Valtiovarainministeriön taloustieteellisen neuvoston joukkoeron myötä on pikkuhiljaa syntymässä keskustelu siitä, miten tutkijoita parhaiten hyödynnettäisiin päätöksenteossa. Juhana Vartiainen ehdotti tämän blogin keskusteluissa, että Suomeen tulisi perustaa Ruotsin “Finanspolitiska Rådet” -instituutiota vastaava tutkijoista koostuva elin tutkimaan hallituksen talouspolitiikan laatua. Neuvoston tulisi olla riippumaton sekä hallituksesta että virkamiehistöstä.
Talouspolitiikan tutkijaneuvoston aika on tullut. Se on tarpeellinen siksi, että kaikki talouspolitiikan valmistelu, toteuttaminen ja arviointi on saman poliittisesti valitun virkamiehistön käsissä. Ainoat Suomen talouspolitiikkaa arvioivat ulkopuoliset tahot ovat IMF ja OECD, jotka eivät ole virkamiehistöstä riippumattomia elimiä. Ne eivät tyypillisesti ota arviointia tehdessään yhteyttä muihin tahoihin kuin arvioitaviin, joiden antaman informaation varassa ne sitten arviointinsa tekevät. Demokratiaan kuuluu avoimuus ja läpinäkyvyys, ja nämä vastoin kansainvälisiä käytäntöjä puuttuvat Suomessa talouspolitiikan tekemisestä.
Nyt kun Valtiontalouden Tarkastusvirasto on aloittanut ministeriöiden toiminnan arvioinnin olisi oikea aika luoda järjestelmä, joka takaa sen, että arviointi on pysyvää ja että sen tekevät riippumattomat henkilöt. Talouspolitiikan arviointi on vaikea tehtävä, siksi sen tekemiseen tarvitaan akateemisia tutkijoita, aivan niin kuin muuallakin maailmassa.
Aloitin HS:n mielipide-sivulla 7.7. keskustelun talouspolitiikan valmistelusta ja arvioinnista. Alivaltiosihteeri Martti Hetemäki (kok) vastasi arvosteluuni 8.7. tavalla, joka vain voimistaa käsitystäni neuvoston tarpeellisuudesta. Totesin, että hänen esiintuomansa valtiovarainministeri Kataisen (kok) tapaamiset tutkijoiden kanssa ovat tyypillinen esimerkki huonosta yhteistyöstä tutkijoiden kanssa, koska tapaamiset ovat huonosti valmisteltuja, vailla kunnon agendaa ja ilman tietoa, mitä pitäisi kommentoida.
Hetemäki (kok) vastasi, että tiedotusvälineiden seuraaminen antaa riittävän pohjan akateemiselle talouspolitiikan arvioinnille, mitään erityistä agendaa ei tarvita. Valtiovarainministeriössä tai ainakaan sen johtavilla virkamiehillä ei näyttäisi siis olevan mitään käsitystä talouspolitiikan ja sen onnistumisen arvioimisesta. Ilmeisesti ministeriössä tarkastellaan esimerkiksi Yhdysvaltain talouspolitiikan vaikutuksia vain Helsingin Sanomien, Financial Timesin tai Wall Street Journalin pohjalta.
Totesin pitkäjänteisen talouspolitiikan valmistelun olevan vaarassa siksi, että sen valmistelu erilaisissa työryhmissä ja komiteoissa on alistettu poliittisesti valittujen virkamiesten valvonnalle. Esimerkkinä tästä otin Hetemäen oman verotyöryhmän ja erityisesti sen, että sen jäseneksi ei kutsuttu Suomen kansainvälisesti tunnetuinta verotutkijaa eikä häntä ole työryhmässä kuultu.
Hetemäki (kok) kuittaa tämän esittämällä vääriä tietoja sekä tutkijasta että oman työryhmänsä työskentelystä. Kyseinen tutkija ei ole tehnyt vain teoreettista tuloverotutkimusta vaan myös laajalti tutkimusta verojärjestelmän muutosten vaikutuksista Suomen tulonjakoon. Tämä ei onnistu ilman kaikkien verotuksen muotojen perusteellista tuntemusta, näihin kuuluu myös yritysverotus. Hetemäen työryhmässä on myös pidetty esityksiä tuloverotuksesta, joten voi vain ihmetellä tutkijan sivuuttamista.
