Ehkä osittain tulevista vaaleistakin johtuen suomalainen tuloerokeskustelu on virkistinyt kovasti viimeaikoina. Keskustelulle on varmasti aihetta, sillä vaikka tuloerot ovat Suomessa vielä kansainvälisesti katsottuna pieniä, on niiden kasvuvauhti ollut nopeaa. Etenkin rikkaimman 1%:n tulo-osuus on kasvanut ripeästi. Suomalainen debatti on ollut kuitenkin keskustelua siitä, onko tämä hyvä vai huono asia. Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, miltä sektoreilta huipputulot tulevat. Yhdysvalloissa on tehty viimeaikoina mielenkiintoisia havaintoja tästä aiheesta.
HECERissä vierailee tällä viikolla Jesper Roine Tukholman kauppakorkeakoululta. Roine on esitellyt kahdessa semiaarissa uusinta tutkimusta tulojakauman top 1%:n tulo-osuuden kehityksestä. Tämä määritelmällisestikin pieni ryhmä on siitä mielenkiintoinen, että sen tulo-osuudesta on saatavissa jopa yli sata vuotta pitkiä aikasarjoja useista maista. Tästä aiheesta on kehittynyt laaja kansainvälinen kirjallisuus, johon Suomesta ovat osallistuneet Markus Jäntti, Marja Riihelä ja Risto Sullström. Kirjallisuus on osoittanut, että tuloerot laskivat teollistuneissa maissa suunnilleen 1920-luvulta 1970-luvun loppuun, jonka jälkeen ne kääntyvät dramaattiseen nousuun anglosaksisissa maissa ja vähemmän dramaattiseen nousuun pohjoismaissa.
Tuloerot voivat johtua aivan normaaleista kysynnän ja tarjonnan vaihteluista ja tällöin ne ohjaavat resurssien kohdentumista tehokkaasti niin kuin mitkä tahansa hinnat markkinatasapainossa. Tällaiset tuloerot ovat ainakin taloustieteelliessä mielessä “hyviä”, koska ne ovat olennainen osa markkinamekanismin toimintaa. Toki tällaisillakin tuloeroilla voi olla haitallisia ulkoisvaikutuksia, mutta näistä ei vallitse konsensusta ainakaan taloustieteilijöiden parissa.
Joskus tuloerot voivat kuitenkin ohjata resurssien kohdentumista huolestuttavallakin tavalla. Yhdysvaltalaisessa kirjallisuudessa on hiljattain tutkittu, missä nämä rikkaimmat 1% ovat rahansa ansainneet. Steven Kaplanin ja Joshua Rauchin tulosten mukaan rahoitussektori on vahvasti yliedustettuna rikkaimpien ansaitsijoiden joukossa. Tämä on erityisesti parin viime vuosikymmenen ilmiö. Thomas Philippon ja Ariell Resheff on näyttäneet, että rahoitussektorin työpaikat olivat erityisen hyvin palkattuja vain ennen 1930-lukua ja 1980-luvun jälkeen. Näinä aikoina sinne myös hakeutui paremmin koulutettuja työntekijöitä. Philippon ja Resheff väittävät, että näitä muutoksia selittää parhaiten rahoitusmarkkinoiden säätelyn purkaminen.
Nyt voi tietenkin olla niin, että rahoitussektori tehostui viimeisen parin vuosikymmenen aikana niin paljon, että tulot nousivat siellä vain tuottavuuden mukana. Se, mitä tapahtui vuoden 2007 jälkeen tosin panee hieman miettimään. Ainakin vaikuttaa siltä, että rahoitussektorilla voi riskejä ottamalla ansaita huomattavia tuloja mutta yksittäisen investointipankkiirin tappiot jäävät koko sektorin ollessa romahduksen partaalla pieniksi. Jos tämä on totta, niin silloin rahoitussektorin tulojen noususta aiheutuvia tuloeroja voi pitää “huonoina” tuloeroina. Ne ohjaavat lahjakkaita työntekijöitä alalle, jonka tappiot kuitenkin pahimman sattuessa sosialisoituvat.
Ehkä Suomessakin olisi syytä paneutua siihen, miten rikkaimpaan prosenttiin kuuluvat ovat ansainneet rahansa. Tällainen tieto toisi ainakin lisää sisältöä tuloerokeskusteluun. On sitten eri asia, mitä em. syistä aiheutuneille tuloeroille pitäisi tai voidaan tehdä. Rahoitusmarkkinoiden sääntely on kokonaan oma problematiikkansa ja on mahdollista, että rikkain 1% reagoi poikkeuksellisen herkästi verotuksen muutoksiin esim. tulosuunnittelulla. Yhtä kaikki, tieto tuloerojen koostumuksesta voisi olla ensimmäinen askel.
Avainsanat: rahoitusmarkkinat, tuloerot
Aihealueet: Julkinen talous, Rahoitus, Työmarkkinat
Artturi Björk on oikeassa. Rahoitusmarkkinat todellakin allokoivat myös riskejä. Nyt ne ovat allokoineet erinäisten pankkien ottamat riskit veronmaksajien kannettaviksi ympäri Euroopan.
