Hyvinvoinnista ja bruttokansantuotteesta

27.9.2009 Kirjoittanut Pertti Haaparanta

Taloustiedettä on syytetty siitä, että se tarjoaa bruttokansantuotetta (BKT) hyvinvoinnin indikaattoriksi. Sen vajavaisuutta on sitten korjattu tarjoamalla indeksejä, joissa useimmissa bruttokansatuote on yhä mukana, mutta sen lisäksi erilaisia koulutustason, terveyden ja ympäristöntilan indikaattoreita. Näiden indeksien avulla ei kuitenkaan voida ratkaista niitä ongelmia, joita niiden väitetään ratkaisevan.

Yleinen tapa on antaa kullekin indikaattorille oma painonsa, jolloin hyvinvoinnin yleisindikaattori saadaan, kun painotetut luvut lasketaan yhteen. Tunnetuin tällainen indikaattori on inhimillisen kehityksen indikaattori (Human Development Indicator, HDI), jota on julkaistu jo vuosia. Nyt viimeksi kansainvälinen keskustelu on noussut Joseph Stiglitzin yhdessä muutaman muun taloustieteilijän rakentamasta indeksistä, Suomessa huomiota on herättänyt Tilastokeskuksen julkaisema indeksi, jonka mukaan Suomen hyvinvointi ei sitten 1990-luvun alkupuolen ole noussut, vaikka BKT onkin noussut.

Taloustieteen teoriat eivät millään tavalla väitä, että BKT olisi sinällään hyvinvoinnin indikaattori, teorioissa ihmiset kasvattavat hyvinvointiaan tekemällä haluamiaan asioita, kuten ostamalla hyödykkeitä, joita haluavat kuluttaa. Tästä näkökulmasta BKT on indikaattori (epätäydellinen eikä teorioiden mukainen) niille taloudellisille voimavaroille, joita ihmisillä on käytettävissään omia päätöksiä tehdessään.  Amartya Sen esitti ihmisten toimintakykyä (capability) hyvinvointitarkasteluiden lähtökohdaksi. HDI on rakennettu Senin ajatusten pohjalle. Ihmisten reaalitulojen kasvu parantaa ihmisten toimintakykyä ja siksi se on mukana HDI:ssä.

Tavanomaisessa taloustieteen kuluttajanteoriassa suuremmat tulot antavat kuluttajalle mahdollisuuden tyydyttää tarpeitaan aiempaa paremmin, tämä ei ole millään tavalla ristiriidassa Senin ajatusten kanssa. Mikään taloustieteen teoria ei kuitenkaan esimerkiksi sano, että BKT:n kasvuvauhti olisi saatava mahdollisimman suureksi. Lyhyellä ajalla BKT:n ja työllisyyden muutokset käyvät käsi kädessä, jolloin on tullut tavaksi sanoa, että työllisyyden parantamisen edellytyksenä on saada talouden kasvuvauhti korkeammaksi. Pitkällä ajalla tällaista yhteyttä ei ole.

BKT:n taso ja monet sellaiset hyvinvoinnin indikaattorit kuten terveys liikkuvat samaan suuntaan: jos maan/alueen yleinen terveystaso on korkea, niin yleensä myös sen BKT on korkea. Muista hyvinvoinnin indikaattoreista on suurelle osalla maailman maita tietoja vasta viimeisen parin vuosikymmenen ajalta, mutta BKT:stä pidemmältä ajalta. Siksi BKT:n käyttö yleisenä hyvinvoinnin indikaattorina, vaikka epätäydellisenä, on joskus perusteltu ja pakon sanelema.

BKT:n käyttöä hyvinvoinnin indikaattorina on arvosteltu erityisesti siitä syystä, että se ei ota huomioon markkinoiden ulkopuolella tehtyä työtä. Tätä puute on tiedetty niin kauan kuin BKT:tä on laskettu. Puute on korjattavissa, jos luotettavaa tietoa tällaisesta työstä saadaan kaikista maailman maista, toki yksittäisistä maista korjattuja BKT-lukuja on jo olemassa. Kolikon toisella puolella viralliset kulutusluvut eivät ota huomioon kaikkea sitä, mitä ihmiset todella kuluttavat ja mitkä kohottavat heidän hyvinvointiaan. Ongelmat menevät osittain päällekkäin, ihmisen hyvinvointi voi kasvaa siitä, että hän auttaa sairaita vanhuksia.

BKT ei myöskään ota huomioon ympäristön heikkenemistä, jonka tuotanto on mahdollisesti aiheuttanut. Tämä on itse asiassa aivan samanlainen ongelma kuin markkinoiden ulkopuolisen työn poisjäänti, ympäristöhaitoille ei ole yleensä markkinoita. Jos kasvihuonekaasupäästöjä aletaan rajoittaa kansainvälisellä päästökaupalla, niin saamme hinnan päästöjen ympäristöhaitoille. James Tobin ja William Nordhaus rakensivat jo 1970-luvulla ensimmäiset BKT-mitat, jotka ottivat huomioon ympäristöongelmat.