Hetemäen veroryhmässä on vain yksi akateeminen tutkija ja samalla ainoa tutkija, joka on erikoistunut verotukseen. Hän on juristi. Muilla työryhmän jäsenillä sen sihteeriä lukuun ottamatta on vain vähän verotutkimuksellista taustaa, joillakin ei lainkaan. Lisäksi yksi jäsen on puhdas lobbari, ei millään tavalla asiantuntija. Miksi näin on? Suomessa on tutkijoita, jotka ovat tehneet yritysverotutkimusta, jota on julkaistu kansainvälisissä tieteellisissä aikakauskirjoissa. Samoin Suomessa on kansainvälisesti erittäin tunnettuja ympäristöverotuksen akateemisia tutkijoita. Joitakin näistä on työryhmä on kuullut, mutta yksikään ei kelvannut jäseneksi.
Esiin nostamani erityisen tutkijan poissulkeminen työryhmästä on ollut puhdas poliittinen päätös. Hän on julkisuudessa esittänyt jo usean vuoden verokannanottoja, jotka ovat ristiriidassa Kokoomuksen veronäkemysten kanssa. Työryhmällä on ollut aivan selvä poliittinen agenda, jonka toteuttaminen ei olisi onnistunut, jos Suomen parhaat verotutkijat olisivat olleet ryhmässä mukana. Ministeriön virkamiehet tekevät työtään esimiehensä johtamassa työryhmässä, joten heidän ei voi odottaa asettuvan vastahankaan esimiehen näkemyksiin.
Hetemäki vetoaa virkamiesten puolueettomuuteen. Mitä se tarkoittaa? Voivatko alivaltiosihteeri Hetemäki (puolueeton) ja VTT Hetemäki (kok), joka kuuluu Kokoomuksen talouspoliittisiin neuvonantajiin, ajaa eri asioita eri tahoilla? Jos voi, niin kukin meistä keksii monta mielenkiintoista kysymystä.
Hetemäki (kok) sekoittaa itse asiassa virkamiesten vahvan aseman puolueettomuuteen ja riippumattomuuteen (jotka nämäkään eivät ole yksi ja sama asia). Vahva asema pitää sisällään sen, että virkamiehiä on vaikea erottaa. Olen yhdessä Mikko Puhakan kanssa näyttänyt (”Bureaucracy and time consistency”, Economics and Politics, 1993), että virkamiehistön vankka asema yhdistettynä heidän sidoksiinsa poliittisiin puolueisiin johtaa yhteiskunnan kannalta liian suuren byrokratian syntymiseen.
Ongelma on tietysti suurin sellaisissa ministeriöissä kuin valtiovarainministeriö, jonne kaikki suuret puolueet haluavat edustajansa varmistamaan omalta kannaltaan suotuisan politiikan valmistelun. Tämän vuoksi hallituksesta ulkona olevan puolueen edustajat ovat aina vajaatyöllistettyjä tai tekevät toisarvoista työtä. Talouspolitiikan valmistelun siirtäminen aiempaa enemmän tutkijoiden käsiin tehostaisi siis myös valtion taloutta.
Virkamiesten vahva asema on välttämätön ehto heidän riippumattomuudelleen mutta ei riittävä, koska poliittiset tahot heidät nimittävät ja täyttävät heidän työpäivänsä. Virkamiesten asema periytyy Ruotsin vallan ajoilta, mutta päinvastoin kuin Suomessa Ruotsissa on ymmärretty sen rajat. Eikö nyt olisi Suomenkin aika seurata perässä?
Hetemäen (kok) verotyöryhmä on myös hyvä esimerkki yrityksestä pitää politiikan valmistelu salassa. Se yritti aluksi pitää työnsä kokonaan julkisuuden ulkopuolella, mutta Helsingin Sanomat paljasti asian pääkirjoituksessaan työryhmän alettua työnsä. Talouspoliittista tutkijaneuvostoa tarvitaan myös näiden salojen valoon tuomiseksi. Se toimisi myös tehokkaammin kuin nyt toivottavasti häviävä taloustieteellinen neuvosto. Oman jäsenyyteni aikana suurin osa kokouksista oli jäsentymättömiä vailla täsmällistä asialistaa. Keskustelun pohjaksi ei lähetetty aineistoa paria poikkeusta lukuun ottamatta. Mitään hyödyllistä neuvoston jäsenyydestä ei käteen valitettavasti jäänyt.
Tutkijoilla on omat yhteiskunnalliset mielipiteensä. Mutta he ovat työstään vastuussa muulle tutkijakunnalle, jolloin heidän mahdolliset yrityksensä saavuttaa keinolla millä hyvänsä omia kantojaan vastaavat johtopäätökset kyllä paljastuvat. Siksi tutkijavetoinen politiikan arviointi on tarpeen.
Avainsanat: talouspolitiikan arviointi
Aihealueet: Julkinen talous
[...] ehditty peräänkuuluttaa useampaan otteeseen. Tässä blogissa teeman nosti esiin Pertti Haaparanta. Nykyisen valtiovarainministeriön tieteellisen neuvoston jäsenten puolesta julkaisimme oman [...]
