatkuvasti kustannuskriiseihin, vaikka ihmisiä kävisi oopperassa jatkuvasti enemmän. Juuri näiden tuottavuuserojen vuoksi ja siksi, että näiden palveluiden kysyntä kasvaa tulojen myötä, niihin tarvitaan enemmän ihmisiä. Tämä on Baumolin taudin logiikka, ja näin BKT-kavu ja tuottavuusluvuista ei voida vetää mitään johtopäätöksiä työttömyydestä tai työllisyydestä.
Niinpä taas: 2000-luvulla oli neljä peräkkäistä vuotta, jolloin kasvu oli yli 2 prosenttia. Tätä ei ole tapahtunut sitten 1970-luvun. 2000-luvun kasvu on ollut muuten reilusti nopeampaa kuin 1980- ja 1990-luvuilla, paitsi vuoden 2009 ansiosta, jolloin talous romahti poikkeuksellisen paljon, enemmän kuin koskaan sitten 1930-luvun. Tästä romahduksesta näytetään toipuvan hyvin nopeasti, USA:ta ja Japania lukuunotamatta. Ja päinvastoin kuin Ojapelto väittää, Maailmanpankin luvuissa 1990-luvun kasvu oli nopeampaa (vaikkakin vain vähän) kuin 1980-luvulla ja 2000-luvulla reilusti nopeampaa vuotta 2009 lukuunottamatta. Odotetanpa taas parin seuraavan vuoden lukuja. Kasvu on siis kiihtynyt 1980-luvulta lähtien, päinvastoin kuin Ojapelto väittää ja hänen käyttämänsä luvut ovat väärät,koska niiden mukaan näin ei olisi käynyt.
Ojapellon väite, että kasvu on 1960-luvun jälkeen muina vuosikymmeninä ollut hitaampaa pitää paikkansa tavallisilla BKT-luvuilla, muttei oikeilla (siis ostovoimapariteettikorjatuilla), kuten hänkin ehkä näkee graafeistani.
Työllisyyden, tuottavuuden ja pitkän ajan kasvun välillä ei ole mitään tilastollista yhteyttä, lyhyellä ajalla yhteys on, se tunnetaan ns. Okunin lakina. Yksi syy siihen, miksi tuottavuuden kasvun alittava BKT:n kasvu ei vaikuta työllsyyteen on se minkä mainitsin: on sektoreita, tehtäviä, joilla tuottavuus ei kasva (aianakaan vielä), mutta joille riittää kysyntää. terveydenhoito, kulttturi, sosiaalipalvelut. On toki palveluita, joissa tuottavus on kasvanut.
On aika hupaisaa, että Haaparanta katsoi ensin nenänvarttaan pitkin mitätöidessään esittämäni Maailman BKT:een kasvulukuja. Sitten osoittautuikin, että ne olivat hänen mainostamiaan Maailmanpankin lukuja.
Jos ne eivät vastaa Haaparannan uskomuksia, kehotan häntä nousemaan ristiretkelle Maailmanpankin ekonomisteja vastaan.
Itse asiassa ne eivät edes poikkea juuri hänen itsensä poimimista “kasvuluvuista”. Siis: 60-luvulla 3,39, 70-luvulla 1,90 (automaatio astui tulloin kuvaan teollisuudessa), 80-luvulla 1,38 (tietokoneet tulivat konttoreihin), ja 2000 -luvulla vuoteen 2009 asti 1,17 (käyttöön tulivat internet-pohjaiset itsepalvelut). Siis 50 ja 60-luvulla kasvu oli 3-4 prosentin luokkaa ja on sen jälkeen ollut kumulatiivisesti koko ajan laskeva, kuten väitin.
Haaparanta kirjoitti: Ojapelto ei vieläkään ymmärrä, että ilman ostovoimapariteettikorjausta tilastoissa samoja tuotteita yhtä paljon tuottavien maiden BKT:t voivat erota toisistaan huomattavasti.
Kyllä minä sen ymmärrän, mutta sitä Haaparanta ei ymmärrä, että samoja tuotteita ei enää tuoteta kaikissa maissa (ei ainakaan Afrikassa - vielä?) vaan halpatyönä Kiinassa.
Sitä minä taas puolestaan en ymmärrä, miten Haaparanta uskoo palvelutuotannon pelastavan työttömyydeltä teollisuustuotannon siirtyessä tuottovaatimusten paineessa orjatyöksi matalapalkkamaahan?
Kehitysmaissa asuvien tulojen parempi ostovoima (ostovoimakorjattu BKT) perustuu juuri siihen, että siellä paikallinen jobbari ostaa tavarat suoraan kiinalaisekta matalapalkkatehtaalta ja tuotteet myydään suoraan paikallisella torilla matalapalkkaisella torimyyjällä. Tehdashintaa ei tarvitse korottaa kuin kaksinkertaiseksi.
Kehittyneessä länsimaassa tehdashinta pitää kertoa vähintään kymmenellä, jotta brändituoteesta saataisiin Haaparannan peräämä palveluarmeija ylläpidetyksi. Kuluttajahinnasta ottavat siivunsa mm. jakeluketjut, brändioikeuksien omistaja, mainos ja markkinointi-ihmiset, pankki- luototus- ja vakuutuslaitokset ja tietenkin verottaja. Niitä ei ole kehitysmaan torikauppiaalla, joten sinne ei synny myöskään tuotannolle alisteisia palvelutyöpaikkoja. (Haaparannalta unohtui mainita, että ostovoimakorjatulla BKT:lla on siten ikävä kääntöpuolensa).
Uskomaton on myös Haaparannan väite: “Mitään pitkän ajan ristiriitaa työllisyyden ja tuottavuuden kasvun välillä ei ole, eikä se, että BKT henkeä kohden kasvaa hitaammin kuin tuottavuus ole siitä mikään osoitus”.
Jos nyt eletään maailmanlaajuisesti yhden prosentin BKT:n kasvussa, olemme käytännössä nollasummamarkkinoilla. On uskomatonta, että kansantalouden professori väittää, ettei sillä ole mitään negatiivisia vaikutuksia tulevaan työllisyyskehitykseen. En tiedä, mikä on maailman keskimääräinen tuottavuuden kasvu (sitä ei edes kehitysmaissa kyetä laskemaan). Suomen lukuja voi peilata, jotta ongelman mittasuhteet paljastuisivat.