Mutta BKT:n perustavanlaatuinen ongelma on se, että se ei ole oikea kokonaistulojen mitta. Oikea maassa tuotettujen tulojen mitta on nettokansantuote, joka ottaa huomioon pääoman kulumisen. Se on tulo, joka meillä on käytettävissä, jos pidämme yllä pääomakantaamme. Oikeaan nettokansantuotteeseen tulee laskea myös ehtyvien luonnonvarojen, kuten öljyn ja metallivarojen kuluminen. Partha Dasgupta esittelee teoksessaan “Human Well-Being and the Natural Environment” periaatteita, joita nettokansantuotteen laskemisessa tulee käyttää. Hän on tehnyt myös mielenkiintoisia laskelmia. Monet Kaakkois-Aasian maat ovat kasvaneet hyvin nopeasti viimeisen parin vuosikymmenen aikana ja niiden kehitys on ollut hyvää myös HDI:llä mitattuna. Dasguptan laskemien mukaan niiden nettokansantuote Kiinaa lukuun ottamatta on kuitenkin laskenut: ne ovat siis tuhonneet ehtyviä luonnonvarojaan liian paljon. On myös hyvä muistaa, että yhden maan kokonaistulojen oikea mitta on kansantulo, joka ottaa huomioon esimerkiksi ulkomailta otettujen lainojen hoitomenot.

Tämä on yksi syy olla kriittinen BKT:lle esitettyjä vaihtoehtomittoja kohtaan. Toinen syy on se, että ne hävittävät informaatiota. Kuvaavatko niiden rakentamisessa käytetyt painot todella niitä vaihtoehtoja, joita me haluamme? Miten painot on valittu? Kuvaavatko ne todella niitä vaihtoehtoja, joille esimerkiksi politiikka tulisi rakentaa. Kuvitellaan, että BKT:n kasvun paino indeksissä olisi 0,3 ja terveyden 0,7. Hyväksyisimmekö todella politiikan, joka nostaisi kasvuvauhtia 10 prosenttiyksiköllä ja samaan aikaan laskisi terveystasoa 4 prosentilla? Hyväksyisimmekö mitään terveystason laskua? Usein politiikan valmistelua, erityisesti talouspolitiikan valmistelua kuvataan teknokraattiseksi ja vaihtoehdottomaksi. Vaihtoehtoiset hyvinvointilaskelmat eivät välttämättä lainkaan vähennä ongelmaa. Eikö olisi parempi pitää indikaattorit erillään ja vaatia päitä pölkylle, jos tuloja ei ole omasta mielestä käytetty oikein?

BKT:n ja muiden hyvinvointimittarien vertailussa on myös outoja piirteitä. Esimerkiksi Tilastokeskuksen Jukka Hoffrenin julkistettua omat hyvinvointilaskelmansa julkisesta keskustelusta syntyi ainakin minulle kuva, että Suomen BKT:n kasvu olisi jopa syypää hyvinvoinnin laskuun. Mitään sellaistahan nuo luvut eivät kerro (eikä tässäkään muuten ole selvää, miten laskelmien taustalla olevien indikaattorien painot on valittu). Luvut eivät kerro mitään siitä vaihtoehdosta, mikä hyvinvointi olisi ollut, jos Suomen BKT olisi laskenut, ellei tehdä voimakasta oletusta, että BKT:n kasvu on suoraan määrittänyt sen, mitä muille indikaattoreille on tapahtunut.

Useimmat vaihtoehtoindikaattorit perustuvat jonkinlaiselle käsitykselle “kestävästä” kehityksestä”. Yksi kollegani ehdotti pari vuotta sitten eräässä Ympäristöministeriön seminaarissa, että kestävän kehityksen käsitteen käyttö tulisi kieltää siksi, että se ei enää tarkoita yhtään mitään. Nettokansantuote on teoreettisesti perusteltu käsite, joka kertoo sen, onko kasvu saavutettu pelkästään tulevien sukupolvien kustannuksella, vai luoden jotakin uutta. Sen käyttöä voidaan perustella yhden täsmällisen kestävän kehityksen määritelmän nojalla.