Toinen kysymys on kuinka tehokasta se on taloudellisesti, puhumattakaan yhteiskunnallisesti, yhteisen luottamuksen kannalta?
Pasi Pulkkinen:
No kyllä ne rahoitusmarkkinat nyt allokoi aika paljon muutakin kuin pelkästään pääomia esim. riskiä.
Rahajärjestelmän / finanssi järjestelmän ainut reaalitaloutta (tuotteet ja palvelut) hyödyttävä tarkoitus on juuri tuo resurssien eli pääomien allakointi sieltä missä niitä on sinne missä niitä tarvitaan. Allakoinnin peruste on kuitenkin vain oletettujen nettotuottojen nykyarvo (riski huomioiden). Kuka esittää korkeimman reaalituoton saa pääomat. Järjestelmällä ei ole kompetenssia eikä mahdollisuuttakaan muunlaiseen pääomien allakointiin.
Pankki ja -finanssijärjestelmää voitaisiin kuvata sähköopin kautta järjestelmänä joka kuljettaa virtaa paikasta toiseen. Valitettavasti nykyisessä järjestelmässä on kuitenkin valtavasti loisvirtaa ja siksi häviöitä. Läpivirtauksen (eli säästöjen, kulutuksen ja investointien) lisäksi järjestelmässä on loisvirtaa (…ns. instrumentteja ) monta kertaluokkaa enemmän kuin ns. läpivirtausta. Järjestelmä onkin äärimmäisen monimutkainen ja herättää kysymyksen sen aidosta tehokkuudesta. Mikä osuus itse virrasta jääkään toimijoille järjestelmän sisään. Miksei kukaan halua korvata nykyistä ”johto- ja komponenttivyyhtiä” yhdellä hiukan järeämmällä johtimella. Mitä lisäarvoa nykyinen rahamarkkinoiden ”kilpailu” tuottaa rahataloudelle kun järjestelmän ainut tehtävä on allakoida pääomia reaalitalouteen. Ainut reaalitaloutta hyödyttävä kompetenssi järjestelmän sisällä on reaalitalouden tuntemus ei ns. eksoottisien instrumenttien tuntemus.
Jos investointipankkiirien hyödyllisyyttä vähentää valtion taipumus sosialisoida heidän tappionsa, lakataan sosialisoimasta.
Ruotsi ja Norja antoivat 90-luvun pankkikriisissä tappioita tehneiden pankkien kaatua. Siksi ne selvisivät siitä tappiottomasti.
Kapitalismissa investointipankkiirien kaltaiset työntekijät auttaisivat kohdentamaan pääomat sinne, missä ne tuottavat eniten uutta vaurautta, mikä on suuri palvelus ihmiskunnalle.
Tilastokeskuksen tuloerodataa verratessa anglo-saksisiin tutkimuksiin selviää, että Suomessa rikkaimman 1%:n tulot koostuvat pääosin pääomatuloista toisin kuin anglo-saksisissa maissa, joissa rikkaimman 1%:n tulot koostuvat suurelta osin ansiotuloista.
Tilastokeskuksen sivuilta selviää, että suomalainen tilasto ei sellaisenaan ole vertailukelpoinen ulkomaisten kanssa mm. myyntivoittojen käsittelyn suhteen.
Tilastokeskus:
Tulonjakotilaston tulokäsite poikkeaa kansainvälisistä suosituksista jonkin verran. Tärkein ero on realisoitujen hallussapitovoittojen käsittely. Tulonjakotilastossa veronalaiset luovutusvoitot ovat omaisuustuloa, kun suositusten mukaan niitä ei pitäisi sellaisenaan laskea mukaan käytettävissä olevaan tuloon
Tällainen omaisuuserien laskeminen mukaan tuloihin vääristää todennäköisesti eniten ylimmän desiilin ja erityisesti ylimmän persentiilin tuloja.
Tilastokeskuksen tuloerodataa verratessa anglo-saksisiin tutkimuksiin selviää, että Suomessa rikkaimman 1%:n tulot koostuvat pääosin pääomatuloista toisin kuin anglo-saksisissa maissa, joissa rikkaimman 1%:n tulot koostuvat suurelta osin ansiotuloista.
Esim. Piketty & Saez (2003) tuovat esiin, että esimerkiksi Yhdysvalloissa
korkeimmat tulot koostuvat nykyään enemmän palkka- kuin pääomatuloista. Riihelä (2009) taas osoittaa, että Suomessa kaikkein korkeimmat tulot taas koostuvat enemmän pääomatuloista.
Suomessa itseasiassa palkkatulojen tuloerot ovat vieläkin pieniä, kun taas pääomatulojen puolella tuloerot ovat kasvaneet huomattavasti. Tilastokeskukselta saa tästä vapaasti jaossa olevaa dataa.