Kommenttini ei suoranaisesti liity tähän Pertti Haaparannan kirjoitukseen, mutta on osittain sen innoittama: Toivoisin, että joku tämän kiinnostavan blogin kirjoittajista alustaisi aiheesta “Miksi Suomessa ei voi nostaa tuloverotusta”. Ymmärtääkseni Hetemäen työryhmän väliraportti edustaa tuota kantaa (=ei voi nostaa tuloverotusta), ja myös tämän päivän HS:n mukaan kolmen suuren puolueen puheenjohtajat (myös sd) ovat sitä mieltä. Seuraamalla aiheesta käytyä julkista keskustelua (pintapuolisesti) en ole kuitenkaan nähnyt perusteluita näille näkemyksille. Jospa siis tämän blogin kautta saisi niitä näkyville?
Juhana Vartiainen kommentoi minusta hyvin suomalaista talouspolitiikan valmistelua. Juhana pohtii myös tutkijoiden panoksen hyödyntämistä. Minusta tukijoita kyllä kuunnellaan etenkin, jos he puhuvat asioista, joissa päätöksenteko on vaikeaa.
Korporatiivisen päätöksenteon suhteen Juhana toteaa tulleensa skeptisemmäksi, kun eläkepäätökset näyttävät niin vaikeilta. Mutta kenen nuo päätökset oikeastaan pitäisi tehdä?
Työntekijät ja työnantajat rahoittavat työeläkejärjestelmän kokonaan. Järjestelmää hoitavat yksityiset yhtiöt, säätiöt ja kassat. Voidaan väittää, että työntekijät ja työnantajat omistavat järjestelmän, jolloin heidän valitsemillaan edustajilla olisi myös oikeus päättää järjestelmästä.
Toisaalta työeläkejärjestelmä on pakollinen ja kattava, ja työeläkelaitokset ovat vain lakisääteisen järjestelmän toimeenpanijoita. Järjestelmä on olennainen osa suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää, joka toimii viime kädessä eduskunnan vastuulla. Tämän perusteella lainsäätäjä olisi se, joka päättäisi.
Hallituksen on vaikea viedä eduskunnassa läpi lakiesityksiä vastoin työmarkkinajärjestöjen kantaa. Jonkun mukaan suuria puolueita ovat Palkansaajapuolue ja Kuntapuolue. Vielä 1980-luvulla oli Sääs-töpankkipuolue, joka oli estämässä uudistuksia, jotka olisivat ehkä voineet estää säästöpankkikriisin.
Työeläkejärjestelmä ja kuntasektori pystyvät ehkä uusiutumaan ilman kriisiä. Järjestelmien uudistumista auttaa kuitenkin niitä koskeva keskustelu. Tässä tutkijoiden puheenvuorot voisivat olla tärkeitä.
Eläkeiän nosto ja kuntasektorin tehostaminen ovat monen mielestä avainasemassa, jotta luvatut julkiset palvelut ja etuudet voidaan rahoittaa myös tulevaisuudessa. Akateemiset tutkijat ovat olleet kuitenkin varsin hiljaa näistä asioista.
Tietysti voi olla niin, etteivät eläkeiän mataluus tai kuntatalouden tehottomuus ole todellisia ongelmia. Jos kuitenkin olisi toisin päin, niin mistä akateemisten tutkijoiden virhearvio voisi johtua?
Ensinnäkin olisi kohtuutonta odottaa, että akateemiset tutkijat panostaisivat yhtä vakavasti talouspolitiikkaan kuin tutkimustyöhönsä. Huippututkimuksen tekeminen on niin vaativaa, että sen ohella talo-uspolitiikan analysointi ei välttämättä ole kovin järjestelmällistä.
Edelliseen liittyen on ymmärrettävää, että akateemiset tutkijat tarkastelevat monia asioita oman tutkimustyönsä kautta. Tutkimusalue voi kuitenkin antaa vastauksia ja toimenpidesuosituksia kysymyksiin, jotka eivät Suomen talouspolitiikan kannalta ole välttämättä kaikkein relevanteimpia.
Ruotsin finanssipoliittisen neuvoston puheenjohtaja hoitaa tehtäväänsä oman toimensa ohella. Tutkijoiden pitäisi osallistua tuollaiseen työhön ehkä kuitenkin kokopäiväisesti, muuten he tekevät sitä liikaa vasemmalla kädellä. Haaparanta ja Vartiainen ovat kenties samoilla linjoilla.
Mitä sitten pitäisi ajatella järjestöjen edustajien osallistumisesta valmisteluun? Minulla ei ole tähän selvää vastausta. Suomessa konsensushakuiselle valmistelulle on myös historialliset syynsä. Jonkun osapuolen ylikävelevää ja kansaa jakavaa päätöksentekoa karsastetaan paljon.
Suomen lainsäädäntö – monista muista maista poiketen – ei tunne työkiistojen pakkoratkaisua. Siksi esimerkiksi Tehy-kiistassa viimesijainen keino oli sovittelulautakunta, vaikka kyse oli ihmishengistä. Mukana olleena totean muuten, että minusta sovun syntymisessä tutkimustiedolla oli oma roolinsa.
Monissa maissa kansalaisjärjestöjen osallistuminen varsinkin ympäristö- ja kehityskysymysten valmisteluun on ollut viime vuosikymmeninä minusta nousussa. Sama pätee kuluttajakysymyksiin ja tulevaisuudessa ehkä myös verokysymyksiin.
Vedin taannoin Suomen kestävän kehityksen strategian valmistelun, jossa mukana oli monia järjestöjä. Järjestöjen osallistumisen lisäarvo oli minusta iso sekä työn sisällön että siihen sitoutumisen kannalta.
Vedin myös hallituksen asuntopoliittisen ohjelman valmistelun, jossa järjestöt olivat mukana ja Helsingin seudun asuntopoliittisen valmistelun, jossa 14 kuntaa olivat mukana. Tällainen valmistelu toi minusta vuokra-asunto- ja korjausrakentamiseen vauhtia, joka oli nyt talouskriisin aikana tärkeää.
Asuntopolitiikka on toisaalta esimerkki ongelmista, joihin sopiminen kabineteissa voi johtaa. Sitä on tehty paljolti aika ahtaista kunnallispolitiikan ja alan toimijoiden näkökulmista. Väitän, että mm. Seppo Laakson ja Heikki Loikkasen tutkimukset ovat kuitenkin jo laajentaneet noita näkökulmia.
Olin myös SATA-komiteassa, jossa mukana oli sosiaaliturvan järjestöjen tutkijoiden, ja toimeenpanijoiden lisäksi puolueiden, ministeriöiden ja työmarkkinajärjestöjen edustajia. Laaja valmistelu vähän puuroutui ja monet varmasti pettyivät odotuksissaan. Kaikesta huolimatta komitea teki minusta hyvät linjaukset.
Konsensuspohjainen valmistelu on vaativa laji. Päätökset syntyvät vain, jos kaikki osapuolet näkevät omien etujensa yli yhteiset edut. Tämä taas vaatii hyvää ja riittävää keskustelua, johon tutkijoilla olisi minusta paljon annettavaa. Jos päätökset sanellaan, niin keskustelua ei tarvita.
Järjestöjen rooli valmistelussa herättää myös legitiimisyyskysymyksiä. Onko joku kansalaisjärjestö riittävän edustava, jotta se voisi osallistua oman alueensa valmisteluun? Mihin vedetään kansalaisjärjestöjen osallistumisen rajat edustuksellisissa demokratioissa?
Mitä sitten pitäisi tuumata akateemisten tutkijoiden osallistumisesta veropolitiikan valmisteluun? Valmistelun ääripäät ovat ehkä: pelkkä virkamiesvalmistelu ja pelkkä akateemisten tutkijoiden valmistelu.
VM:n veroryhmän kokoonpano on tältä väliltä.
Väittäisin, että veroryhmä pystyy kokoonpanonsa puolesta hyödyntämään hyvin tutkimusta. Ryhmä ei kuitenkaan liene liian altis jyrkille taloustieteellisille totuuksille, joilla on tapana vaihdella verotutkijasta riippuen epämukavan paljon.
Esimerkki verotutkimuksen totuuksien häilyvyydestä on pääomatuloverotus. Useiden tulosten mukaan pääomatulojen nollaverotus on optimaalista. Jotkut tutkijat ovat taas vakuuttuneita progressiivisen pääomatuloverotuksen optimaalisuudesta. Tutkimus on myös mennyt paljon eteenpäin viime vuosina.
Voi olla hyvä, jos veroryhmän jäsenet katsovat asiaa vähän etäämmältä ja yleisemmästä näkökulmasta. Generalistit tarvitsevat kuitenkin tuekseen uusimmankin tutkimuksen tuntevat pätevät valmistelijat.
Puhtaasti akateeminen verovalmistelu sopii ehkä parhaiten muiden kuin hallitusten teettämäksi. Se voi vapaasti tuottaa kilpailevia ehdotuksia, joita ei ole ehkä tarkoituskaan sellaisenaan toteutettavaksi.