Vaihtoehtoindeksit ovat kokonaisindeksejä aivan kuten BKT:kin. Sen vuoksi ne eivät ota huomioon esimerkiksi niissä mukana olevien “hyvien” asioiden jakautumista eri ihmisten kesken. Osin siksi vaihtoehtoindeksit eivät anna mitään pohjaa vastata tämän hetken polttaviin poliittisiin kysymyksiin, kuten siihen, millaista ilmastopolitiikkaa pitäisi tehdä. Ilmastopolitiikka tulee vaikuttamaan yleisesti tulevien sukupolvien elämään, myös niin, että se määrittää myös sen, ketkä elävät. Onko kaikkien ihmisten syntyminen maailmaan yhtä hyvä tai huono asia? Jos ei, niin miten se määritetään? Miten eri sukupolvia tulee kohdella? Onko eliniän pidentäminen hyvä päämäärä?

Jos joku sattuisi todella olemaan kiinnostunut siitä, miten taloustieteessä käsitellään tällaisia vaikeita yhteiskuntaeettisiä kysymyksiä, niin suosittelen Dasguptan kirjan lisäksi filosofi John Broomen kirjaa “Weighing lives” ja teosta “Population Issues in Social Choice Theory, Welfare Economics, and Ethics”, joka on taloustieteilijöiden Charles Blackorby, Walter Bossert ja David Donaldsonin käsialaa (kirjan kunkin luvun alkuosa on kirjoitettu laajemmalle lukijakunnalle). Ja tiedetäänkö, että maailman rikkaat maat, näiden joukossa Suomi, eivät ole hyväksyneet periaatetta, jonka mukaan kaikilla maailman ihmisillä on yhtäläinen oikeus ilmakehään? Jos tämä periaate hyväksyttäisiin, niin oikeudet kasvihuonepäästöihin jaettaisiin väkilukujen suhteessa, jolloin monet maailman köyhistä maista voisivat saada tuloa myymällä päästöoikeuksia rikkaille maille. Näillä myynneillä ne voisivat rahoittaa omia investointejaan uuteen tuotantoteknologiaan. Tästäkin taloustieteilijät ovat kirjoittaneet.

Avainsanat: , ,

Aihealueet: Makro, Ympäristö

9 kommenttia kirjoitukseen “Hyvinvoinnista ja bruttokansantuotteesta”

  1. Pate kirjoitti:

    Anteeksi, korjaus ensimmäiseen kappaleeseen: numeroiden kvantifiointia -> hyvinvoinnin kvantifiointia.

  2. Pate kirjoitti:

    “Ongelmaksi ei koeta sitä että sosiologit tulisivat valtaan. Päinvastoin, jos hyvinvointi kvantifioidaan niin sosiologithan ja filosofit jäsivät sitten senkin keskustelun ulkopuolelle kuin numeroita hallitsevat ekonomistit dominoisivat entistä enemmän.”

    En ehdottanut välttämättä numeroiden kvantifiointia. Vaan vaikkapa terveydellisen minimitason määrittelyn, jonka alapuolelle ei saa missään nimessä mennä, ettei ihmisiä kuole luonnottomasti. Mittareita voi tehdä muutenkin kuin antamalla kaikelle numeromääreet ja sitten painottamalla näitä jotenkin subjektiivisesti. Mittarit voivat olla muun kuin taloustieteen osalta vaikkapa ehdottomia minimejä.

    “Luulen että suuri osa vastustusta perustuu siihen, että nykyinen kansantaloudentilinpitojärjestelmä on läpinäkyvä ja luotettava. Siitä halutaan pitää kiinni. Ei ole intoa korvata sitä “hyvinvointimittarilla” jonka painotukset ovat täysin subjektiivisia. Jos Sarkozy haluaa todistaa jollain uudella “hyvinvointimittarilla” Ranskan olevan USAta rikkaampi ja sitten Obama todistaa toisella “hyvinvointimittarilla” USAn olevan paremmassa jamassa, ei kukaan ole yhtään fiksumpi. Ei me olla sen fiksumpia vaikka kumpikin käyttäisi samaa mittaria, jos sen valinnalle ei ole mitään objektiivista perustetta. Vaihtamalla painotuksia tai ympäristötuhojen arvostuksia tulokset voivat kääntyä täysin päinvastaisiksi, jolloin noihin mittareihin sisältyvä epävarmuus on suurempi kuin niiden informaatioarvo. Tämä on minun tuntumani. Olen kyllä näitä vaihtoehtoisia mittareita jonkun verran selvitellyt, mutta yhdenkään osalta en ole pitänyt maiden välisiä vertailuja tai aikasarjan kehitystä kovinkaan kiinnostavana informaationa. Jos tulos on yhtenevä omien oletusten kanssa, uskon sitä, mutta ei se muussa tapauksessa minun mielipidettäni muuta. Minä en esimerkiksi usko että Suomessa on nyt hyvinvointi matalampaa kuin 90-luvun laman aikaan, vaikka GPI näin väittääkin. Jos indikaattori ei pysty muuttamaan intuitiivisia käsityksiä, ei sillä ole todellista informaatioarvoa.”