Käsittääkseni “hyvä” tuloerojen taso on arvovalinta. Toisaalta yleisesti todella suuria tuloeroja pidetään huonona yhteiskunnan kannalta. Eli jonkinlainen rajoite tuloerojen yläpäässä on olemassa minne asti tuloeroja kannattaa kasvattaa, jos arvot niin sallivat. Miten sitten on tuloerojen alapäässä. Markkinataloudessa eläessä ei ole mielestäni järkevää alentaa tuloeroja tasolle, jolla kaikki tienaavat tasan saman määrän, vaikka arvot niin sallisivat. Joten luulisi tuloerojen alapäässä myös olevan jonkin rajoite jonka alle ei enää kannata mennä. Eli tuloerot ovat arvovalinta näiden rajoitteiden välillä.
Kuinka alhaisiin tuloeroihin markkinatalousmaassa kannattaa edes pyrkiä? Miksi tästä ei keskustella, aina keskustellaan vain siitä kuinka korkeiksi tuloerot saavat kasvaa.
On tyrmistyttävää todeta, että taloustieteilijät vasta nyt heräävät tutkimaan asiaa, joka tavalliselle kansalaiselle on ollut selviö jo iät ajat. Rikkaimmat rikastuvat ostamalla ja myymällä rahaa ja erilaisia rahanarvoisia vedonlyöntejä, mukaan lukien yritysten osakkeet. Ja valtiovallat kannustavat tätä toimintaa monin tavoin. Lukekaa nyt jokainen päivän Hesarista uutisanalyysi Ulosotto passaa pankeille. Siinä on esitetty pieni yksityiskohta pienestä maasta. Kertokaa tämä sadalla ja tuhannella niin ymmärrätte miksi kuilu rikkaiden ja köyhien välillä syvenee. Ehkä näette siitä myös tulevaisuuteen, kun lainat eivät ole miljoonissa vaan sadoissa miljardeissa eivätkä takaajina ole hyväntahtoiset yksityishenkilöt vaan velkavankeuteen saatetut kansakunnat.
Käytännön tuloerojen syiden toteamisen jälkeen ensimmäinen askel on sen teoreettisen tosiasian toteaminen, ettei nykyinen talous ole markkinataloutta eivätkä nykyiset hinnat, mukaan lukien tulot, muodostu markkinamekanismin ohjaamana. Nykyinen talous on kapitalismia, jossa valtiovallat kukin omalta kohdaltaan ja menestyneimmät yhdessä (WTO) säätelevät taloutta luomalla erityisiä oikeusrakenteita (mm. osakeyhtiö erityisine vastuineen ja verotuksineen, patentit ja tekijänoikeudet sekä liikesalaisuuslainsäädäntö) joiden tarkoituksena on luoda vaurautta ja kasvattaa taloutta senkin uhalla, että tällainen säätely johtaa väistämättä kierteeseen, jossa tuloerot syvenevät, löysän rahan määrä kasvaa ja sitä lainataan yhä enemmän ja yhä huonommin tuottaviin kohteisiin, kunnes velkojen maksu ehtyy, talous lamaantuu ja maksun maksavat tavalliset kansalaiset, ja kierros alkaa alusta.
Toinen askel on sen ymmärtäminen, ettei ratkaisuna ole säätelyn lisääminen vaan sen säätelyn keventäminen, jolla pääomien keskittymistä nyt tuetaan. Avainasemassa on markkinatiedon vapauttaminen. Myyjiä, tuotteita ja hintoja koskevat salaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Ne ovat juuri sitä tietoa, jonka perusteella markkinoiden oletetaan ohjautuvan yhteiseksi eduksi. Kapitalismissa kielto paljastaa markkinatietoja, erityisesti pankkisalaisuuksia, vastaa sosialismin sensuuria. Ei saa levittää tietoja, jotka saattaisivat paljastaa ikäviä asioita ja horjuttaa kansalaisten luottamusta järjestelmään ja heikentää rikkaiden mahdollisuuksia edelleen kartuttaa omaisuuksiaan.
Kolmas askel on sen tunnustaminen, ettei nykytalouden ongelmaan ole kansallista ratkaisua. Kansalliset säädökset pääomien kartuttamiseksi perustuvat paitsi ideologiaan (koko maailman etu on, että rikkaat rikastuvat ja kehittävät taloutta) niin erityisesti kilpailukyvyn kasvattamiseen (meidän etumme on, että meidän tuotantoamme ja rikkaitamme tuetaan, jotta pärjäisimme kansainvälisessä kilpailussa). Kapitalistinen talous on sodankäyntiä pääomista eikä mikään yksityinen maa voi luopua omasta aseistuksestaan.
Ainoa mahdollisuus on kaikkien velkaisten maiden tavallisten kansalaisten herääminen vaatimaan markkinatalouteen kuuluvia oikeuksiaan saada tietoa kaikesta mitä markkinoilla tapahtuu. