Lähi-idän vallankumousta kommentoivien toimittajien yksi useimmin toistuvista väitteistä on, että tapahtumat ovat yllättäneet kaikki, ainakin ulkopuoliset, asiantuntijoista meihin tavallisiin uutisten seuraajiin (tämän päivän, 23.2., Helsingin Sanomissa ainakin kaksi toimittajaa pohtii asiaa). Samaan aikaan on puhuttu paljon sosiaalisten tiedotusverkostojen (Facebook ja Twitter) merkityksestä vallankumousten organisoimisessa. Tämä opittiin aiemmin jo Moldovassa ja Iranissakin ainakin Twitterillä on ollut merkitystä mielenosoitusten järjestämisessä. Niillä voi olla merkitystä myös tapahtumien yllättävyydelle.
Kaushik Basulta, intialaiselta Cornellin yliopiston taloustieteen (Carl Marcks-) professorilta, joka muutaman viime vuoden on ollut Intian hallituksen taloudellinen neuvonantaja, on vastikään ilmestynyt tärkeä valtavirtataloustieteen kritiikki “Beyond the Invisible Hand: Groundwork for a New Economics”. Toivottavasti piankin ehdin esittelemään kirjan kritiikkiosiota. Nyt ajattelin hyödyntää kirjan keskustelua sosiaalisten preferenssien merkityksestä yhteiskuntien rakenteen ymmärtämiselle. Yksi Basun väitteistä on, että yhteiskuntien rakenteet voivat olla hyvin herkkiä sosiaalisten preferenssien muutoksille. Käytän hyväkseni Basun yksinkertaista esimerkkiä (kirjan luvusta 4), käännän sen vain nurinpäin.
Diktatuurit pysyvät pystyssä asettamalla kansalaiset päätöstilanteeseen, jossa lojaalius johtajalle on kannattavampaa kuin kapinointi. Valvontakoneisto ja tavallisten ihmisten kannustaminen ilmiantoihin tekevät vaikeaksi luoda mitään joukkoliikettä suuren johtajan kumoamiseksi, yksittäinen kansalainen ei voi luottaa kehenkään. Niinpä peliteoriasta tuttu ns. “vangin ongelma” kuvaa hyvin diktatuurien(-kin) toimintaa.
Seuraavassa taulukossa on yksinkertainen esimerkki kahden tavallisen aivan arkisissa asioissa toistensa kanssa tekemisiin joutuneen kansalaisen päätöstilanteesta.
Kumpikin valitsee pysyykö lojaalina diktaattorille (L) vai ehdottaako toiselle ryhtymistä myyräntyöhön diktaattoria vastaan (K = kumous). Ensimmäinen luku kertoo vaakarivin valitsijan sisäisen hyödyn tehdyistä päätöksistä, jälkimmäinen pystyrivin valitsijan sisäisen hyödyn. Jos kumpikin pysyy lojaalina, niin hyödyt ovat alemmat kuin jos kumpikin kapinoisi (oletamme, että kaikki kansalaiset ovat koko ajan samanlaisessa tilanteessa) ja diktaattori syöstäisiin vallasta. Jos kapinoin ja toinen antaa minut ilmi, niin hyötyni on -2. Oletan, että kansalaiset arvostavat vapautta ja että toisaalta heille koituu diktatuurissa haittaa näkyvistä toimista, joilla kuuliaisuus johtajalle on osoitettava (tukimielenosoitukset jne.). Taulukon luvuilla lojaalius on selvästi kummallekin kannatettavampi riippumatta siitä mitä toinen tekee. Tämä johtuu siitä, että toisen yrittäessä myyräntyötä lojaalius kannattaa sekä sen vuoksi, että ilmiannoista palkitaan, että siksi, että salainen valvontakoneisto luokittelee ihmisiä luotettavuuden mukaan ja järjestelmä palkitsee luotettavia. Diktatuurissa vain omien asioiden hoito kannattaa.