Professori Matti Pohjolan tutkimusraportista ilmenee (Lähde: Tilastokeskus/ 2007/Työn tuottavuus talouskasvun lähteenä), että 80-luvulla tuottavuus kasvoi Suomessa vajaa 3%, 90-luvulla hieman yli 3% 200-luvulla (2000-2005) vajaa 2%. Siis reilusti yli Maailman BKT:n kasvun. Teollisuudessa tuottavuus on ollut nopeampaa ja palvelutuotannossa (toistaiseksi) heikompaa.
Tutkimusraportissaan Pohjola horjuttaa Haaparannan uskomuksia palvelutyöpaikkojen lisääntymisestäseuraavasti: “Tuottavuuskasvun tulevaisuus on palvelujen digitoinnissa ja internetin hyödyntämisessä niiden jakelukanavana”. (s.261)
On käsittämätöntä, että koko vallassa oleva talouspapisto, kaikki viralliset tutkimuslaitokset veisaavat kuorossa tuottavuuden parantamista kasvun ja uusien työpaikkojen saamiseksi. Melkein koko poliittinen eliitti toistaa samaa mantraa, jota kukaan ei uskalla kyseenalaistaa. Onkohan Haaparanta koskaan kuullut käsitteestä “Jobless growth”?
Haaparanta kirjoitti: “Tuottavuus voi kasvaa nopeammin kuin BKT, jos tuottavuuden kasvun seurauksena hitaan tuottavuuden kasvun alojen, kuten palveluiden, kysyntä kasvaa. Tällöin voimavarat siirtyvät nopean tuottavuuden kasvun aloilta hitaan tuottavuuden kasvun aloille”.
Näinhän Suomessa on valitettavasti käynyt. Teollisuustuotannon siirryttyä matalapalkkamaihin (teollisuuden keskituntiansio n. 25 €/h), tilalle on tullut palvelualojen epätyypilliset ns. “paskatyöpaikat”, joiden palkkataso (alle 10€/h) ja viikkotyöaika (alle 30h, jotta työnantajavelvotteilta vältyttäisiin).
Kun kokonaistyötunnit ovat nyt alemmat kuin 20 vuotta sitten, vaikka Suomen talouskasvu on ollut viimeisten 20 vuoden aikana kovinta kaikista EU-maista, pitäisi talousprofessorin hälytyskellot soida. Hurjasta kasvusta huolimatta työn määrä on vähentynyt ja ostovoiman kannalta sen “laatu on huonontunut”.Työtuntitilasto löytyy oheiselta linkiltä:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/08/hyvakaan-ei-enaa-tyollista.html
Haaparanta kirjoitti: “Kehottaisin Ojapeltoa tutustumaan vaikkapa ns. Baumolin tautia koskevaan kirjallisuuteen”. Siinä taudissa pelätään, että yhteiskunnan palveluissa tuottavuus ei kasva yhtä nopeasti kuin teollisuudessa. Kun se toimii palkkajohtajana, yhteiskunnan hyvinvointipalveluista tulee liian kalliita ja niitä on vähennettävä. Kuten Pohjola edellä kertoi, teknologia tulee yhteiskunnan palvelutuotannon avuksi helpottamaan Baumolin tautia. Sähköinen veroilmoitus on siitä ensimmäisiä esimerkkejä.
Tautia on kuitenkin helpottamassa toinenkin ikävä kehitys, josta kansantalouden professorin tulisi olla huolissaan. Palkansaajien osuus BKT:sta on hiipunut 55 prosentista 45 prosenttiin finassikriisiä edeltäneen 10 vuoden aikana. Heistä on merkittävä osa yhteiskunnan palkkalistoilla.
Osingot sitävastoin ovat kymmenkertaistuneet (menevät pääosin ulkomaille ja ulkomaalaisille eivätkä kotimaan investointeihin uusien työpaikkojen saamiseksi), myös yriysvoitot ja myyntivoitot kuusinkertaistuneet sekä vuokratulot kaksinkertaistuneet.
Koska talousprofessorit (ainakin 95% heistä) ovat yhteiskunnan verorahoilla elävä turha kuluerä, heidän tulisi olla huolissaan yhteiskunnan (heidän palkanmaksajansa) tulopuolesta. Tuotannon kasvu ei enää takaa verotulojen kasvua, koska tuottavuuden lisäys teknologian avulla on laillistettua veronkiertoa. Se hyödyttää vain osakkeenomistajaa, mutta ei yhteiskuntaa. Valtiot jäävät nuolemaan näppejään, kun kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä yritysten veroastetta on jouduttu rukkaamaan alaspäin koko ajan.
Vielä vuonna 1996 yritysten keskimääräinen veroaste OECD -maissa oli 37.6 prosenttia. Vuonna 203 enää 30.8. Ja suunta on koko ajan alaspäin. Sama kehitys EU –maissa, vuonna 1996 se oli 39 prosenttia ja 2003 enää 31.7 (Source: Klynveld Peat Marwick Goerdeler (KPMG), Corporate Tax Rate Survey 2003.)
Herää kysymys, kenen asialla talousprofessorit ovat - palkanmaksajansa vai suurpääoman ja monikansallisten yritysten? Varsinkin kun heidän ammattitaitonsa ja ennustuskykynsä talousasioissa ei ole kovin kehuttava: Katso linkki:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/05/professori-vesa-kanniaisen-ja-muiden.html
Haaparanta kirjoitti farisealaisesti kehitysmaiden köyhyydestä: “Maailman äärimmäinen köyhyys on vähentynyt sekä prosentuaalisesti että myös henkilöiden määrällä mitattuna”.
Pieni esimerkki valaisee, mitä on oikeasti tapahtunut. Vuosina 1960-62 BKT/kansalaista kohden oli 20 köyhimmässä maassa keskimäärin 212 US -dollaria. 20 rikkaimmassa maassa se oli 11 417 dollaria. Vuosina 2000-02 se oli kasvanut 32 339 dollariin. Niinkuin Haaparanta todisti, että kasvua toki tapahtunut 20 köyhimmässä maassa. BKT oli kasvanut peräti 267 dollariin 40 vuodessa! Tosin hän unohti mainita, että kehittyneiden maiden BKT/henkeä kohti kasvoi samanaikaisesti kolminkertaiseksi! (Lähde: ILO:n raportti: A FAIR GLOBALIZATION: CREATING OPPORTUNITIES FOR ALL)
Haaparanta kirjoitti lopuksi: “Tällaiset kasvun taustalla olevat rakennemuutokset voivat lyhyellä ajalla lisätä työttömyyttä. Mutta tämän ymmärtämiseksi tarvitsemme kunnon työttömyysteorioita, joihin kehotan Ojapeltoakin tutustumaan”.
