Usko vapaan markkinatalouden erinomaisuuteen perustuu viime kädessä siihen, että uskotaan sellaisten kahdenvälisten vapaaehtoisten sopimusten, joilla ei ole mitään suoraa vaikutusta kehenkään muuhun, olevan “hyviä”. Jos sopimus on vapaaehtoinen, niin sopijat hyötyvät siitä. Ja jos sillä ei ole vaikutusta kehenkään muuhun, niin yhteiskunnan kannalta sopimus ei voi olla kuin hyvä. Erikoistapaus on tietysti vapaa markkinavaihto: Ostan/myyn jotakin hinnalla, jonka toinen osapuoli hyväksyy. Tätä kaunista kuvaa on hyvä vähän rikkoa.
Pitäisikö sukupuolinen häirintä työpaikoilla sallia, jos häiritty saa siitä häiritsijältä korvauksen, jota hän pitää hyvänä? Ja mitä tapahtuu, jos sopimukset hyväksytään ja ne yleistyvät? Kaushik Basu on rakentanut vastaamista varten mallin häirinnän salliville sopimuksille (artikkeli on julkaistu Journal of Economic Perspectives -lehdessä vuonna 2003). Sen mukaan on mahdollista, että “nettopalkkataso”, eli palkkataso, kun palkasta poistetaan häirintälisä, alenee. Näin siksi, että häirintälupa ja sopimusten yleistyminen alentaa sellaisen työvoiman kysyntää, joka ei salli itseään häirittävän. Siksi myös niiden tulot (ja hyvinvointi), jotka vaativat häirinnästä vain pienen korvauksen, saattavat laskea, eivät vain niiden, jotka eivät suostu häirintään (eivät suostu tarjoamaan häirintäpalveluita) lainkaan. Vapaat sopimukset ovat siis ongelmallisia niille mahdollisimman suosiollisessakin tapauksessa, siis vaikka unohdetaan sukupuolisen häirinnän vaikutukset asenteisiin ja yleiseen moraaliin (jotka tietysti pitäisi ottaa huomioon).
Kukin yksittäinen häirintäsopimus on vapaaehtoinen, sillä ei ole suoraa vaikutusta muihin ja kumpikin osapuoli kuvittelee sen lisäävän omaa hyvinvointiaan. Silti kahdenväliset vapaaehtoiset sopimukset eivät välttämättä ole ns. Pareto-parannuksia, ts. eivät kasvata sopimuksentekijöiden hyvinvointia alentamatta kenenkään muun hyvinvointia (taloustieteessä muutoksia on tapana pitää yhteiskunnallisesti hyvinä, jos ne ovat Pareto-parannuksia). Miksi näin on?
Basu kutsuu kirjassaan “Beyond the Invisible Hand” tilannetta suurten lukujen ongelmaksi: sopimusten ketju luo ongelman, jota yksittäiset sopimukset eivät aiheuta. Hän kuvaa ongelmaa vertaamalla sitä Maurits Escherin tauluihin, joissa ihmiset näyttävät nousevan portaita ylös, vaikka he itse asiassa menevät koko ajan alaspäin. Basu viittaa filosofi Derek Parfitiin ongelman ensimmäisenä esittäjänä. Mutta myös Gerald Cohenin Nozick-kritiikissä on samoja elementtejä: Cohenin mukaan esimerkiksi siitä, että kukin yksittäinen sopimus tai liiketoimi on “oikeudenmukainen”, ei seuraa, että koko sopimusten tai liiketoimien ketju olisi “oikeudenmukainen”, päinvastoin kuin Nozick vapaiden markkinoiden puolustelussaan olettaa.
Basun huomiolla on periaatteessa syvät seuraukset, yhteiskunnan puuttumiselle vapaaehtoiseen sopimustoimintaan voi olla hyvät perusteet sen nojalla. Ajatellaan esimerkiksi ainakin takavuosina yleistä väitettä, että vain osakkeenomistajilla on oikeus päättää toimitusjohtajien palkkioista, muilla ei voi olla mitään oikeutta puuttua palkkioihin. Voi hyvinkin olla, että yhden yrityksen johdon palkkiojärjestelmillä ei ole mitään vaikutusta yleisemmin palkkoihin, mutta muidenkin ottaessa niitä käyttöön vaikutuksia syntyy. Samoin se antaa perusteita puuttua yksityiseen omistusoikeuteen tai ainakin omistusoikeuden käyttöön tavoilla, joita ei aiemmin ole pidetty hyväksyttyinä puhtaasti taloudellisen toiminnan tehokkuuden näkökulmasta.