    Ei minunkaan mielestäni hyvinvointi ole nykyään alhaisempi kuin 90-luvun laman aikaan. Täysin eri asia on kuitenkin voidaanko nykyisenkaltainen elintaso säilyttää niin, että siitä pääsevät myöhemmätkin sukupolvet nauttimaan. Toisin sanoen nykyinen elintaso on minun ja varmasti monen muunkin mielestä aivan liian korkealla tasolla tulevien sukupolvien kannalta. Tuhoamalla hyvinvoinnin perusta elämällä liian leveästi tänään tuhoaa seuraavien sukupolvien tulevaisuuden.

    “Jo nyt tilastolaitoksilla on resurssipula, joten siinäkin mielessä on syytä jarrutella tällaisen uuden, todella kalliin ja hyödyiltään epävarman projektin toteuttamista. BKT ei ole hyvinvoinninmittari, mutta vaikkapa keskuspankin päätöksentekoon se on todella arvokas apuväline. Samaten yritykset tarvitsevat päätöksenteossaan luotettavia ja nopeasti valmistuvia suhdannetilastoja. Nämä tarpeet ovat täysin selviä, suuremmat virheet tilastoissa johtavat huonompiin päätöksiin ja suurempiin suhdannevaihteluihin, jotka tulevat taloudelle todella kalliiksi. Vastaavasti varmaankin matkailuyritykset tarvitsevat matkailutilastoja, jne. Jokaisella tilastolla on käyttäjä joka kokee sen arvokkaaksi. Mistä näistä pitäisi karsia jotta saadaan resursseja hyvinvointimittarille? Vai pitäisikö karsia jostain muusta palvelusta? Vai nostaa veroja?”

    No huh huh, en väitä että BKT:tä ei pitäisi mitata lainkaan, vaan ettei se olisi se yksi ja tärkein mittari. Karsitaan nyt sitten vaikka työttömyydestä, jos jostain todella pitää karsia yhden ainokaisen uuden mittarin luomiseksi. Todennäköisesti voitaisiin karsia myös esim. työajasta ja silti nämä uudet, ehkäpä tulevaisuuden kannalta kriittisimmät tilastot voitaisiin toteuttaa. Suurin ongelma on mielestäni, että emme ole kovin hyviä ymmärtämään rahapolitiikkaa halutunlaisen demokraattisen yhteiskunnan toteuttamiseksi. BKT on arvokas mittari vain nykyisenkaltaisessa, tulevaisuutta ajattelemattomassa järjestelmässä kuten käsittääkseni myös Haaparanta toteaa.

  3. ilkka kirjoitti:

    Pate:
    Ongelmaksi ei koeta sitä että sosiologit tulisivat valtaan. Päinvastoin, jos hyvinvointi kvantifioidaan niin sosiologithan ja filosofit jäsivät sitten senkin keskustelun ulkopuolelle kuin numeroita hallitsevat ekonomistit dominoisivat entistä enemmän.

    Luulen että suuri osa vastustusta perustuu siihen, että nykyinen kansantaloudentilinpitojärjestelmä on läpinäkyvä ja luotettava. Siitä halutaan pitää kiinni. Ei ole intoa korvata sitä “hyvinvointimittarilla” jonka painotukset ovat täysin subjektiivisia. Jos Sarkozy haluaa todistaa jollain uudella “hyvinvointimittarilla” Ranskan olevan USAta rikkaampi ja sitten Obama todistaa toisella “hyvinvointimittarilla” USAn olevan paremmassa jamassa, ei kukaan ole yhtään fiksumpi. Ei me olla sen fiksumpia vaikka kumpikin käyttäisi samaa mittaria, jos sen valinnalle ei ole mitään objektiivista perustetta. Vaihtamalla painotuksia tai ympäristötuhojen arvostuksia tulokset voivat kääntyä täysin päinvastaisiksi, jolloin noihin mittareihin sisältyvä epävarmuus on suurempi kuin niiden informaatioarvo. Tämä on minun tuntumani. Olen kyllä näitä vaihtoehtoisia mittareita jonkun verran selvitellyt, mutta yhdenkään osalta en ole pitänyt maiden välisiä vertailuja tai aikasarjan kehitystä kovinkaan kiinnostavana informaationa. Jos tulos on yhtenevä omien oletusten kanssa, uskon sitä, mutta ei se muussa tapauksessa minun mielipidettäni muuta. Minä en esimerkiksi usko että Suomessa on nyt hyvinvointi matalampaa kuin 90-luvun laman aikaan, vaikka GPI näin väittääkin. Jos indikaattori ei pysty muuttamaan intuitiivisia käsityksiä, ei sillä ole todellista informaatioarvoa.

