Ns. Easterlinin paradoksin mukaan parempituloiset ihmiset ovat keskimäärin muita onnellisempia, mutta yhteiskunnan korkea taloudellinen elintaso ei tee siitä muita onnellisempaa, eikä kansantalouden taloudellisen elintason nousu (talouskasvu) lisää onnellisuutta.
Taloustieteilijät Justin Wolfers ja Betsey Stevenson (Wharton School, Univ. of Pennsylvania) ovat ottaneet Easterlinin paradoksin uuteen tarkasteluun. Heidän keskeinen löydöksensä on, että mitään paradoksia ei varsinaisesti ole.
Easterlinin paradoksi ja siihen liittyvä keskustelu tulojen, vaurauden ja onnellisuuden suhteesta saivat alkunsa Richard Easterlinin (University of Southern California) 1970-luvun alkupuolella julkaisemista kirjoituksista “Does Money Buy Happiness?” (The Public Interest, Vol. 30, 1973) ja “Does Economic Growth Improve the Human Lot? Some Empirical Evidence“.
Easterlinin alkuperäisten empiiristen löydöksien pysyvyyttä ja näkemysten uskottavuutta on epäilty ja koeteltu aiemminkin, mutta Wolfersin ja Stevensonin analyysi ja tulokset kyseenalaistavat ne, samoin kuin muutkin samankaltaisia (paradoksia osaltaan ylläpitäneitä) “ei-yhteyttä” -tuloksia raportoineet aiemmat tutkimukset, vakavasti.
Wolfers ja Stevenson esittelivät löydöksensä ensimmäisen kerran tutkimuksessa ”Economic Growth and Subjective Well-Being: Reassessing the Easterlin Paradox”, joka julkaistiin vuonna 2008 Brookings Papers on Economic Activity -aikakauskirjassa.
Hieman yksinkertaistaen (ja ottamatta tarkemmin kantaa siihen, mitä onnellisuudella tarkalleen ottaen tarkoitetaan ja miten sitä ja ihmisten subjektiivista hyvinvointia mitataan), he osoittavat ja vahvistavat, että (i) parempituloiset ihmiset raportoivat muita useammin olevansa onnellisempia, että (ii) yhteiskunnat, joilla on korkeampi taloudellinen elintaso, ovat tyypillisesti muita onnellisempia, ja (iii) että kansantalouden tulotason nousulla on tyypillisesti positiivinen yhteys onnellisuuden lisääntymiseen.
Wolfers on esitellyt nämä paljon huomiota herättäneet tutkimustulokset ja jatkanut aiheen pohdintaa useissa myöhemmissä kirjoituksissaan:
- The Economics of Happiness, Part 1: Reassessing the Easterlin Paradox
- The Economics of Happiness, Part 2: Are Rich Countries Happier than Poor Countries?
- The Economics of Happiness, Part 3: Historical Evidence
- The Economics of Happiness, Part 4: Are Rich People Happier than Poor People?
- The Economics of Happiness, Part 5: Will Raising the Incomes of All Raise the Happiness of All?
- The Economics of Happiness, Part 6: Delving Into Subjective Well-Being
Wolfers ja Stevenson julkaisivat hiljattain uuden, aikaisempaa parempaa tilastoaineistoa hyödyntävän tutkimuksen “Subjective Well-Being, Income, Economic Development and Growth” (NBER työpaperi, lokakuu 2010, nro: 16441), jonka he ovat tehneet yhdessä Daniel W. Sacksin kanssa. Myös se tukee näkemystä, että mitään erityistä paradoksia ei ole.
Lyhyt yhteenveto tästä uudemmasta tutkimuksesta ja sitä edeltäneestä muusta tutkimuskeskustelusta (mm. R. Easterlinin uudemmista empiirisistä tarkasteluista) on Wolfersin tämänpäiväinen Freakonomics -kirjoitus Debunking the Easterlin Paradox, Again.
Wolfersin ja hänen kollegoidensa löydöksiä ei voi sivuuttaa, mutta niitä ei pidä myöskään “ylitulkita”. Ne eivät luonnollisestikaan tarkoita, että vain tuloilla ja varallisuudella on merkitystä onnellisuudelle tai hyvinvoinnille, tai edes sitä, että ne olisivat tärkein yleistä onnellisuutta tai ihmisten (subjektiivista) hyvinvointia selittävä tekijä.
*****************************************************
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori, joka on lukuvuoden 2010-2011 tutkimusvapaalla taloustieteen professuurista Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulusta.
Avainsanat: onnellisuus, tulot, tyytyväisyys
Aihealueet: Kummalliset, Mikro
Vihreiden perustelut onnellisuusmittarille tuntuvat kanavoivan noita Eastrelinin perusteellisesti debunkattuja onnellisuusregressioita. (Onnellisuusmittarilla voisi toki olla muita, hyviäkin perusteltuja).
Aiempi kommenttini olikin jossain määrin kärjistys. Talouskasvu eli aineellinen hyvinvointi ei siis pitkällä tähtäimellä (sukupolvien mitassa) kasvata tyytyväisyyttä. Mutta muutaman vuosikymmenen jaksolla sen sijaan kasvattaa. Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että aineellinen hyvinvointi ei itsessään tee ihmistä onnellisemmaksi, vaan todellinen onnellisuuden kasvattaja lyhyenkin tähtäimen talouskasvussa on vertailua muuhun ympäristöön / aiempaan omaan elämään. Eli ainoastaan se, että ihminen kokee materiaalisen hyvinvoinnin kasvaneen / olevan paremmalla tasolla naapuriin verrattuna, kasvattaa onnellisuutta.
Eikö tämä ole se tekijä, joka on aiemminkin todettu talouskasvun todelliseksi vaikutukseksi? Eli talouskasvu tekee onnellisemmaksi vain kun sitä voi verrata naapuriin.
Sellainen sivuhuomio vielä, että erään Hesarista aikoinaan lukemani tutkimuksen mukaan suomalaiset nauravat nykyisin keskimäärin 5 minuuttia päivässä, 50-luvulla vielä 15 minuuttia. Pitäisin tätä (jos tutkimus pitää paikkaansa) ehkäpä luotettavampa onnellisuuden mittarina kuin sitä että ihmiseltä kysytään kuinka onnelliseksi hän itsensä tuntee. Tosin onnellisuuttakin on tutkijoiden mukaan kahta laatua; tässä hetkessä (tunnetasolla) koettua ja yleistä onnellisuuden tunnetta elämään (tämä ei ole pelkästään tunnetason asia, vaan sisältää älyllistäkin arviota). Nauru ehkä mittaa edellistä, kun taas onnellisuuskyselyt jälkimmäistä. Tai tiedä häntä…
Tuomas:
Ainakaan kukaan taloustieteilijä ei tietääkseni ole väittänyt, että tulojen kasvaessa tuhatkertaisiksi, myös onnellisuus tuhatkertaistuu.
Taloudellista kasvua kuvaavissa talousteoreettisissa malleissa käytetään usein logaritmifunktiota kuvaamaan “hyödyn” ja tulojen välistä suhdetta. Tällöin esimerkiksi tulojen kasvu 1000 eurosta miljoonaan euroon vain kaksinkertaistaa hyödyn.
Wolfersin ja Stevensonin tulokset viittaavat siihen, että esimerkiksi 10 prosentin tulonlisäys lisää tyytyväisyyttä suurinpiirtein yhtä paljon tulotasosta riippumatta. Tämä on konsistenttia taloustieteen standardimallien kanssa.
Artturille: En tiedäkään, mitä tunsivat, mutta ei kai ole kovin uskottavaa, että vaikkapa talouden kasvaessa aikojen kuluessa tuhatkertaiseksi myös ihmisten onnellisuus tuhatkertaistuu.
Erään tutkimuksen mukaan (tarkempi lähde ei tiedossa) muuten Suomessa naurettiin 50-luvulla keskimäärin 15 minuuttia päivässä, nykyisin (pari vuotta sitten) vain 5 minuuttia.
Tuomas:
Koska tiedät mitä parin sadan vuoden takaiset esi-isiämme tunsivat?
Minusta taloudellisen kasvun ja onnellisuuden pitkän aikavälin kytkennän kumoaa jo se tosiseikka, että talous on kasvanut esim. viimeisen parin sadan vuoden aikana monisataa/tuhatkertaiseksi(?). Onpa mittari tässä miten epätarkka tahansa, eihän voida kuvitella, että ihmisten onnellisuus olisi parissa sadassa vuodessa kasvanut missään suhteessa talouteen.
Kun ihmisiltä kysytään ovatko he tyytyväisiä elämäänsä ongelmana on se, että jos ihmiset vastaavat pelkästä vastauksesta ei voida päätellä mihin he vertaavat oloaan. Vertaavatko he tyytyväisyyden tunnetta siihen miltä heistä tuntui aikaisemmin, siihen mitä he olettavat muiden ympärillä olevien ihmisten tuntevan vai ehkä siihen mitä ihmiset aikaisemmin tunsivat.
Jos pituutta tutkittaisiin kysymyllä ihmisiltä ovatko he pitkiä huomattaisiin luultavasti, että pituus on kyselyn mukaan kasvanut paljon vähemmän kuin mitä se todellisuudessa on.
Wolfers ottaa kantaa nimeonmaan tuohon uusimpaan PNAS julkaisuun tässä:
http://freakonomics.blogs.nytimes.com/2010/12/13/debunking-the-easterlin-paradox-again/
Kiitos kommenteista. Lyhyt lisäys:
Easterlinin ym. uusin PNAS-artikkeli perustuu ilmeisesti varsin pitkälti aikaisempiin työpapereihin, joita esim. Wolfers jo kommentoi kirjoituksessaan “Debunking the Easterlin Paradox, Again”. Ks. Wolfersin lisäys /päivitys ao. blog-kirjoituksen lopussa.
Tällä viikolla ilmestyi arvovaltaisessa PNAS-julkaisusarjassa artikkeli “The happiness-income paradox revisited”, yhtenä kirjoittajana juuri samainen Easterlin. Ainakin minut vakuutti artikkelin väite, että pitkällä aikavälillä (yli 10 v.) mitään korrelaatiota tulotason (subjective well-being) ja onnellisuuden välillä ei ole. Tämä pätee jopa siirtymätalousmaissa ja latinalaisessa Amerikassa! Olisi mielenkiintoista kuulla mitä mieltä Ari Hyytinen on tästä artikkelista?
Pekka Valkonen:
Tämä voi olla totta, mutta voi myös olla olematta. Korkea verotus saattaa aiheuttaa taloudellisia huolia yksilötasolla. (Esim. korkeampi työttömyysaste, pienempi bkt, pienemmät käytettävissä olevat tulot, tehottomampi julkinen sektori jne.)
Wolfersin Freakonomics -kirjoituksen alin kuva on onnellisuus vs. BKT kuvaaja.
(kuva myös Piksu palstalla
http://www.piksu.net/keskustelunaihe/maailman-toiseksi-onnellisin-kansa-vai-verotetuin
Huomiotani siinä herättää kahden korkean verotuksen maan Tanskan ja Suomen sijoittuminen BKT-tasoaan korkeammalle eli reilusta keskiarvoa kuvaavan viivan yläpuolelle.
Kun talouspalstoilla yleisesti puhutaan verojen vähentämisestä ja matalan veroasteen puolesta niin miten tämä sopii yhteen sen kanssa.
Toki tiedän, ettei kahden muuttujan (onnellisuus, BKT) johtopäätöksiä voida suoraa siirtää toisiin muuttujiin (onnellisuus, veroaste), mutta silti voisi pohtia taustalla olevaa selittävää tekijää.
Mielestäni Kari Nars nostaa mainiossa kirjassaan Raha ja onni esiin mahdollisen yhdistävän tekijän: epävarmuus. Epävarmuus vähentää onnellisuutta. Kun korkean verotusasteen maissa sosiaaliturva on laitettu valtion hoitoon niin se vähentää taloudellisia huolia yksilötasolla. Jos sosiaaliturva on yksilön varassa, se johtaa kasvavaan epävarmuuteen ja vähentää onnellisuutta.
En oikein tiedä, miten itse raportoitua onnellisuutta pitäisi tulkita. Itse en panisi sille kovin suurta painoarvoa. Lainaus Steven Landsburgin blogista:
“… I don’t think self-reported happiness tells us anything at all about actual happiness. If a pollster asks me “Are you happy?”, the question I’m going to answer is “Are you happier than your friends seem to be?”. Regardless of the ambient level of happiness, about half of us will always answer “No”.
A colleague of mine observes that the average American man is about 2 inches taller than a hundred years ago. But you’d never learn that from a survey that asks people “Are you tall?”. That’s because a 5′9″ man would probably have answered “yes” a hundred years ago and “no” today. And likewise, people might be far happier today than a hundred years ago, but you’d never learn that from a survey that asks “Are you happy?””
(http://www.thebigquestions.com/2010/03/31/unhappy-reasoning/#more-2998)
Psykologisesti yksilötasolla onnellisuuden tunne korreloi positiivisesti mm. matalan älykkyysosamäärän ja psykoottisten häiriöiden kanssa, joten kun ottaa huomioon onnellisuuden pimeän puolen niin mielestäni koko ilmiö on hiukan hypetetty.
Kauppa- ja muiden ihmistenvedätystieteiden asiantuntijat tietävät, että onnellisuus on myös ikäkysymys. Vähän yli nelikymppiset ovat happamimpia. Tämä voi johtua iästä tai sitten tämä on sukupolvikysymys - en ole nähnyt riittävän laajaa aineistoa.
Onnellisuuden ja onnettomuuden tunteilla on merkitystä manipuloitaessa ihmisistä kaupallisuuden uhreja, siis mainostettaessa.
Ihmisen keho reagoi kemiallisesti sosioekonomiseen asemaan.