Tällaisia rakennemuutoshöpötyksiä olemme kuulleet taloustieteilijöiden norsunluutorneista pilvin pimein, mutta missä ovat ne taloustieteilijöiden uskottavat työttömyysteoriat? Ei ole näkynyt. Taloustieteilijöiltä saa yhteneväiset kannanotot talousongelmien ratkaisuun vain silloin, kun käsittelevät eri ongelmia!
Lopuksi pari viihteellisempää kommenttia alkuperäiseen keskusteluun BKT:n edustavuudesta hyvinvoinnin ja edistyksen mittarina. BKT kasvaa myös seuraavissa olosuhteissa: Terminaalivaiheessa oleva syöpäpotilas makaa kuolinvuoteellaan ja aloittaa avioeroprosessin vaimonsa kanssa. Samanaikaisesti ympärillä riehuu rajumysky ja lähellä oleva tulivuori purkautuu. Tapahtumat saavat aikaiseksi toimintaa, joka kasvattaa tilastollisesti BKT:ta, mutta ei varmaankaan kansalaisten hyvinvointia. (jälleenrakentaminen on yleensä pois muista taloudellisista aktiviteeteista ja hyvinvointipalveluista, koska maksajaksi luonnonkatastrofeissa huudetaan yleensä valtiota)
Jos maitten sisällä tapahtunutta sisäistä tulonjakoa ei oteta huomioon (Haaparanta ei ota) ja BKT:n kasvua käytetään hyvinvoinnin mittarina, sitä voisi kuvata seuraavalla vertauksella: Kansalaisella on toinen jalka avannossa ja toinen on kiehuvan kuumassa vesikattilassa. Keskimäärin kansalaisen lämpötila on siedettävä, mutta vain talousprofessori Haaparanta voi nähdä keskimääräisen kasvutuloksen keskivertokansalaisen kannalta hyvänä.
Katsotaanpa nyt sitten niitä Maailmanpankin lukuja. Seuraavat luvut on otettu Maailmanpankin World Development Indicators-tietokannasta suoraan, ne ovat siis Maailmanpankin laskemia maailman henkeä kohden lasketun BKT:n kasvulukuja, luvut ovat vuosikymmenittäisiä keskiarvoja alkaen 1961-1970 jne. : 1960-luku: 3,29%, 1970-luku: 1,90 %, 1980-luku: 1,38%, 1990-luku: 1,39 %, 2000-luku (vuoteen 2007 asti): 1,8 %, vuoteen 2008 asti: 1,7 %, vuoteen 2009 asti: 1,17 %. Huomattakkoon, että nämä eivät ole ostovoimapariteettikorjattuja lukuja.
Nämä eivät ole samat kuin Ojapellon lähteessä, ja jos jotakin osoittavat Maailmantalouden kasvun kiihtyneen 1980-luvun pohjasta lähtien. Eikö kannattaisi harjoittaa lähdekritiikkiä?
Kun katsotaan Maailmanpankin laskemia ostovoimapariteeteilla korjattuja henkeä kohden lasketun BKT:n kasvuvauhteja, niin kasvun kiihtyminen on voimakkaampaa. Valitettavasti Maailmanpankin lukuja on saatavilla vain vuodesta 1980 eteenpäin, seuraavat luvut on laskettu Maailmanpankin laskemista BKT/capita luvuista niiden kasvuvauhteina:
1980-luku: 1,38 %, 1990-luku: 1,47 %, ja 2000-luku vuoteen 2009 asti: 2,12 %.
Ostovoimapariteeteilla lasketut luvut antavat oikean kuvan, tai niin oikean kuin voidaan saada. Ojapelto ei vieläkään ymmärrä, että ilman ostovoimapariteettikorjausta tilastoissa samoja tuotteita yhtä paljon tuottavien maiden BKT:t voivat erota toisistaan huomattavasti. Ostovoimapariteettikorjatut tulot voidaan tietysti jakaa ostovoimapariteettikorjattuihin reaalisiin palkkatuloihin ja pääomatuloihin, jotka sitten ovat kansainvälisesti vertailukelpoiset.
Maailman äärimmäinen köyhyys on vähentynyt sekä prosentuaalisesti että myös henkilöiden määrällä mitattuna. Maailman kaksi väkirikkainta maata on kasvanut nopeaa vauhtia jo yli kaksi vuosikymmentä, niitä on säestänyt Brasilian ym. kasvu. On siis hieman hämmentävää, että edelleen löytyy henkilöitä, jotka tästä huolimatta näkevät vain kasvun hiipumista.
Ojapellon väitteet tuottavuuden kasvun vaikutuksista ovat myös hämmentävät. Mitään pitkän ajan ristiriitaa työllisyyden ja tuottavuuden kasvun välillä ei ole, eikä se, että BKT henkeä kohden kasvaa hitaammin kuin tuottavuus ole siitä mikään osoitus. Kehottaisin Ojapeltoa tutustumaan vaikkapa ns. Baumolin tautia koskevaan kirjallisuuteen. Tuottavuus voi kasvaa nopeammin kuin BKT, jos tuottavuuden kasvun seurauksena hitaan tuottavuuden kasvun alojen, kuten palveluiden, kysyntä kasvaa. Tällöin voimavarat siirtyvät nopean tuottavuuden kasvun aloilta hitaan tuottavuuden kasvun aloille.
Tällaiset kasvun taustalla olevat rakennemuutokset voivat lyhyellä ajalla lisätä työttömyyttä. Mutta tämän ymmärtämiseksi tarvitsemme kunnon työttömyysteorioita, joihin kehotan Ojapeltoakin tutustumaan.