    Jo nyt tilastolaitoksilla on resurssipula, joten siinäkin mielessä on syytä jarrutella tällaisen uuden, todella kalliin ja hyödyiltään epävarman projektin toteuttamista. BKT ei ole hyvinvoinninmittari, mutta vaikkapa keskuspankin päätöksentekoon se on todella arvokas apuväline. Samaten yritykset tarvitsevat päätöksenteossaan luotettavia ja nopeasti valmistuvia suhdannetilastoja. Nämä tarpeet ovat täysin selviä, suuremmat virheet tilastoissa johtavat huonompiin päätöksiin ja suurempiin suhdannevaihteluihin, jotka tulevat taloudelle todella kalliiksi. Vastaavasti varmaankin matkailuyritykset tarvitsevat matkailutilastoja, jne. Jokaisella tilastolla on käyttäjä joka kokee sen arvokkaaksi. Mistä näistä pitäisi karsia jotta saadaan resursseja hyvinvointimittarille? Vai pitäisikö karsia jostain muusta palvelusta? Vai nostaa veroja?

  4. Pate kirjoitti:

    Kokonaisuudessaan pidän kirjoitusta ihan hyvänä.

    Kirjoittaja kuitenkin kritisoi vaihtoehtoisia mittareita siitä, että ne hävittävät informaatiota ja tarjoavat subjektiivisia painoarvoja esimerkiksi terveyden ja BKT:n välille. Eikö kuitenkin edes jonkinlainen painoarvo näiden välillä ole parempi kuin ei mitään? Ja kuinka maassa, jossa hädin tuskin 50 % edes äänestää, tietää mitä mittareita hänen puolueensa tai kansanedustajansa käyttää ja näin ollen pystyy vaatimaan “päitä pölkylle”? Mielestäni on parempi tarjota edes jonkinlainen trade-off BKT:n ja muiden hyvinvoinnin osa-alueiden välille kuin ei yhtään mitään.

    Miksi jotkut taloustieteilijät sitten vastustavat vaihtoehtoisia mittareita? Nehän ovat yleensä enemmän tai vähemmän kvalitatiivisia mittareita kuten terveys, ympäristö tai sosiaaliset suhteet. Tällaisten mittareiden käyttö heikentäisi taloustieteilijöiden asemaa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa siirtäen valtaa muille yhteiskuntatieteilijöille kuten sosiologeille, psykologeille, filosofeille ja historioitsijoille. Tätä ei tietenkään parkkiintunut taloustieteilijä voi millään hyväksyä.

  5. Matti Hyryläinen kirjoitti:

    Markkinat eivät toimi oikeastaan ollenkaan, jos valtio ei takaa väkivaltamonopolillaan sopimusten noudattamista. Siis kaikkien täysivaltaisten yksilöiden tekemiä sopimuksia. Ei niin, että se pitää voimassa kaikkia muita sopimuksia, mutta ei salassapitosopimuksia.

    Näin ei yleensä ajatella, eikä ole aihettakaan. Esimerkiksi yhteisestä hinnoittelusta tms. tehtyjä kartellisopimuksia pidetään markkinoita vääristävinä, koska ne etäännyttävät markkinoita täydellisen kilpailun ideaalista. Talouden vapautta haittaavina pidetään myös erinäisiä suojelusopimuksia, joita mm. mafia harrastaa. Samoin on katsottu, että korruptiosopimukset, yksityistenkin yritysten väliset, ovat haitaksi paitsi yhteiskuntarauhalle myös taloudelle. Asekaupan, huumekaupan ja ihmiskaupan, yhteensä satoja miljardeja euroja vuodessa, kannattavuus perustuu pitkälti siihen, että yksityisten ihmisten välisiä sopimuksia pidetään periaatteessa yksityisasioina.

    Edellä mainittujen taloutta haittaavien sopimusten kohdalla tilanne on se, että useimmissa kehittyneissä maissa ne ovat laeilla kiellettyjä, mutta ”yksityisasioina” eivät julkisiksi vapautettuja. Tästä syystä näiden sopimusten käsittely ja kohtalo pysyy yksityisten yritysten ja valtioiden virkamiesten eli viime kädessä hallitusten välisenä asiana. Se taas merkitsee sitä, että ne ovat korruptoitavissa yritysten ja hallitusten välillä ilman että kenelläkään ulkopuolisella on mahdollisuutta edes tietää asiasta puhumattakaan puhaltaa peliä poikki. (Katsoitko keskiviikkoiltana ykköseltä asiaa valaisevaa dokumenttia Kauppaa lahjonnan voimin?)