Miten sosiaaliset tiedotus- ja yhteydenpitoverkot tähän tilanteeseen vaikuttavat? En tietenkään tiedä, mutta voinemme ajatella kahta vaikutusta. Ensimmäinen on, että ne mahdollistavat suurten joukkojen toiminnan koordinoimisen. Tämä on tuota sosiaalista tiedotusta. Mutta ne mahdollistavat myös sen, että ihmisten kesken syntyy solidaarisuutta. Ihmiset oppivat tuntemaan toisiaan, tietävät toistensa ahdingosta, huomaavat, että monilla on yhteisiä tuttavia, jotka ovat kärsineet sorrosta. Tämä lisää ihmisten keskinäistä yhteisyyden tuntoa, mikä näkyy siinä, että omiin päätöksiin vaikuttaa se, mitä muille tapahtuu. Kuvataan parametrilla a sitä astetta, jolla ihmiset ottavat päätöksissään huomioon sen, millaista sisäistä hyötyä muut saavat, 0≤a<1. Tämä ei ole tavanomainen tapa luonnehtia altruismia (jossa minä otan huomioon sen, että muut ottavat minut huomoon ja muut taas sen että otan huomioon heidät ja tiedän heidän ottavan huomioon minut ….) vaan Basun tapa mallittaa se, että useimmissa yhteiskunnissa ihmiset automaattisesti ottavat jollakin tapaa muut huomioon. Edellinen taulu muuntuu siis seuraavaksi:
Huomataan, että jos muut otetaan huomioon vain hyvin vähäisessä määrin, niin diktatuuri pysyy pystyssä. Mutta jos 2/5 <a <3/4, niin yhteiskuntaan syntyy kaksi tasapainoa. Kaikkien lojaalius on edelleen tasapaino, mutta niin on myöskin kaikkien kapina. Siltä osin kuin sosiaaliset yhteydenpitoverkot lisäävät tavallisten kansalaisten yhteisyydentuntoa, niin ne lisäävät mahdollisuutta kumouksen onnistumiseen. Ja siltä osin kuin ne mahdollistavat kansalaisten yhteistyön, niin ne antavat mahdollisuuden toteuttaa kumous. Kun tämä koordinaatio onnistuu, niin tapahtumat etenevät nopeasti.
Esimerkki ulkomailta voi hyvin riittää kapinan aloittamiseen. Mutta kunkin maan sisällä pienen ryhmän aloite voi myös riittää, kun se alkaa kiertää verkostoissa. Nämä ovat liikahteluita, joita ulkopuolisen on mahdotonta havaita.
Jos a > ¾, ts. jos sosiaaliset yhteydenpitovälineet lisäävät kansalaisten yhteisyydentuntoa radikaalisti, niin kumous on ainoa tasapaino. Tällöin ei tarvita kuin pieni kipinä synnyttämään suuri palo, kumous on väistämätön.
Esimerkissä oletin kaikkien ihmisten yhteisyydentunteen olevan sama. Realistisempaa olisi olettaa, että se vaihtelee ihmisten välillä. Mielenkiintoista on, että tällöin tulokset vahvistuvat. Basu on artikkelissaan “The Moral Basis of Prosperity and Oppression: Altruism, Other-Regarding Behavior, and Identity” (julkaistu Economics and Philosophy -lehdessä viime vuonna, työpaperi versio löytyy tästä), osoittanut, että yhteiskunnan tasolla tasapaino voi muuttua, jos pienenkin ryhmän käyttäytyminen muuttuu. Tässä tapauksessa, jos pienikin ryhmä alkaa painottaa enemmän muitakin ihmisiä päätöksissään kuin aiemmin, niin muutos voi tapahtua koko yhteiskunnan tasolla, koska muut ottavat tämän ryhmän muutoksen huomioon. Jos siis joku ryhmä vain päättää alkaa kapinoida, niin muidenkin usko siihen, että heitä ei petetä, jos he itse alkavat kapinoida, kasvaa.
No niin, siitä vain hymiöitä klikkaamaan ja twiittaamaan mitä omassa mielessä liikkuu, ehkä se johtaa vallankumoukseen. Mitähän sekin voisi olla? Ja mitähän Lähi-idässä tapahtuu vallankumousten jälkeen? “Mä olin kuule vaan sadan metrin päässä siitä poliisista, kun se alko ampua. Kuvitelkaa. Ja sitmä …. .”
Avainsanat: vallankumous, vangin ongelma, yllätys
Aihealueet: Julkinen talous, Kummalliset
Korkeintaan 6 kk Suomessa työskentelevät ulkomaalaiset eivät maksa Suomen tuloveroa penniäkään! Siksi Suomessa on kymmeniä tuhansia ylimääräisiä työttömiä, koska heidän työnsä vie verottomasti työskentelevä vierastyöläinen, erityisesti rakennusalalla.
Euro valuuttana saattaa romahtaa lähivuosina Kreikan, Portugalin ja Italian ylivelkaantumisen vuoksi. Jo syksyllä 2010 on pakko tehdä jotain (esim. erottaa eurosta ongelmamaat) Espanjan joutuessa vuorostaan sijoittajien pörssikeinottelun uhriksi. Velkakriisi on vasta alkamassa, ei loppumassa. Suomi on jo nyt sijoittanut miljardeja euroja velkaantuneiden ulkomaiden tukemiseen. Hyvinvointivaltio lopulta romahtaa.
Kaksikielisyys maksaa Suomelle 1-4 miljardia euroa vuodessa.