Akateemisesta valmistelusta hyvä esimerkki on Iso-Britannian Mirrlees Review, joka ei ole hallituksen teettämä. Siinä on esillä mm. kaksi radikaalisti toisistaan poikkeavaa yritysveromallia. Taustatyön teh-neiden tutkijoiden ei ole tarvinnut tehdä kompromisseja omien näkemystensä suhteen.
Iso-Britannian veropolitiikan valmistelusta on tehty tuore tiivis katsaus (Tax policy making in the UK, ks. ifs.org). Siellä valmistelutyön tekevät virkamiehet ja haasteet liittyvät virkamiesten työnjakoon. Epäselväksi jää, miten akateemisten tutkijoiden työtä valmistelussa hyödynnetään.
Suomessa isojen uudistusten valmistelu voi hyödyntää akateemista tutkimusta myös tutkimuslaitosten kautta. Veroryhmän työssä minusta VATT on pystynyt tuottamaan erinomaista tutkimustietoon perustuvaa valmisteluaineistoa. Työtä on kuitenkin syytä arvioida sen tulosten, ei sen tekijöiden perusteella.
Veroryhmän työtä voi arvioida sen väliraportin perusteella samalla muistaen, että eräät osat ovat keskeneräisiä. Ryhmän muita tuotoksia ovat lausunto ns. työperäisten osinkojen verokohtelusta ja lausunto tutkimus- ja kehittämisverovähennyksistä. Nekin löytyvät veroryhmän sivuilta.
Tämä on kovin tervetullutta keskustelua ja minä nostaisin hattua sekä Pertille että Martille näistä viimeisistä puheenvuoroista. On hyvä että Pertti nostaa asian esille, ja on tervetullutta että Martti vastaa.
Minun taustallani on nyt tietysti kokemukseni Ruotsista, mutta mielestäni olisi kyllä selväpiirteisempää jos akateeminen valmistelutyö (tutkijat) ja poliittinen valmistelutyö (virkamiehet ja etujärjestöt ja päättäjät) tehtäisiin erillään. Joissakin ylläolevissa puheenvuoroissa ne asetetaan vastakkain, mutta eihän niiden välillä mitään nollasummapeliä ole. Tietysti lopuksi aina demokratiassa tehdään poliittisia päätöksiä. Akateemisesta ja tieteellisestä viisaudesta saadaan kuitenkin eniten irti kun se tapahtuu riippumattomasti, niin että akateemisia näkökulmia ei vielä ensi vaiheessa filtteroida “poliittisten realiteettien” läpi.
Siksi minusta suurin kauneusvirhe on siinä että verotyöryhmässä on mukana Veronmaksajain Keskusliiton edustaja. Onko Veronmaksajain Keskusliiton pyrkimyksenä edes miettiä koko kansantalouden kannalta tehokkainta ja oikeudenmukaisinta verojärjestelmää? Epäilen. Ja minusta on vähän mautonta että Teemu Lehtinen käy mediassa omaa poliittista edunvalvontaansa asiantuntijana esiintyen mutta esittäen ennustuksia siitä mitä tehdään (katsoin netistä hänen tv-esiintymisensä 11.2.2010). Hän puhuu vallankäyttäjänä. Minusta asiantuntijatyöryhmän pitäisi kirjoittaa siinä hengessä, että “piirretään valintajoukkoa” eikä “mitä tehdään”.
Akateemisesta työstä saadaan eniten irti kun se tapahtuu irrallaan poliittisista realiteeteista — ja niin että mukana olisivat ainakin maan johtavat verotutkijat (ei vain juristit). Poliittiset realiteetit tietysti tulevat mukaan päätösvaiheessa niin kuin pitääkin tulla. Eivät tutkijat voi tietenkään lähteä siitä että heidän suosituksensa toteutetaan — mutta tutkija voi kyllä perustellusti edellyttää että hänen valmistelemansa työryhmäteksti tehdään poliittisista paineista riippumatta.
Suomi on tietysti vanhastaan kovin korporatiivinen asevelimaa, jossa politiikka, järjestökannat, akateeminen asiantuntemus ja virkamiesasiantuntemus ovat koko päätöksentekoprosessin ajan olleet enemmän naimisissa keskenään. Siinä on myös omat sympaattiset puolensa, ja varmaan tämä korporatismi on saanut hyvääkin aikaan. Ruotsissa oleilu on ainakin minut tehnyt herkemmäksi sen varjopuolille — esimerkiksi sille Pertin esille ottamalle seikalle, että puolueet pyrkivät Suomessa miehittämään ja läänittämään jo toimistopäällikkötason virkoja. Ruotsissa roolit ovat selkeämmät ja siksi tutkijoiden ja virkamiesten on helppo toimia. Ja luulen että Ruotsissa olisi kyllä alan meritoituneimpia tutkijoita herkemmin pyydetty mukaan komiteatyöhön — mikä ei sinänsä tarkoita sitä että heidän näkemyksensä toteutuisivat lopullisissa päätöksissä.
Olen myös tullut tuon korporatiivisen päätöksenteon suhteen vähän skeptisemmäksi kun eläkepäätökset näyttävät niin vaikeilta.
Mutta onko vanha isänmaamme niin köyhä ettei olisi varaa tuollaiseen akateemiseen vakausneuvostoon jolla olisi vaikka yksi tutkimussihteeriresurssi käytössään? Ainakin Ruotsin Finanspolitiska Rådetin raportit ovat minusta nostaneet keskustelun tasoa. Miksei sama voisi olla mahdollista Suomessakin?
Vaikka tässä keskustelussa heiluukin turhaan leimakirves, se toivottavasti johtaa myös siihen, että akateeminen yhteisö suuntaa tutkimuksiaan entistä enemmän talouspoliittisesti mielenkiintoisiin kysymyksiin, etsien vastauksia, joita talouspolitiikan valmistelussa voidaan käyttää (eikä lopputulos ole aina pelkästään se, että tarvitaan lisää tutkimusta). Valmisteluissa tulee nimittäin vastaan kysymyksiä, joihin meistä ei kenellekään (akateemiset tutkijat mukaan luettuna) ole tutkimuksellista tietoa. Tämä luonnollisesti ei ole kenenkään eduksi. Toinen lopputulos tästä keskustelusta on toivottavasti myös se, että akateeminen yhteistö oikeasti pitää huolta siitä, että tutkimuksen nimissä ei esitetä omia mielipiteitä. Virkamiesten pitäisi luonnollisesti oppia erottamaan joukosta mielipiteet ja tutkimukset, jotka ovat “susia”, mutta valmisteluun käytetty aika (ja taidot) saattavat aika ajoin laittaa tähän omat rajoituksensa.
Arvostan paljon Pertti Haaparannan akateemista työtä. Ymmärrän, että tukija voi vähän irrotella tässä blogissa. Omat kommenttini ovat myös värittyneitä, mutta toivon, ettei Haaparanta tai joku muu koe niitä itseensä kohdistuvana arvosteluna.
Sitten asiaan. Ensin tuo Hetemäki (kok)-juttu. Lähimpänä jonkin poliittisen ryhmän jäsenyyttä olin muistaakseni 13-vuotiaana, kun poliittisesti aktiivinen kaverini laittoi nimeni jäseneksi Punavuoren demokraattisiin nuoriin. En lähtenyt tuolloin enkä sen jälkeenkään mukaan poliittiseen toimintaan.
Minulla on vahva käsitys työn verotuksen ja rajaveroasteiden alentamisen tärkeydestä. Toki olen tietoinen, että samanlaisia ajatuksia on luultavasti eniten Kokoomuksessa. Myönnän myös, että ajattelen monista asioista samalla lailla – ja monista asioista eri tavalla – kuin isäni, joka oli aikoinaan Kokoomuksen kansanedustaja.
Olen mennyt pyydettäessä puhumaan kaikkien puolueiden tilaisuuksiin, eduskuntapuolueista vain perussuomalaiset eivät ole vielä pyytäneet. Sen sijaan olen kieltäytynyt menemästä minkään puolueen tai henkilön vaaliseminaareihin tai ohjelmien valmisteluun.
Se, että olen pitänyt kiinni sitoutumattomuudestani, ei tee minusta kuitenkaan parempaa virkamiestä kuin kollegoistani, joilla on jonkun puolueen jäsenkirja. Esimerkiksi Raimo Sailaksen työn riippumat-tomuutta jäsenkirja ei minusta ole mitenkään haitannut.
Pelkistäen ja yksinkertaistaen suomalainen ministeriö toimii seuraavasti: Virkamies on 100 prosenttisen lojaali ministerilleen. Jos virkamies kerrankin pettää ministerin luottamuksen, niin valmistelu käy hyvin vaikeaksi.
En suinkaan väitä, että riippumattoman virkamiesvalmistelun ja poliittisen ohjauksen välinen raja olisi selvä ja pulmaton. Sen takia Haaparannan kirjoituksen teema on tärkeä.
On myös helppo yhtyä Haaparannan turhautumiseen VM:n taloustieteellisen neuvoston suhteen. Se oli keskustelukerho, johon puolin ja toisin kypsyttiin.
Ruotsin ja Iso-Britannian nykyisten hallitusten asettamat riippumattomat finanssipolitiikan elimet ovat minustakin harkitsemisen arvoisia. Ne eivät kuitenkaan ole patenttilääke talouspolitiikan laadun ta-kaamiseksi, eikä Haaparanta niin väitäkään. Haaparanta, muutkin akateemisen tutkijat ja virkamiehet näkevät erityisen tärkeäksi isojen uudistusten riippumattomat arviot. Tähän – kuten moneen muuhunkin asiaan – tarvittaisiin vain jostain rahaa.
Haaparannan mukaan valtiovarainministeri Kataisen tapaamiset tutkijoiden kanssa ovat olleet huonosti valmisteltuja. Varmasti ne olisivat voineet olla paremmin valmisteltuja. Toisaalta kyse on ollut avoimesta keskustelusta talouskriisin aikaisesta talouspolitiikasta, ei yksityiskohdista. Jos joku Krugman tai Stiglitz pystyy keskustelemaan talouspolitiikasta julkisen tiedon varassa, niin voisi se onnistua meilläkin.
On vähän absurdi ajatus, että virkamiehillä olisi jotain salattua nippelitietoa, joka estäisi tutkijoita osallistumasta keskusteluun talouspolitiikan linjasta. Kun kirjoitan talouspolitiikan muistioita, niin löydän relevantit faktat yleensä nopeimmin netistä.
Haaparanta toteaa, että johtamani verotyöryhmän jäseneksi ei kutsuttu Suomen kansainvälisesti tunnetuinta verotutkijaa eikä häntä ole verotyöryhmässä kuultu. Verotyöryhmässä on pääsihteeri mukaan lukien neljä verospesialistia, loput kuusi on tohtorikoulutuksen saaneita kokeneita ekonomisteja. Kaikki ovat ryhmässä henkilökohtaisessa ominaisuudessaan. Minusta työryhmän kokoonpano ja sihteeristö (jossa VATT:in panos on ollut keskeinen) on ollut erinomainen.
Vetämäni työryhmän ensimmäinen valinta oli lähestyä tehtäväänsä kansantalouden ja julkisen talouden haasteiden näkökulmasta, ei verotuksen näkökulmasta. Moni verotutkija olisi tehnyt ehkä toisen valinnan.
Pääpointti minusta on tutkimustiedon hyödyntäminen, ei verotutkijoiden istuttaminen valmistelutyössä. Väliraportin esitykset yritys- ja pääomatuloverouudistuksesta ovat lopulliset. Jään edelleen odottamaan niitä koskevia tutkijoiden kommentteja.
Haaparanta kirjoittaa: ”Esiin nostamani erityisen tutkijan poissulkeminen työryhmästä on ollut puhdas poliittinen päätös.” … ”Työryhmällä on ollut aivan selvä poliittinen agenda, jonka toteuttaminen ei olisi onnistunut, jos Suomen parhaat verotutkijat olisivat olleet ryhmässä mukana.”
Haaparanta toteaa myös, että esitän vääriä tietoja mainitusta tutkijasta. Kutsun Hesarin kirjoituksessani mainittua tutkijaa teoreetikoksi, vaikka hän on myös tehnyt empiiristä työtä. Kirjoitin, että ”Tunnettujen teoreetikkojen kutsuminen työryhmän kuultavaksi itsetarkoituksena olisi ollut juuri sitä akateemisen pintakiillon hakemista, josta Haaparanta moittii.” Minun olisi pitänyt kirjoittaa ”Tunnettujen teoreetikkojen ja empiirikkojen…”. Pahoittelen virhettäni.
On selvää, että verotutkijoillakin on erilaisia käsityksiä. Tämä käy ilmi esimerkiksi Jukka Pirttilän ja Matti Tuomalan yhdessä kirjoittamasta artikkelista Sorsa-säätiön verokirjaan. Pirttilä esitti, että ylin ansiotulojen rajaveroaste tulisi saada noin 50 prosentin tienoille, Tuomala taas ei. Moni tutkija ei olisi puolestaan ilmeisesti yhtynyt verotyöryhmän ehdottamaan pääomatuloverotuksen korotukseen. Tämän takia ei kuitenkaan ketään etukäteen suljettu ryhmän ulkopuolelle.
Kirjoituksensa lopussa Haaparanta toteaa, että verotyöryhmä yritti aluksi pitää työnsä kokonaan salassa. Minusta asia oli pikemminkin päinvastoin. Aluksi kaikki pantiin nettiin, mutta lopussa esimerkiksi väliraportin eri versioita ei pantu nettiin. En muista, että jokin Hesarin pääkirjoitus olisi saanut työryhmän muuttamaan julkisuuslinjaansa. Ainoa peruste ei-julkiselle toiminnalle on minusta ryhmän työrauha. Lopputuloshan on joka tapauksessa julkinen.
Ymmärrän, että talouspolitiikan valmistelun kritiikki voi perustua vähän epämääräisiin väitteisiin ja olettamiin. Minusta hallinto pitääkin panna koville. Samoin pidän tärkeänä tukijoiden ideoita siitä, miten mahdollisimman ammattitaitoinen ja riippumaton valmistelu voidaan taata.
Kiitoksia!
Kuka kuitenkin maksaa akateemisen tutkijan palkan? Aihe sivuutetaan kokonaan. Pitkällä aikavälillä sen voi olettaa vaikuttavan tutkijan mielipiteeseen. Vaikka vain vähän ja huomaamattomasti, mutta pitkään.
Pertti,
Ministeriöiden asettamien työryhmien kokoonpano on tärkeä teema.
Ongelmat tuskin rajoittuvat vain VM:n työryhmiin. Ja minustakin olisi ollut luontevaa, että verotyöryhmään olisi nimitetty myös akateemisia taloustutkijoita. Suomessa on useampi kansainvälisesti arvostettu julkistalouteen erikoistunut professori.
Mutta osa verotyöryhmään liittyvistä arvioistasi ovat minusta täysin yliampuvia ja luulen, että ne eivät edes edesauta hyödyllistä keskustelua tästä teemasta.
Kirjoitat: ”Työryhmällä on ollut aivan selvä poliittinen agenda, jonka toteuttaminen ei olisi onnistunut, jos Suomen parhaat verotutkijat olisivat olleet ryhmässä mukana.” Tämä väite on paitsi ryhmän jäseniä kohtaan loukkaava, myös epäuskottava. En millään jaksa uskoa, että koko tuo porukka on saatu allekirjoittamaan työryhmän väliraportin muodossa jokin Kokoomuksen puoluetoimistossa esivalmisteltu veroagenda, kuten kirjoituksesi minusta antaa ymmärtää.
Minä en osaa pitää verotyöryhmän väliraporttia poliittisesti tarkoitushakuisena. Ainakaan sitä ei voi leimata poliittiseksi propagandaksi vain sillä perusteella, että jotkin johtopäätökset ovat ristiriidassa yksittäisen professorin julkisuudessa esittämien verokannanottojen kanssa.
Verotuksen rakenne nyt vain valitettavasti sattuu olemaan asia, jonka suhteen tutkijat päätyvät edelleen hyvin erilaisiin politiikkasuosituksiin. Sivumennen sanoen, luulen että tämä asiantila ei yleensä johdu niinkään erilaisista poliittisista näkemyksistä vaan siitä, että tutkijat lähtevät liikkeelle erilaisista teoreettisista lähtökohdista. Näiden lähtökohtien integrointi on vasta aluillaan.
Mahtava teksti! Juuri näin pitää tutkijoiden uskaltaa osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, ja edes jotenkin pyrkiä paljastaa poliitikkojen sekä virkamiesten pöhöttynyttä (valta)kulttuuria. Olen lukenut näitä blogeja pitkään, ja juuri tällaista kantaaottavuutta olen teksteiltä kaivannut.
Suomi tuntuu olevan liian pieni maa, että media kykenisi aktiivisesti haastamaan ja kritisoimaan talouspoliittisia päätöksiä ja keskustelua. Toivottavasti sitoutumattomat akateemikot, jotka ovat omistaneet elämänsä tiettyjen tutkimusalojen käsittämiseen poliittisen suhmuroinnin sijaan kykenevät tuomaan oman Äänensä laajemmin koko kansan kuuluville.
Onpa kaunaista!
Jos tässä on tutkijakunnan kuva, niin ei ole paljon annettavaa suomalaisille tieteellisellä tai muullakaan saralla.
Voisiko Haaparanta (mulk) kertoa miksi totuudenvastaisesti väittää Hetemäen olevan kokoomuslainen. Hän on tietääksen täysin sitoutumaton.
“Esiin nostamani erityisen tutkijan poissulkeminen työryhmästä on ollut puhdas poliittinen päätös. Hän on julkisuudessa esittänyt jo usean vuoden verokannanottoja, jotka ovat ristiriidassa Kokoomuksen veronäkemysten kanssa. ”
Miksi oletat, että lukija tietää kenestä puhut?
Miksi ulkopuolinen maallikko on ensimmäinen, joka esittää tämä “tyhmän” kysymyksen?
Jos pitää valita rottakokeen suorittajaksi virkamiehet tai “gosplantieteilijät”,
niin minä valitsen virkamiehet.
P.S. Onko Hetemäellä todistettavasti Kokoomuksen jäsenkirja vai heiluuko tässä vain leimakirves? Tai onko Heikki Niskakankaalla Keskustan jäsenkirja, joka tekee hänen verogosplanit jotenkin paremmin hyväksyttäväksi?