    Asialle olisi jotain tehtävä. Mutta sitä ei voida kontrolloida poliittisen vallan avulla, koska eivät poliitikot voi itseään kontrolloida, eikä myöskään taloudellisen vallan avulla, samasta syystä. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää demokraattinen kontrolli, mikä ei ole kontrollia ollenkaan vaan perustuu yksilöiden suorittamiin vapaisiin taloudellisiin valintoihin hankkimiensa tietojen pohjalta, kun tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot eivät ole salaisiksi säädettyjä.

    Tätä mieltähän täydellisen kilpailun teoriakin asiasta on.

  6. Artturi Björk kirjoitti:

    Matti Hyryläinen:

    Toisin sanoen, jos osapuoli rikkoo sopimusta hän voi niin tehdä ilman että rikotulla osapuolella on mahdollisuus lakiin vedoten vaatia korvausta sopimuksen rikkomisesta.

    Markkinat eivät toimi oikeastaan ollenkaan, jos valtio ei takaa väkivaltamonopolillaan sopimusten noudattamista. Siis kaikkien täysivaltaisten yksilöiden tekemiä sopimuksia. Ei niin, että se pitää voimassa kaikkia muita sopimuksia, mutta ei salassapitosopimuksia.

  7. Matti Hyryläinen kirjoitti:

    Mikäli olen oikein ymmärtänyt, täydellisen kilpailun käsite on kuvaus teoreettisesta taloudesta, jossa yksikään yritys ei voi sanella hintoja vaan talous on tasapainossa, jossa marginaalikustannukset ovat yhtä suuret kuin marginaalituotot ja talous toimii tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Jotta näin olisi, taloudelta edellytetään ideaaleja ominaisuuksia: markkinoilla toimii lukemattomia myyjiä ja ostajia, tuotteet ovat kaikilla samat, markkinoille on vapaa pääsy, kaikilla on täydellinen tieto tuotteista ja hinnoista, vaihdantakustannuksia ei ole, ja muitakin on esitetty.

    Mihin tätä käsitettä tarvitaan ja käytetään? Paitsi taloustieteen omiin tarkoituksiin täydellisen kilpailun ideaa käytetään myös yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Sillä vaikutetaan kansalaisiin ja päättäjiin opettamalla, että mitä täydellisempää kilpailu on, sitä tehokkaammin talous toimii. Siis ellei ulkoisvaikutuksia ja julkisia hyödykkeitä oteta huomioon.

    Tätä sinänsä järkevää oppia käytetään kuitenkin nykyisin hyvin tarkoitushakuisesti. Kaikki edellä mainitut täydellisen kilpailun ehdot esittävät ideaaleja, joita ei käytännössä ole, mutta joita kohti voidaan pyrkiä. Edellisessä kommentissani esittämistä syistä johtuen päähuomion on saanut markkinoille pääsyn vapaus, ja sillä on ymmärretty yritysten vapautta ensisijaisesti valtiovaltojen asettamista kilpailun esteistä kuten tulleista ja toissijaisesti yritysten toisilleen asettamista esteistä kuten kartelleista. Näiden vapauksien tarpeellisuutta taloustieteilijöiden valtavirta mielellään korostaa.

    En ole kuitenkaan huomannut, että ekonomistit olisivat samanlaisella innokkuudella puhuneet toisen täydellisen kilpailun ideaalin, täydellisen informaation, puolesta. Kun täydellisen kilpailun teoria sanoo, että tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevien tietojen tulisi olla julkisia, ekonomistit ovat joko hiljaa tai opettavat päinvastaista. Silloin tavoitteena ei enää olekaan talouden tasapainottaminen vaan talouden kasvattaminen senkin uhalla, että siitä tulee tempoilevaa ja kuluttavaa – kuten tänäänkin nähdään.

    Tähän liittyy vielä kiintoisa väärinkäsitys. Kun nyt taas on herätty vaatimaan mm. pankkisalaisuuden avaamista, tosin vain rajoitetusti ja viranomaisille, ekonomistitkin puhuvat säätelyn tarpeesta. Yleensä valtiovallan suorittamaksi säätelyksi katsotaan jonkin lain tai säädöksen asettaminen jossain tietyssä tarkoituksessa. Se, että tuotteita, hintoja ja kauppoja koskevat tiedot ovat laeilla suojattuja liikesalaisuuksia, joiden luvattomasta paljastamisesta yhteiskunta rankaisee, on säätelyä, jonka tarkoitus on sama kuin tullienkin, omien yritysten kilpailukyvyn ja kasvun ylläpitäminen. Liikesalaisuuksien avaaminen yleisölle ei suinkaan vaadi säätelyä vaan säätelyn purkua, juuri niin kuin täydellisen kilpailun malli edellyttääkin. Ilman kyseistä säätelyä talouden toimijat voivat kyllä tehdä kyseisiä tietoja koskevia salassapitosopimuksia, mutta yhteiskunta ei anna niille lain suojaa. Toisin sanoen, jos osapuoli rikkoo sopimusta hän voi niin tehdä ilman että rikotulla osapuolella on mahdollisuus lakiin vedoten vaatia korvausta sopimuksen rikkomisesta.

  8. Pertti Haaparanta kirjoitti:

    Kommenttisi pitää sisällään niin paljon elementtejä, että en niihin käy kaikkiin vastaamaan. Jäin ihmettelemään tuota ajatustasi markkinataloudesta, jossa kaikki tapahtuu “alatasolla”, ihmiset tuottavat ihmisille ja kaikilla on mahdollisuus tuottaa ja kuluttaa. Et selitä tarkkaan, mitä tarkoitat. Taloustieteessä ajatukseesi sopiva kuva on perinteinen täydellisen kilpailun malli, johon voit tutustua mikrotaloustieteen oppikirjojen ensimmäisistä luvuista, mutta voin ohjata sinut halutessasi syvällisempäänkin kirjallisuuteen. Tämä on Adam Smithin “näkymättömän käden” maailma, jossa pienet ihmiset tietämättään toimivat niin, että yhteinen hyvä saavutetaan. Ja samoissa olosuhteissa kuin yhteinen hyvä saavutetaan ihmiset myös tietämättään maksimoivat myös kokonaistuotannon arvon.

  9. Matti Hyryläinen kirjoitti:

    Tämä kirjoituksesi hyvinvoinnin mittareista on hyvä jatko edelliselle, jossa kysyit mitä kapitalismi on. Seuraavassa on vähemmän käsiteltyjä ajatuksia siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.

    Kysymys on näkökulman valinnasta. Kapitalismi on ehkä parhaiten määriteltävissä asenteeksi, jossa maailmaa katsotaan yritysten näkökulmasta. Sieltä sellaiset käsitteet kuin edullisuus ja tehokkuus saavat kapitalistisen sisältönsä. Jokin asia on edullinen, jos se edistää yritysten menestymistä, ja tehokas, jos se allokoi resurssit yritysten sisällä ja välillä optimaalisesti. Tästä joudutaan sitten kysymyksenasetteluihin, joissa käsitellään mm. kannustimia, yritysriskejä, finanssitaloutta, osakkeita ja johdannaisia, sekä työnantajien ja työntekijöiden välisen työn/päätöksenteon/palkkioiden jakautumista. Siis juuri niitä asioita, joita toit edellisessä kirjoituksessasi esille.

    Yhteiskunnan tasolla tätä yritysten menestymistä mitataan parhaiten BKT:llä. On merkille pantavaa, että myös Roemerin ja Meaden ehdotukset kuuluvat tähän kategoriaan (paitsi Meaden yhteiskunnallinen osinko). Ne koskevat yritysten sisäistä järjestystä ja niiden mahdollinen edullisuus perustuisi siihen, että näin toimivat yritykset toisivat omistajilleen ja työntekijöilleen tehokkuusetuja. Se todettaisiin BKT:n nousuna, mutta ei välttämättä nettokansantuotteen tai HDI:n nousuna.

    Tästä päästään toiseen näkökulmaan. Sosialismi on ehkä parhaiten määriteltävissä asenteeksi, jossa maailmaa katsotaan yhteiskunnan näkökulmasta. Jokin asia on edullinen, jos se lisää yhteiskunnan yhteistä toimintakykyä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi, siten kun se oman poliittisen järjestelmänsä kautta tämän päämäärän määrittelee. BKT, HDI ja muut yhteistä taloutta, terveyttä, työllisyyttä ja luonnon tilaa kuvaavat indikaattorit ovat sosialismin työkaluja.

    Näiden talouden kehitystä kuvaavien indikaattoreiden ja samalla itse sosialismin ongelma on se, aivan niin kuin itsekin totesit, etteivät ne anna mitään pohjaa vastata tämän hetken polttaviin maailmanpoliittisiin kysymyksiin, kuten millaista ympäristöpolitiikkaa pitäisi tehdä, miten voitaisiin vähentää kansojen/uskontojen vastakkainasetteluja, miten heikentää huumeiden ja aseiden tuotannon kannattavuutta ja miten ratkaista moninaisia pakolais- ja syrjäytymisongelmia.

    Kun kollegasi ehdotti, että kestävän kehityksen käsitteen käyttö tulisi kieltää, koska se ei tarkoita yhtään mitään, minä ehdotan sen lisäksi, että kyseisten talousindikaattorien käyttö tulisi kieltää, koska niillekään ei ole järkevää käyttöä. Päinvastoin, niidenkin käyttö johdattaa etsimään ratkaisuja paremmasta ja tehokkaammasta poliittisesta ohjauksesta, jolle ei kuitenkaan löydy järkevästi perusteltua sisältöä. Tällaisten pyrkimysten seurauksista historia tarjoaa monia onnettomia esimerkkejä.