Seuraavassa vähän teknisempi huomautus: Jos katsoo Basun häirintämallia, niin huomaa, että Basu käyttää varsin teknistä oletusta estääkseen sen, että yksittäisillä sopimuksilla olisi vaikutuksia muuhun yhteiskuntaan: kaikki osapuolet ovat “hyvin pieniä”, vähän niin kuin ihmiset Noitaympyrän Lukuhullun Täkyn sosialismi-ideaalissa, joilla ei ollut edes omaa minuutta. Miten pääsemme todelliseen maailmaan, jossa kullakin tomaatinostajalla on yhden sentin miljardisosan vaikutus tomaatin hintaan ja siten muihin ihmisiin, mutta jossa yksittäisillä vapaaehtoisilla sopimuksilla ei kuitenkaan ole vaikutusta muihin?Kirjassaan Basu esittää yhden tavan. Taloustieteessä kuluttajien mieltymysten oletetaan olevan sellaiset, että ne voidaan esittää erilaisten valintojen tuottamina hyötyinä, joita kuluttaja vertailee päättäessään mitä tekee. Muuttamalla yhtä tavanomaista oletusta päästään pitkälle.
Oletus koskee “yhtäläistä hyvyyttä”: Jos pidän Batmania yhtä hyvänä sankarina kuin Hämähäkkimiestä ja Hämähäkkimiestä yhtä hyvänä kuin Mustanaamiota, niin pidän myös Batmania ja Mustanaamiota yhtä hyvinä. Luopumalla tästä oletuksesta voidaan yleisesti mallittaa se, miten yksittäisillä sopimuksilla/vapaaehtoisilla liiketoimilla ei ole vaikutusta kuin sopimusten osapuolille, mutta useilla sopimuksilla on. Intuitiivisesti asian ymmärtää seuraavan Basun esimerkin avulla. Samalla käy selväksi, että oletusta ei pidä ottaa itsestäänselvyytenä vaan jopa hyvin epärealistisena.
Minä juon (runsaasti) kahvia ja käytän sen kanssa sokeria. Jos kuppiini pannaan vain pieni sokerihippunen, niin en erota sen vaikutusta, vaan pidän kahvia yhtä hyvänä kuin sokeritontakin. Jos kahviin pannaan yksi hippunen lisää, en erota senkään vaikutusta edelliseen hyppyseen jne.. Mutta jossakin välissä sokeria ollessa riittävästi erotan vaikutuksen, vaikka silloinkin ero edelliseen lisäykseen on minulle havaitsematon. Pidän siis kahviani aina yhtä hyvänä lisäyksen jälkeen edelliseen tilaan nähden, mutta lopputilaa parempana kuin sokeritonta vaihtoehtoa. Omissa valinnoissani törmään ilmiöön lähes päivittäin: Pidän kirjaa A yhtä hyvänä kuin kirjaa B, kirjaa C yhtä hyvänä kuin B:tä, mutten missään nimessä A:ta ja C:tä yhtä hyvinä. Tällaisilla mieltymyksillä syntyy tilanteita, jossa sarjalla muutoksia on vaikutus hyvinvointiin, vaikka millään sarjan yksittäisellä osalla sitä ei ole.
Filosofian klassikot pohtivat kysymystä, kuinka monta hiekanjyvää tarvitaan, jotta saamme aikaan jotakin jota voidaan kutsua kasaksi, Basu on siis heidän jäljillään. Tähän ei tietystikään ole mitään oikeaa vastausta, mutta kysymys on varsin vallankumouksellinen ja varmasti monet vastausehdotuksetkin ovat. Ehkä tämä on yksi syy sille, että humanististen alojen tutkimukseen ja sen rahoittamiseen on viime vuosina suhtauduttu nuivasti, Suomesta muistetaan liikemies, joka vaati, että hänen yliopistolle antamaansa lahjoitusta ei saa käyttää filosofian edistämiseen. Ehkä syynä on tällaisten turhien kysymysten esittäminen, joiden pohdinta vain vie meidät valvomattomille vesille epämukavaan ehdottoman totuuden häviämisen tilaan.
Filosofian klassikoista huomattavan moni oli kreikkalainen. Nyt Kreikassa ollaan varmastikin pääsemässä eroon turhien kysymysten esittämisestä ja esittäjistä. Olisikohan vanhassa kuitenkin parempi vara? Kreikassa on nyt vuosi harjoiteltu turhuuden hävittämistä ilman mitään positiivisia vaikutuksia, mutta lisälääkkeeksi tarjotaan samaa turhuuden tuhoamista paniikkitilanteesta toiseen. Jos nyt jossakin välissä vaikka fundeerattaisiin kunnolla.
Avainsanat: Kreikka, markkinatalous, sukupuolinen häirintä
Aihealueet: Kummalliset, Mikro, Työmarkkinat
“Onko N hiekanjyvää on kasa?”
Tietysti vastaus f(N) on yleensä muotoa f(0)=”ei”, f(1000000000000000)=”(aika tarkkaan) on”, ja sillä välillä vastaus on siltä väliltä, tavalla, joka riippuu olosuhteistakin. “Sumea logiikka” käsittelee tätä, mutta jo arkijärki sanoo tuon.
Lähes kaikessa on ulkoisvaikutuksia: sukulaisvierailuissa, kävelyllä kaduilla ja seurustelun aloittamisella. Periaatteessa olisi hyvä, että valtio optimoisi nämä väkipakolla.
Yleensä vähiten huono vaihtoehto on, kun jokainen saa päättää kehostaan ja muusta omaisuudestaan itse, koska muuten mielivalta ja pakottaminen keskimäärin lisääntyvät ja tehokkuus laskee.
Jos vaihdat esimerkkisi häirintäpalvelut niskanhierontapalveluiksi, huomaat, että niiden sallimisen vaikutus palkkoihin ei ole epäeettinen asia vaan luultavasti nettohyödyllinen asia (paitsi sellaisen mielestä, joka on omaksunut konservatiivisen Raamatun-tulkinnan tai vastaavan). Yhtä hyvin voidaan sanoa, että naisen promiskuiteetti on epäeettistä, koska se polkee seksityöläisten palkkoja. Tai läheisen selän hierominen ilmaiseksi on epäeettistä. Ei se ole, vaikka jonkun palkkataso laskisikin.
Teoriassa on mahdollista, että joissain tilanteissa valtiointerventio talouteen, sukulaisvierailuihin tai parisuhteisiin lisäisi hyvinvointia.
Käytännössä yleensä interventiot ovat väärin mitoitettuja, väärin suunnattuja ja liian pitkäaikaisia sekä puutteelliseen tietoon perustuvia ja sisältävät systemaattisempia virheitä kuin vapaaehtoinen toiminta eli markkinatalous.
Lisäksi laaja interventiokäytäntö johtaa yleensä mielivaltaan ja toteuttaa kovin erilaisia interventioita kuin olisi toivottavaa. Julkisen valinnan teoria kuvaa ilmiötä hyvin.
Interventioille pitäisi siksi olla hyvin korkea kynnys, etenkin vähänkään spesifeille interventioille. Jokin perustulo, yleinen arvonlisävero, objektiivisin kriteerein määritetyt haittaverot ja muu universaali lainsäädäntö ovat jonkin verran vähemmän vaarallisia.
Artturi Björk (ja Kari T) vastasi alla jo muihin kohtiin, joten en toista niitä.
Allan: mielenkiintoinen kirjoitus!
Mielenkiintoinen kirjoitus! Kirjoitin hävettävän suurella viiveellä kommentin, mutta se on liian pitkä tänne, niin heitin sen omaan blogiini: http://harhala.blogspot.com/2011/06/kommentti-haaparanta-basuun.html. Lyhyesti: nuo “yhtäläiset mieltymykset” ei nähdäkseni liity mitenkään tuohon häirintäesimerkkiin, mikä vähän hämmentää lukijaa, kahviesimerkki on mielenkiintoinen, mutta esitetty liian mysteerimäisenä minun makuuni ja olisi hauska kuulla määritelmä siitä, mitä on suorat ja mitä epäsuorat vaikutukset. Plus että eikös nettopalkka laske Basun mallissa sen takia, että työn tarjonta kasvaa, ei sen takia, että sen (osajoukon) kysyntä laskee?
Eikö se ole ihan perusteita, että markkinat määräävät hinnan? Olisi aika kommunismia, jos oletettaisiin, että hinnat eivät saisi muuttua tai että hintojen muuttumista pidettäisiin huonona asiana.
Kun sopimukset sallitaan, markkinat etsivät uuden tasapainon. Tämä uusi tasapaino voi olla joillekin osapuolille huonompi, mutta ei se tee siitä kokonaisuutena huonompaa.
Oletetaan, että vieraiden kielten puhuminen olisi kiellettyä Suomessa. Voitaisiinko sallia englannin kielen puhuminen työpaikoilla, kun monet yritykset varmasti hyötyisivät siitä? Jotkut saisivat englannin kielestä lisää palkkaa, mutta samalla se laskee muiden palkkoja. Ehdottomasti huono juttu!
Tuukka Sarvi:
Kai sitä voi, mutta eikös sitä nyt yleensä pidetä vaikutuksena?
Eikö markkinatasapainon muuttumista voi pitää “ulkoisvaikutuksena”? Ovatko työntekijöiden tekemät valinnat siis aidosti Pareto-parannuksia jos niillä (ja lainsäädännön muutoksella) on selvä ulkoisvaikutus hintoihin ja lopullisiin allokaatiohin?
Kauko Nieminen on ratkaissut tämän ja kaikki muutkin kysymykset jo kirjassaan Eetteripyörteet, vuodelta 1984.
Olen ratkaissut tämän kysymyksen jo kirjassani Uusi yhteiskuntajärjestelmä, vuodelta 1987.
Nämä pienet yksittäisiä tuottajia hyödyttävät sopimusedut, jotka yhdessä aikaansaavat kapitaalin ylituotantoa siihen nähden, mitä kuluttajilla on todellista ostovoimaa, ja tuotantolaitosten ylituotantoa siihen nähden, mitä luonnolla on kestokykyä, johtuvat siitä, että tuottajilla on mahdollisuus sopimuksillaan saattaa ostajat eriarvoisiin asemiin, suosia toisia ja syrjiä toisia. Tällä tuottajat saavuttavat tavallaan kiristyssuhteita, joilla he tekevät ylimääräistä voittoa siihen nähden, miten talous kehittyisi pelkästään tuotteiden myynnistä avoimilla markkinoilla.
Tällaisen toiminnan mahdollistaa kapitalismiin kuuluva prinsiippi, jonka mukaan kaupankäynti on osapuolten yksityisasia. Sopimukset voidaan pitää salassa.
Huomionarvoista on, että kysymys salassapidon oikeutuksesta on enemmänkin filosofinen kuin taloudellinen. Filosofisesti ja loogisesti ajatellen raha on kaikkien sen käyttäjien yhteinen sopimus. Sen arvo perustuu yhteiseen luottamukseen siitä, että se käy maksun välineenä niin kuin ennenkin. Siten kaikkien sopimusten, joilla on rahallista arvoa, tulisi olla julkisia. Jokaisella pitäisi olla mahdollisuus tietää, kuinka järkeviä ja luotettavia sopimuksia sijoittajat, tuotantoyritykset, pankit ja valtiovallat tekevät. Vain täydellisellä avoimuudella yksityiset pienet järjenkäytöt voivat kasvaa tarvittavaksi vastavoimaksi kapitaalin vallalle. Vapaa kapitalismi on korvattava vapaalla markkinataloudella.
Haaparannan epäily on oikeutettu: ehkä meillä on todellakin aivan liialti opiskeltu monimutkaisia talousteorioita ja aivan liian vähän yksinkertaisia filosofisia kysymyksiä.
Pertti Haaparanta:
Mä oon aina luullu, että markkinoiden erinomaisuus perustuu siihen, että kaikissa järjestelmissä jengi tekee päätöksiä. Markkinoilla päätösten hyödyt ja haitat vaan osuu kilpailevia järjestelmiä paremmin niille päätöksentekijöille.
Toi kritiikki preferenssien rationaalisuuden oletuksesta ei ehkä oo hirveen olennainen. Noin yleensä, jos joku tykkää reippaasti enemmän A:sta kuin B:stä ja reippaasti enemmän B:stä kuin C:stä, niin se kyllä tykkää reippaasti enemmän A:sta kuin C:stä. Toi ongelma koskee vaan valintoja, jotka on muutenkin hyvin lähellä toisiaan, eikä sillä sillon oo hirveesti väliä kumpaan suuntaan se valinta menee.
Toi kahviesimerkki on kans vähän hassu. Siitä, että sun kahvi paranee koko ajan, mutta niin vähän, että sä et pysty huomaamaan sitä ei oo mitään ristiriitasta sen kanssa, että lopputulos sokerilla on parempi ku alkupiste ilman sokeria.
Eli jos noi nyt on ne Basun argumentit sen puolesta miten yksittäiset hyvinvointia lisäävät vaihtokaupat heikentäs hyvinvointia, niin tuskin ne vielä kovin montaa vakuuttaa, joka ei jo ennestään oo Basun kelkassa.
Eiks Pareto-parannus oo riittävä, mutta ei välttämätön ehto sillä, että muutosta pidetään hyvänä taloustieteessä? Tai siis Pareto-parannus ei mitenkään voi olla olematta hyvä, mutta muut kuin Pareto-parannukset voi olla hyviä riippuen arvoista ja asenteista.
Niin siis tässähän on kyse siitä, että jokaisella yksittäisellä sopimuksella on hyvin pieni vaikutus ja yhdessä niillä voi olla siis vaikka miten suuri vaikutus, jos sopimuksia vaan on paljon. Se ei ole missään nimessä todistus sen puolesta, että jos jollakin sopimuksella ei ole muita kuin sopimusosapuoliin osuvia vaikutuksia, että usealla tällaisella sopimuksella olis vaikutuksia muihin kuin sopimusosapuoliin.
Voi olla, mutta eiks nollahypoteesin pitäs olla se, että humanististen alojen rahoitukseen suhtaudutaan nuivasti, koska koetaan, että muualle panostamalla saadaan suurempia hyötyjä?