Haaparanta keskittyi peräämään minulta vastineessaan pelkästään alkuperäisen lähteen luotettavuutta esittämieni Maailman BKT:n kasvuluvuissa. Metsästin sen hänelle. Se on hänen mainostamansa Maailmanpankin tilasto: Sources: World Bank, World Development Indicators 2003 (online version) and World Bank, Global Economic Prospects 2004.
Se löytyy myös ILO:n tuottamasta raportista: World Commission on the Social
Dimension of Globalization. ISBN 92-2-115426-2
En tiedä, onko tämä Maailmanpankin tilasto Haaparannan peräämä ostovoimakorjattu versio, mutta minun väitteeni kannalta se on toisarvoinen. Haaparannankin tilaston mukaan Maailman ostovoimakorjattu BKT:n kasvu on ollut 90-luvulla runsas 1,5% ja 2000-luvulla alle 3%, eli on ollut pienempää kuin tuottavuuden lisäys.
Työllisyyden kannalta ostovoimakorjatulla BKT:n kasvulla ei ole juuri merkitystä, koska markkinahintainen BKT:n kasvu kertoo luotettavammin tuotettujen tavaroiden ja palveluiden määrän kehityksestä. Siitä summasta maksetaan niin työntekijöiden palkat, verot ja yritysten voitot. Se kertoo yrityselämän toimeliaisuudesta ja kuinka paljon se kykenee sitäkautta työllistämään. Odotan vieläkin vastausta siihen, miten pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden lisääminen kasvattaa uusia kaivattuja työpaikkoja?
(tai Haaparannan tilastojen valossa: kuinka työpaikat lisääntyvät, jos tuottavuuden lisäys on suurempaa kuin ostovoiman kasvu?)
Ymmärrän toki, että ostovoimakorjattu BKT kuvaa köyhien maiden parempaa ostovoimaa. Olen itsekin kirjoittanut siitä kirjassani “Ahneuden aika”. Siinä kerroin esimerkkinä, että vaikka Suomessa oli (joskus 2000-vaihteessa) paremmat palkat kuin Isossa Britanniassa, englantilainen palkansaaja sai pienemmällä palkalla enemmän tavaraa kuin suomalainen.
Tämä Haaparannan käyttämä ostovoimakorjattu BKT:n käyttö hyvinvoinnin mittarina kuuluisi oikeastaan Patomäen reviiriin (Hänellehän se oli kohdistettu). Otan siihen ulkopuolisena sen verran kantaa, että muistutan (kuten Haaparantakin myöntää), että BKT:n käyttö on vain osa totuutta. Kuten lähettämäni linkki todisti, köyhyys on suhteellista. Suomalainen köyhä on Rockefeller, jos sitä verrataan euromääräisesti Ugandalaiseen köyhään.
Hyvinvointitutkijoiden mukaan ihmisen hyvinvointi ei ole riippuvainen suoranaisesti rahasta (eli BKT:ta). Kun inhimilliset perustarpeet on turvattu, onnellisuus riippuu aivan muista seikoista. Kehittyneissä teollisuusmaissa perustarpeet tulee tyydytetyksi jo n. 10 000 euron vuosiansioilla. En tiedä, paljonko se olisi Ugandassa, mutta huomattavasti alhaisempi.
Köyhien maiden ostovoimakorjattu BKT:n kasvu ei kerro mitään sen kansalaisten hyvinvoinnista. Siellä köyhien ja rikkaitten kuilu on kaikkein suurinta. Ostovoimakorjattukin BKT:n kasvu koituu hyvin pienen eliitin taskuun (niiden jotka ovat yhteistyössä monikansallisten firmojen juoksupoikina). Pieni eliitti imee tavalliselta kansalta sen pienen tilastollisen ostovoimalla korjatun BKT:n kasvun jo pelkästään eliitille maksamiensa korruptiokustannusten muodossa. Jopa länsimaiden maksama kehitysapu menee osin vallassa olevan eliitin taskuun ja sitäkautta veroparatiiseihin.
Suomessakin uusliberalististen talosprofessorien ajama markkinavapaus ja sen seurauksena tapahtunut kahtiajako näkyy myös suomalaisissa köyhyystilastoissa. Ennen pääomien vapauttamista meillä ei ollut 400 000 työtöntä (ns. laaja työttömyys), ei ollut 900 000 tilastollista köyhää, ei ruoka- ja soppajonoja, ei mielenterveyssyistä ennenaikaista eläköitymistä, ei mielialalääkkeiden avulla työelämässä sinnittelijöitä.
Sen jälkeen kun Kokoomus ja pääomien vapaus-ideologia pääsi valtaan, kansakunnan työn hedelmät (osingot) ovat valuneet pääosin ulkomaisille pääomasijoittajille. Mitä Suomeen on jäänyt, siitä on mennyt suurin osa 1/10 kaikkein suurituloisimmille rikkaille. Sen Haaparanta voi tarkistaa professoreilta: Patomäki, Tuomala, Karjalainen, Ritakallio, Kangas muutaman vain mainitakseni. Sen huolestuttava ilmiö kaikissa teollisuusmaissa ja vielä enemmän kehitysmaissa.
Ari Ojanpelto:
Joo, siis toi kirja on ihan täyttä fuulaa.
Tämä varmaan kertookin kaiken tarpeellisen tuon mittarin hyödyllisyydestä niille joilla on silmät päässä ja jotka ovat eläneet sekä 1985 ja 2005.
Ojapellolla itsellään on selvästi vaikeus ymmärtää luettua. Hänen käyttämänsä lähde ei ole mikään alkuperäinen lähde, vaan toissijainen lähde, se ei ole mikään tilaston tuottaja. Niiden alkuperäisten lähteiden (mitä Ojapellon käyttämä lähde on käyttänyt) perään kyselin, koska mistään kunnollisesta lähteestä saatujen lukujen perusteella tuollaisia Ojapellon lähteen esittämiä lukuja ei saa aikaiseksi. Niistä ei käy edes ilmi, onko lähde käyttänyt nimellisiä (inflaatiokorjaamattomia) BKT lukuja vai reaalisia. Koska hintojen nousuvauhdit ovat pienentyneet 1970-luvulta alkaen, niin nimellisistä BKT:stä voisi Ojapellon esittämiä lukuja saadakin, mutta niissähän taas ei ole mitään järkeä, oletan Ojapellonkin ymmärtävän tämän.