    Mielestäni nykytalouden ongelmaan ei ole muuta ratkaisua kuin näkökulman muuttaminen yksilön, tavallisen maailman kansalaisen näkökulmaksi. Jokin asia on edullinen, jos se lisää jokaisen yksilön mahdollisuutta toteuttaa itseään taloudellisesti, siis ilman että se tapahtuu minkään valtiovallan tai yrityksen tarkoitusperien mukaan ja ilman että se heikentää muiden mahdollisuutta taloudelliseen toimintaan. Tällekin näkökulmalle on nimi ja se on markkinatalous.

    Kapitalismi eroaa markkinataloudesta juuri siinä, että kapitalismille on yhteiskunnan toimesta annettu ideologinen tarkoitus, talouden kasvattaminen, BKT:llä mitattava, kun taas markkinataloudella ei tällaista tarkoitusta ole. Sen tarkoituksena on luoda tasapuoliset kaupankäyntimahdollisuudet kaikille, jotta jokainen yksilö voi toteuttaa taloutta omien tarpeidensa mukaan. Teoriassa markkinatalouden astetta mitataan yksilöiden markkinoille pääsyn kustannuksilla. Mitä pienemmät nämä kustannukset kokonaisuudessaan ovat, sitä markkinataloudellisempi yhteiskunnan/maailman talous on.

    On huomattava, että paitsi valtiovallat myös yritykset säätelevät markkinoille pääsyä erityisesti myyjinä toimiessaan. Jotta jokaisella yksilöllä olisi täysi mahdollisuus toimia ostajana, kullakin täytyisi olla mahdollisuus samaan tietoon kaikesta myytävästä ja kaikista hinnoista ja sama vapaus ostaa kaikkea myytävää kuin kenellä tahansa muulla. Ellei näin ole, markkinoille pääsyllä on jokin hinta joillekin. Kapitalistisessa taloudessa näin ei ole ja kyseisestä hinnasta voidaan esittää arvioita. Jonkinlaisen kuvan osasta sitä saa, kun arvioi miten arvokkaana yritykset pitävät tuotteita, hintoja ja asiakkaita koskevia liikesalaisuuksia. Se, millä hinnalla vaikkapa Exxon tai Goldman Sachs myisi kirjanpitonsa julkiseksi, vastaa sitä kustannusta, jonka kyseinen yritys käyttää joiltakin markkinoille pääsyn estämiseen. Tietysti yritykset säätelevät eli asettavat kustannuksia markkinoille pääsylle muillakin tavoilla, muun muassa myymällä yksinoikeuksia tuotteidensa hyödyntämiseen.

    Miksi valtiovallat laillistavat tällaiset antimarkkinataloudelliset käytännöt? Samasta syystä kuin ne itsekin säätelevät taloutta. Omaksi edukseen. Valtiovallat käyvät keskenään taloussotaa, jossa eturintamassa ovat kansalaistensa omistamat ja kansalaisiaan työllistävät yritykset. Niiden kilpailukykyä on voimistettava ja siksi niidenkin on annettava säädellä markkinoita omaksi edukseen. Nyt tämä peruste on kuitenkin kääntymässä itseään vastaan.

    Omistuksen ja kaupan kansainvälistyessä valtiovaltojen ja tavallisten kansalaisten on yhä vaikeampi suoraan hyödyntää yrityksiä, jolloin niille annetut säätelyoikeudet lisäävät lähinnä kansainvälisen omistajajoukon valtaa ja vaurautta. Koska kyseiset oikeudet ovat sitä arvokkaampia mitä suuremmista yrityksistä on kyse, kilpailu niiden omistamisesta vain kovenee kehityksen myötä. Samalla kasvaa se kulutus, jonka yritykset käyttävät kilpaillessaan näiden oikeuksien hallinnasta. Sen kulutuksen luonto ja tavalliset kansalaiset maksavat aivan niin kuin tavallisenkin sodankäynnin kustannukset.

    Mielestäni tämä selittää varsin johdonmukaisesti sen, miksi valtiovallat ovat tänään niin suurissa vaikeuksissa yrittäessään huolehtia köyhien toimeentulosta ja luonnon terveydestä.

    Eikö tämän logiikan esittäminen tulisi sisältyä aivan taloustieteen perusopintoihin. Ymmärtääkseni niitä vaivaa vakava puute juuri tällä alueella, jolla käsitellään sosialismin, kapitalismin ja markkinatalouden eroja ja yhtäläisyyksiä.