Ruotsalaismielisyyteensä kaatuivat presidentit Relander ja Svinhufvud. - Veikko Heiskanen, kansanedustaja (ml), professori
lyyxem.freehostia.com/1930.htm
Vähävaraisten torpparien ja muonamiehien ponnistuksilla syntyi Luukkaan eli Luukin kansakoulu vuonna 1906. Jouluna 1907 C.G. Avellan teetti koulurakennuksen ympärille piikkilanka-aidan sekä karkotti kevätlukukauden alussa kouluun pyrkivät lapset pois.
http://suomenmaa.bravehost.com/
Lokakuun lopussa 1915 lähti suomalainen lähetystö Tukholmaan: senaattori Otto Stenroth, Samuli Sario, A. H. Saastamoinen ja Axel Lille. Aaro Pakaslahti kertoo tästä teoksessaan Suomen politiikka maailmansodassa. Ruotsin valtakunnanmarsalkka kreivi Douglas vaati Suomelta Pohjois-Suomea (Kemijoki rajaksi) ja tarjosi korvaukseksi “niin suuren osan Venäjän Karjalaa kuin se haluaisi”.
Suomalaisten lähetystö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa Pohjois-Suomea, mitä Ruotsi yritti anastaa vielä 1918.
lyyxem.freehostia.com/teljo.htm
Pienen joukon aloittama kapina voi onnistua, kuten Haaparanta toteaa, jos se perustuu entistä laajemmin muidenkin ihmisten tarpeita huomioon ottavaan ideologiaan, arabikadulla demokratiaan. Vaaditaan vapaita vaaleja ja mielipiteenvapautta. Tiedon esittämisen ja vastaanottamisen vapaus on kriittinen kahdessakin mielessä. Se saa ihmiset yhteen saman päämäärän puolesta ja toiseksi tämän päämäärän on oltava entistä suurempi vapaus tietojen jakamiselle. Haaparannan esimerkissä a = toisten huomioon ottaminen = tieto siitä, että kannattaa siirtyä demokratiaan (sillä jos kapinoitsijat haluavat vain uuden diktaattorin, yhteistä etua ei saada) ja että kaikki tietävät julkisesti kaikkien tietävän sen (koska muuten ei synny muutoksen vaatimaa luottamusta ja yhteistoimintaa).
Näkemykseni mukaan arabikatu on kuitenkin vain osa suurempaa liikehdintää, jonka haaraosastoja on Kiinassa ja Venäjällä, mutta myös Islannissa ja Kreikassa. Ja lisää näyttää olevan tulossa.
Tämä laajempi turhautuminen ja kapina ei kumpua niinkään poliittisen kuin taloudellisen vaikutusvallan puutteesta. Se kohdistuu globaaliin talousjärjestelmään, joka kasaa valtaa ja vaurautta harvoille, mutta aiheuttaa työttömyyttä ja köyhyyttä monille. Kun arabimaissa kohteina ovat diktaattorien lähipiirit ja niiden rikkaudet, niin laajemmin kohteina ovat pankit ja suuryritykset ja niiden omistajien ja johtajien rikkaudet (joita myös useat diktaattorit toimillaan kartuttavat).
Myös rikkaiden piireillä on käytössään diktatuurinomaista valtaa, siis sellaista, jolla he voivat kartuttaa omaisuuksiaan ja rankaista niitä, jotka eivät kartuttamiseen osallistu. Tietoja, lainahanoja ja kaupankäyntiä säätelemällä finanssipiirit pääsevät asemaan, jossa niiden sana on laki. Oletetaan lisäksi, että kansalaisten kiukku on oikeutettu; että finanssipiirien ahneus, aivan kuten diktaattoreidenkin, johtaa lopulta kaikille epäedulliseen tulokseen. Ja että on olemassa ominaisuus/tieto a, joka aikaansaa muutoksen parempaan.
Saadaan Basun/Haaparannan nelikenttä. Vasemmalla ylhäällä on nykytilanne, jossa finanssipiirejä vastaan ei kapinoida. Ruudut oikealla ylhäällä ja vasemmalla alhaalla ilmaisevat miksi. Kenenkään, minkään yrityksen sen enempää kuin valtiovallankaan, ei pienellä a:n arvolla kannata yksin pyrkiä muutokseen, koska se heikentäisi asemaansa tässä taloudessa. Kansalaista ei otettaisi vakavasti, yritys menettäisi kilpailukykyään, valtiolle ei myönnettäisi lainaa tms. Ruudussa oikealla alhaalla ilmenee kuitenkin, että riittävillä a:n ominaisuuksilla/arvoilla toinenkin tasapaino on mahdollinen ja jopa väistämätön.
Kysymys kuuluu mitä a:lta vaaditaan. Ilmeisesti samoja asioita kuin diktatuuriakin vastaan kapinoitaessa, nyt talouteen sovellettuna ja kansainvälisellä tasolla.