Parhaimmat kunnolla kansainvälisesti vertailukelpoisiksi tehdyt luvut löytyvät Penn World Table-tilastoista ja Angus Maddison tekemistä tilastoista. Vastaavia, ostovoimapariteettikorjattuja lukuja löytyy Maailmanpankilta ja Kansainväliseltä Valuuttarahastolta. Niiden perusteella laskettuna maailmantalouden bruttokansantuote henkeä kohden ei ole lakannut kasvamasta eikä kasvu ole hiipunut. Mistään kunnollisista lähteistä saatavilla luvuilla ei Ojapellon kasvuväitteille löydy mitään tukea.
En ole väittänyt, että BKT:tä tulisi käyttää ainoana hyvinvoinnin mittarina. Sen mitä sanoin, että siltä osin, kun sitä voidan käyttää, niin tulisi käyttää juuri näitä ostovoimapariteettikorjattuja, tälle on olemassa hyvät teoreettiset perusteet. Ojapelto ei selvästikään halua ymmärtää, mistä siinä on kyse, mutta yritän taas selittää: kuvitellaan että minä ja afrikkalainen Miseria kulutamme täsmälleen samoja tuotteita kumpikin yhtä paljon (jolloin siis hyvinvointimmekin olisi sama) ja että tulommekin olisivat tavallisilla valuuttakursseilla laskettuna yhtä isot. Jos kuitenkin näiden tuotteiden hinnat ovat Afrikassa erilaiset kuin Suomessa, niin Miserian elintaso voi tavallisilla valuuttakursseilla arvioituna olla isompi tai pienempi kuin minun, vaikka todellinen hyvinvointi on sama. Ostovoimapariteettikorjaus poistaa tai oikeammin pienentää ongelmaa.
Pertti Haaparannalla on ilmeisesti luetun ymmärtäminen puutteellista, koska vastineessani oli alkuperäinen lähde sekä lähde, jossa referoitiin alkuperäistä lähdettä.Graafi löytyy myös blogiltani osoitteesta:
http://ariojapelto.blogspot.com/2010/06/tyo-loppuu.html (jutun lopussa)
Haaparanta ei myöskään vastannut hänelle esittämääni kysymykseen. Miksi ei?
Haaparanta käytti alkuperäisessä kirjoituksessaan BKT:n kasvua hyvinvoinnin korrelaationa kehitysmaissa. Hän käytti uutena vertailuna BKT:n kasvua henkeä kohti, jolloin kehitysmaan kansalaisten “hyvinvointi” saadaan näyttämään paremmalta.
BKT:n kasvu (edes henkeä kohden laskettuna)hyvinvoinnin mittarina on täysin väärä. Haaparannan pitäisi tietää, että mitä köyhempi maa, sitä suurempi osa maan BKT:n kasvusta menee sitä harvemman eliitin taskuun. Silloin BKT:n kasvu (henkeäkin kohden) on vain uusliberalistisen taloustieteilijän teoreettinen laskelma.
Aiheesta on viime vuonna ilmestynyt Richard Wilkinsonin ja Kate Pickertin kirja “The Spirit Level: Why Equality is Better bor Everyone. Katso linkki:
http://www.kansanuutiset.fi/nakoislehti/20101001/index.html#
Heidän tutkimuksensa todensi jo aikaisemminkin tiedetyn , että tärkein tekijä ihmisen hyvinvoinnin kannalta on ympäröivässä yhteisössä olevat tuloerot, eikä tulotaso. Kansalaisten hyvinvointi on mennyt takapakkia kehittyneissäkin maissa, koska uusliberalismin seurauksena kaikkialla tuloerot ovat lisääntyneet hälyttävästi.
Tiedoksi Haaparannalle, että BKT:ta parempia hyvinvoinnin mittareita on jo olemassa.
Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrén julkaisi äskettäin kaksi uutta hyvinvoinnin mittaria. Isewin l. ”kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksin” ja Gpi:n l. ”aidon kehityksen indikaattorin”. Vuodesta 1985 bruttokansantuote on yli kaksinkertaistunut, mutta Isewin ja Gpi:n arvot olivat vuonna 2005 Suomessakin alemmalla tasolla kuin 20 vuotta aikaisemmin.
BKT antaa jonkinlaisen luotettavan kuvan ainoastaan maailman tuotettujen tavaroiden ja palveluiden markkinahintaisesta kokonaismäärästä. Se korreloi jotenkuten myös volyymia, vaikka Kiinassa tuotettuna ne tietenkin tehdään halvemmalla.
Sitä kompensoi, kuten Haaparanta todisti, kun tavaroita myös myydään köyhissä maissa halvemmalla, jotta tuotteet menisivät kaupaksi. Lopputuloksena on, että BKT:n kasvu on pysähtynyt (viime vuonna meni jo miinukselle) ja olemme käytännössä nollasummamarkkinoilla.
Markkinahintaisen BKT:n kasvu ei ole hiipunut sen pahemmin kuin henkeä kohden lasketun BKT:n kasvukaan (on hyvä muistaa, että maailman väestö on kasvanut). Juttuni perusta on vain se, että jos vertailemme eri maiden BKT:tä keskenään, meidän on tehtävä se oikein, pähkinä tuotettuna yhdessä maassa on samanarvoinen kuin tuotettuna toisessa maassa. Tällä perusteella markkinapohjainen BKT sekä ilman väestönkasvua että sen kanssa on kasvanut hyvin nopeasti maailmassa 1990-luvun lopulta lähtien. Olisi hyvä nähdä Ojapellon luvut ja niiden lähteet.
Professori Pertti haaparanta on siteeranut allekirjoittanut allekirjoittanutta tahallisesti väärin kirjoituksessaan “Bruttokansantuotevertailusta, hyvät, pahat ja rumat. En ole väittänyt mitään henkeä kohden lasketusta bruttokansantuotteen kasvusta.
Olen kirjoittanut markkinahintaisesta Maailman BKT:n 40 viime vuoden aikana tapahtuneesta kumulatiivisesta kasvun hiipumisesta lähes nollasummamarkkinoiksi. Lähde: (World Commission on Social Dimension of Globalization, A Fair Globalization / David Harvey: ”Uusliberalismin lyhyt historia” s.189). Kun samanaikaisesti tuottavuus on teknologian avulla lisääntynyt huomattavasti markkinoita nopeammin, olen ihmetellyt, kuinka tämä yhtälö tuottaa uusia kaivattuja työpaikkoja pysähtyneillä markkinoilla. Ehkä Haaparanta osaa vastata siihen uskottavasti?
P:
Varmasti. Minä veikkaan, että suunnilleen kaikki ihmisten muodostamat populaatiot elävät “yli varojensa” siinä mielessä, että he kuluttavat enemmän kuin mitä tunnettujen resurssien perusteella olisi kestävää.
Tässä ei ole tietenkään mitään ongelmaa, kunhan resursseja keksitään tai löydetään jatkuvasti lisää. Nyt sinä ilmeisesti väität, että tämä resurssien löytyminen on loppumassa. Millä perusteella? Miksi se ei ole loppunut jo? Miksi se ei lopu vasta 100 vuoden päästä? Miksi ei 1000 vuoden päästä?
Palataanpa vielä tähän aiheeseen.
Artturilla on ilmeisesti sellainen käsitys, että globaali talouskasvu on jatkunut ja voi jatkua ikuisesti. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Talouskasvu on tähän saakka kulkenut käsi kädessä resurssien kulutuksen kasvun kanssa. Niinpä vaikka raaka-aineiden kulutuksen osuus bruttokansantuotteesta onkin vähentänyt, niiden absoluuttinen kulutuksen määrä on silti jatkanut kasvuaan (esim. Pasi Pulkkisen mainitsema öljy).
Ongelmana, ja Artturin kannalta edullisena asiana, on, että globaalin talouskasvun mahdottomuutta ei voida tieteellisesti todistaa sen toistettavuuden mahdottomuuden takia. Emme voi tehdä toistettavaa koetta ja tutkia, mitä tapahtuisi jatkuvan globaalin talouskasvun seurauksena. Tämä on yleinen ongelma etenkin historiantutkijoiden, mutta myös taloustieteilijöiden alalla.
Tällaisia ilmiöitä, joita on mahdoton toistaa, voidaan kuitenkin tutkia “luonnollisten” kokeiden avulla. Voimme tarkastelle kehityksen kulkua pienemmässä osapopulaatiossa. Ihmisen historiasta löytyy lukuisia esimerkkejä jatkuvan talouskasvun mahdottomuudesta.
Esimerkiksi Kaksoisvirranmaan alue kukoisti ja oli vehreä raamatullisiin aikoihin. Ruoan tuotanto kukoista, mutta alueen talouskasvu johti resurssien ylikulutukseen ja maaperän eroosioon. Nykyisin kyseinen alue onkin lähinnä elinkelvotonta autiomaata (katso Jared Diamond: Tykid, taudit ja teräs).
Lisää esimerkkejä löytyy myös eläinpopulaatiosta. Hyvänä esimerkkinä ovat jänikset. Heillä ei tosin tapahdu ainakaan kovin merkittävää talouskasvua, mutta resurssien kulutus kuitenkin vaihtelee. Ruoan kannalta otolliseen aikaan ne lisääntyvät kuin rutto, mutta lopulta ne ylikuluttavat uusiutuvat resurssinsa ja ylittävät luonnon kestokyvyn. Tämän seurauksena ei tapahdu hillittyä populaation pienentymistä takaisin luonnon kestokyvyn tasolle, vaan luonnon kestokyky sekä jänispopulaatio romahtaa (katso neljännen luokan biologian kirja).
Kyynisesti voidaan todeta: “Mitä sitten. Mitäs olivat niin hölmöjä ja ylikuluttivat resurssejaan, ja aiheuttivat näin suuren romahduksen. Niin kuuluikin käydä.” Jos vastaaja on kuitenkin hieman humaanimpi, hän haluaisi välttää kyseisen romahduksen. Globaali ekologinen jalanjälki on tällä hetkellä noin 1,2 maapalloa. Niinpä maapallon kestokyvyn romahtaminen kymmenykseen voitaisiin helposti välttää, hallitun talouslaskun - tai degrowthin - avulla ohjaamalla globaali ekologinen jalanjälki takaisin 1,0 maapallon tasolle.
Pasi Pulkkinen:
Millä perusteella vuosikymmenien päästä tilanne muuttuu? Miksi se ei muuttunut jo vuosikymmeniä sitten?
Niin tai joku voisi sanoa, että innovaatioita tarvitaan ihmisten halujen tyydyttämiseksi… Riippuu vissiin näkökulmasta.
heh… no ilmeisesti sulle ei kelpaa todisteet. Jos aina aikaisemmin ihmisillä on ollut kyky luoda toinen toisensa ylittäviä innovaatioita, niin miksi tämä kyky nyt yht’ äkkiä olisi loppumassa? Eikö se olisi loppunut jo siihen pyörän keksimiseen tai kirjapainoon tai mihin ikinä?
Edelleen otsikon vierestä
Pasi Pulkkinen:
Onko joku muuten todistanut ikuisen talouskasvun mahdollisuuden ideaalimaailman ulkopuolella - reaalimaailmassa?
Artturi Björk kirjoitti:
No reaalimaailmassa talous on kasvanu toistaiseksi ikuisesti, vaikka luonnon resurssit ovat rajalliset. ……… Mikä on muuttunut?
Tämä käännetty todistustaakka on muuten ”hieno” asia. Aineellisia resursseja on vielä yltäkyllin, joten vielä ei ole mikään muuttunut. Mutta jos tarkastellaan asiaa vuosikymmenien päähän niin tilanne muuttuu. Kun aineelliset rajat alkavat paljastua jää talouskasvu innovaatioiden varaan. Innovaatioita tarvitaan ihmisten uusien tarpeiden luontiin. Innovaatioita tarvitaan uusien, entistä arvokkaampien palveluiden luontiin vanhoille palvelutarpeille. Niitä tarvitaan myös palvelun aineettoman osuuden kasvattamiseen. Innovaatiot ovat riittäneet hyvin tähän päivään asti, mutta tässä kohdassa todistustaakka siirtyy ”Ikuisen talouskasvun todistajille”. Korkoa korolle -kehitys on armoton. Ihmiskulttuurin alussa innovaatioksi riitti pyörän ja vivun keksiminen. Ajan saatossa toistensa päälle kumuloituneet innovaatiot ovat kuitenkin muuttuneet aina vain monimutkaisemmiksi ja lyhytvaikutteisemmiksi. Näkemys ihmisen määrättömästä kyvystä luoda toinen toisensa ylittäviä innovaatioita vaatii todisteita. Muuten ”ikuinen talouskasvu” on vain vaarallinen uskonto.
Pasi Pulkkinen:
No reaalimaailmassa talous on kasvanu toistaiseksi ikuisesti, vaikka luonnon resurssit ovat rajalliset. Jos haluaa väittää, että tämä kasvu loppuu, niin sille olis hyvä olla joku muu perustu kuin se, että kyllähän sen nyt täytyy loppua, kun luonnon resurssit on rajalliset. No ei oo loppunu tähänkään asti, niin mikä tulevaisuudessa muuttuu? Missä vaiheessa se resurssien rajallisuus taittaa kasvun ja millä perusteella just silloin?
Entäs jos talouskasvu vaikka vielä kiihtyy samalla tavalla kuin se on kiihtynyt viljelyn keksimisen tai teollisen vallankumouksen ansiosta?
Pessimismiä tulevaisuudesta on ollut niin kauan kuin kirjoitettua historiaakin. Useimmiten se on ollut (ainakin jälkikäteen arvioituna) vailla perusteita. Mikä on muuttunut?
Ohi otsikon
Reaalimaailmassa: Ilmastoneuvottelujen aikana vuodesta 1992 maailman väestö on kasvanut noin 25% samoin öljynkäyttö. Samana aikana maakaasun ja kivihiilen käyttö on kasvanut yli 50 %.
“Aineettomat” palvelut vaativat yllättävän paljon aineellisia resursseja, kuten tämänkin keskustelun tuottaminen nettiin. Aineettoman arvonnousun “innovaattoreille” tulee vielä kiire korkoakorolle talouskehityksessä ;/
Onko joku muuten todistanut ikuisen talouskasvun mahdollisuuden ideaalimaailman ulkopuolella - reaalimaailmassa? Reaalimaailmassa jossa informaatio on aina epätäydellistä ja kaikki (taloudellinen) toiminta perustuu luottamukseen.
En jaksa enää jokaiseen kohtaan erikseen vastata, kun tämä asia ei selvästikään sillä ratkea.
Kannattaa lukea esim. ulkoasianministeriön “Sustainable Futures” tutkimus. Siinä kyllä kerrotaan hyvin yksityiskohtaisesti talouskasvun (BKT:n) ongelmista ympäristön kestokyvylle. Tutkimus löytyy netistä PDF-dokumenttina googlettamalla.
P:
Ok ja onko tämä siis uskonkappale, vai tarvitseeko sinun esittää tälle jotain todisteita? Vaikuttaako tämän väitteen todenperäisyyteen menneet tapahtumat? Kun talous on kasvanut menneisyydessä suhteellisen tasaisella nopeudella, niin onko romahdus siis todennäköisempää, kuin jos talous ei olisi kasvanut tasaisella nopeudella?
En tiedä ympäristötietelijöiden näkökulmasta riittävästi, että osaisin sanoa sivuutanko sen vai en. Mitä väliä sillä kuitenkaan on? Eihän nyt puhuta ympäristötieteestä vaan siitä voiko BKT kasvaa loputtomiin ja onko romahdus tulossa vai ei.
Minä väitän, että romahdusta ei ole tulossa, koska markkinoiden annetaan edelleen hinnoitella resurssit suht vapaasti, jolloin ne eivät lopu tai jos loppuvat ne eivät aiheuta romahdusta.
heh, no tuskin ne ekonomistit nyt mitään hintoja mittailee, mutta joo ne hinnat sisältävät kyllä enemmän informaatiota kuin ympäristötieteilijöiden tutkimukset. Eli siinä mielessä ne sisältää kaiken saatavilla olevan informaation tulevasta kulutuksesta, uusiutumisesta jne. Tietty niihin hintoihin sisältyy myös odotuksia ja jos ne odotukset ei pidäkään paikkaansa, niin sit voi tulla romahduksia, mutta tällaiset romahdukset johtuu odotusten pettämisestä, ei resurssien loppumisesta.
Millä perusteella väität, että kasvu on kestämättömällä tasolla? Onko se mielestäsi korkeampaa kuin aikaisemmin? Jos ei, niin miksi se ei voisi jatkaa samalla tasollaan kuin aikaisemminkin? Jos se taas on korkeampi, niin miksi sinusta ei ole mahdollista, että tuottavuutemme kasvun vauhti ei olisi voinut nousta uudelle tasolle? Tapahtuihan tällainen murros maatalouden keksimisen ja teollisen vallankumouksen aikana?
Artturi:
“Eli siis sinun argumentti on seuraava: Se että menneisyydessä luonnoon rajalliset resurssit eivät ole aiheuttaneet elintason pienentymistä/romahdusta tämä on todiste siitä, että ne aiheuttavat sen tulevaisuudessa?
Mihin tämä perustuu?”
Ei todiste, vaan todennäköisyys sille kasvaa kun kuormitus kasvaa. Kärjistäen: 1000 vuotta sitten vettä käytettiin vain juomiseen ja peseytymiseenkin meni hyvin vähän. Lisäksi käyttäjiä oli moninkertaisesti vähemmän kuin nyt. Nykyään vettä käytetään useaan muuhunkin tarkoitukseen mm. alumiinin valmistukseen ja käyttäjiä on moninkertaisesti. Tästä johtuen riskit romahdukseen kasvavat niin kauan kuin luonnovarojen kulutus kasvaa.
Sinä sivuutat ympäristötieteilijöiden näkökulman kokonaan. He mittaavat reaalista luonnonvarojen käyttöä ja niiden uusiutumiskykyä. Ekonomistit mittaavat niiden hintaa olettaen hinnan sisältävän täydellisen informaation kaikesta tulevasta kulutuksesta ja uusiutumiskyvystä.
Artturi:
“No tuskin ne ekonomistit nyt uskoo talouskasvun autuuteen, mutta eikö sinusta se, että ne ihmiset jotka tutkivat elääkseen taloutta ja sen mekanismeja ovat sitä mieltä, että kasvu voi jatkua loputtomiin anna aihetta uskoa, että ehkä muut ovat väärässä?”
Tämä on lähinnä teoreettinen kysymys, eikä se oikeuta nykyistä talouskasvun nopeutta tai tulevaisuutta. Katso alempi kohta.
Marko:
“Käsitys siitä, että talouskasvu ei voi jatkua ikuisesti perustuu terminologiseen väärinkäsitykseen. Maallikkojen keskustelussa talouskasvun ajatellaan kai olevan sama asia kuin käytettyjen tuotantopanosten määrän kasvu. Se olisi tietenkin mahdotonta rajallisella planeetalla. Talouskasvu taloustieteellisessä mielessä tarkoittaa kuitenkin lisäystä tuotettujen lopputuotteiden ja palveluiden arvossa kuluttajille, jota reaalisen BKTn muutoksella yritetään mitata.
Asia käsiteltiin jutussani Ikuinen talouskasvu - ihan looginen juttu
ja sen kommenteissa.”
Tämä olikin mielenkiintoinen keskustelu. Ikävä kyllä todellisuudessa nämä ovat usein yksi ja sama asia. Lisäksi vaikka teoreettisesti BKT:n loputon kasvu onkin mahdollista, niin se voi olla epätoivottavaa. Lisäksi nykyinen kasvunopeus on täysin kestämättömällä tasolla ja sen korjaamiseksi vaaditaan jopa väliaikaista talouden supistumista (länsimaissa, ei kehitysmaissa).
P:
Eli siis sinun argumentti on seuraava: Se että menneisyydessä luonnoon rajalliset resurssit eivät ole aiheuttaneet elintason pienentymistä/romahdusta tämä on todiste siitä, että ne aiheuttavat sen tulevaisuudessa?
Mihin tämä perustuu?
No tuskin ne ekonomistit nyt uskoo talouskasvun autuuteen, mutta eikö sinusta se, että ne ihmiset jotka tutkivat elääkseen taloutta ja sen mekanismeja ovat sitä mieltä, että kasvu voi jatkua loputtomiin anna aihetta uskoa, että ehkä muut ovat väärässä?
En nyt väitä, että asiantuntijoihin pitää luottaa sokeasti millään osa-alueella, mutta tuskin niiden mielipidettä kannattaa noin yks kantaankaan dissata.
Ilmastotieteestäkin on asiantuntijoilla aika erilainen käsitys kuin monella maallikolla. Suurin osa ei kuitenkaan pidä sitä mitenkään merkillisenä ja todisteena siitä, että ilmastotutkijat olis jotenkin väärässä, vaan todennäköisempää on, että maallikot ovat väärässä.
Marko Terviö:
Niin ja tämäkin kyllä olettaa sen, että työtä mitataan tunneissa eikä työn tuottamassa arvonlisäyksessä, joka voi kasvaa äärettömästi.
Käsitys siitä, että talouskasvu ei voi jatkua ikuisesti perustuu terminologiseen väärinkäsitykseen. Maallikkojen keskustelussa talouskasvun ajatellaan kai olevan sama asia kuin käytettyjen tuotantopanosten määrän kasvu. Se olisi tietenkin mahdotonta rajallisella planeetalla. Talouskasvu taloustieteellisessä mielessä tarkoittaa kuitenkin lisäystä tuotettujen lopputuotteiden ja palveluiden arvossa kuluttajille, jota reaalisen BKTn muutoksella yritetään mitata.
Asia käsiteltiin jutussani Ikuinen talouskasvu - ihan looginen juttu
ja sen kommenteissa.
Arttu: “Miksi näin kävisi, kun ei ole käynyt aikaisemminkaan?”
Juuri siksi, koska näin ei ole käynyt aikaisemmin.
Teoria loputtomasta, yhtä nopeasta kasvusta pohjautuu oletukselle, että jatkuvasti keksitään substituutteja yhä kiihtyvämpää vauhtia yhä kiihtyvämmälle kulutukselle. Kannattaa katsoa kriittisten luonnonvarojen (uusiutuvien ja uusiutumattomien) kulutusasteita ja substituuttien keksimisasteita, esimerkiksi veden ja öljyn. En ymmärrä, miksi juuri ekonomisteilla on pakonomainen taipumus uskoa ikuisen kasvun autuuteen.
P:
Miksi näin kävisi, kun ei ole käynyt aikaisemminkaan?
On tietysti vähän absurdia olettaa, että talous kasvaa tulevaisuudessa yhtä nopeasti kuin nykyisin. Todennäköisesti se kasvaa joko nopeammin tai hitaammin. Meillä on tuskin kuitenkaan pitään syytä olettaa, että hitaampi kasvu olis jotenkin todennäköisempää kuin nopeami.
http://vimeo.com/9508131
Linkissä on Robin Hanson selittämässä siitä miten BKT saattaa kehittyä tulevaisuudessa. (Jossakin määrin kieli poskessa.)
Vaikka talouskasvu ei olisikaan hidastunut, niin yhtä absurdia on silti olettaa talouskasvun jatkuvan samaa tahtia hamaan tulevaisuuteen asti (kuten moni taloustieteilijä haluaisi uskoa). 60 vuotta on loppujen lopuksi aika lyhyt aikajana sanoa mitään pitkän aikavälin talouskasvun hidastumisesta tai nopeutumisesta ja vielä vähemmän tulevasta talouskasvusta. Jos ei ihmisten preferenssit (tehdä vähemmän työtä, nauttia enemmän vapaa-ajasta) hidasta pitkän aikavälin talouskasvua, niin viimeistään luonnon rajalliset resurssit tulevat sen tekemään - joko romahduksen tai tasaisemman sopeutumisen kautta.
Onko toimittaja Timo Harakka tosiaan yhtä pihalla taloustieteestä kuin mainostoimittaja Ari Ojapelto ja Attac-guru valtiotieteilijä Heikki Patomäki?
Luin joskus Patomäkeä, ja väite kasvun hidastumisesta vaikutta niin uskomattomalta, että ajattelin, että ei se voisi olla totta. No, ei se näköjään ollutkaan.
2000-luvun kasvu taitaa kuitenkin olla aika lailla yläkanttiin arvioitu, jos kahta viimeistä vuotta ei oteta huomioon. Nythän kuvassa näkyvä 2000-luvun kasvuhan on suunnilleen taantuma pohjalta nousukauden huipulle