Ensiksi a on toisten huomioimista ja tietoa siitä, että se kannattaa. Toiseksi se on jokaisen mahdollisuutta kommunikoida vapaasti ja levittää tietoa siitä, että toisten huomioiminen ja tiedon vapaus kannattaa. Yhteensä se on pyrkimys korvata diktatorinen talousjärjestelmä demokraattisella. Diktatorinen tarkoittaa taloutta, jossa finanssipiirit mm. hallinnassaan olevia tietoja valikoiden salaamalla ja tuotteitaan valikoiduille asiakkaille myymällä aiheuttavat yhteiseen talouteen haitallisen epätasapainon. Demokraattinen tarkoittaa vastaavaa kuin politiikassakin. Politiikan mielipiteenvapautta ja yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaa taloudessa vapaus arvokkaiden tietojen levittämiseen ja vastaanottamiseen sekä yleinen ja yhtäläinen osto-oikeus. Toisin sanoen, esimerkiksi pankkien tilikirjojen ja yritysten hinnastojen ja sopimusten julkaiseminen on kenelle tahansa sallittua ja toivottavaakin. Salassapitosopimuksetkaan eivät nauti lain suojaa. Mihinkään taloudelliseen informaatioon ei kenelläkään ole yksinoikeutta.
Taloustiede ei tule enää olemaan entisensä sen jälkeen, kun se mm. edellä kuvatulla tavalla mallintaa kaavoihinsa yleisinhimillisen ominaisuuden ajatella myös muiden tarpeita ja antaa arvon jaetulle, yhteiselle tiedolle. Kiintoisaa vaikkakin vähemmän yllättävää on se, että mitä enemmän tälle ominaisuudelle annetaan arvoa, sitä perustellummin taloustiede tukee paitsi demokratiaa niin myös Wikileaksin ja piraattien ideologiaa.
Tässä on paikka myös pienelle tutkiskelulle. Minkä puolella henkilö, joka meillä haluaa panna kuriin paljastussivustot ja piraatit, koska ne uhmaavat yhteiskunnan vakautta ja kannustavat ihmisiä laittomuuksiin, olisi arabikadulla? Ei epäilystäkään, hän olisi myös siellä vakauden puolella, kapinoijia vastaan ja pitäisi diktaattorin lähipiirin omaisuuksia oikeutettuina, koska diktaattorillakin on oltava oikeus tehdä taloudellisia sopimuksia ja salata bisneksiensä määrät ja laadut.
Kunnes jotain yllättävää tapahtuu. Ehkä jotkut taloustieteilijät heräävät.
Tämä RSA Animate video selittää mun mielestä tilannetta hyvin, mutual knowledge vs. individual knowledge: http://www.youtube.com/watch?v=3-son3EJTrU&feature=player_detailpage#t=455s
Juuri näin se menee, “vangin ongelma” muuttuu “assurance”-peliksi, kun ihmisten käyttäytyminen muuttuu sosiaalisemmaksi. Tämä on tärkeää tässä, koska muutos luo uuden tasapainon, minkä avulla voidaan selittää muutoksen nopeus. Jos lähtökohtana olisi “assurance”-peli, niin muutoksen nopeus voitaisiin selittää vain sillä, että koordinaatio-ongelma on ratkaistu nopeasti. Mutta olisi luullut koordinaatio-ongelmalle löytyneen ratkaisun 30-40-vuodessa muutenkin.
Peliteorian alkeet ovat vähän päässeet unohtumaan, mutta eikö (i) ainakin taloustieteellisessä sosiologiassa ole yleinen katsantokanta, että tällaiset diktatuuriyhteiskunnatkin noudattavat Assurance Gamen (tai Stag Huntin) rakennetta pikemminkin kuin vangin dilemmaa, (ii) johon kai tämäkin vangin dilemma muuntuu tuolla a-lisäyksellä, joten (iii) sosiaalisen median mukaantulo lähinnä helpottaa Assurance Gamen ratkaisua kollektiivisesti optimaalisella tavalla?
Tieto muiden tiedosta ja ajattelusta (mutual knowledge) lisääntyy myös twitterin ja muiden sosiaalisten verkkojen ansiosta. Asiaa hieman sivuaa tämä (muutenkin hyvin mielenkiintoinen) Steven Pinkerin luento: http://www.youtube.com/watch?v=3-son3EJTrU
Twitterillä ja facebookilla on varmasti osansa asiassa, mutta varmaan toinen puoli on sitä, että nämä vallanpitäjät alkavat olla vanhoja ja raihnaisia. Oon lukenu jotain sellaisia teorioita (Bruce Bueno de Mesquita) , että diktatuurit on tosi vakaita kunnes voidaan olettaa, että diktaattorin valta on väistymässä ja seuraa taistelu vallan uusjaosta.
En löytänyt tietoja Tunisian diktaattorin terveydentilasta, mutta eikös tämä selitys sopisi ainakin joten kuten Egyptiin ja Libyaan?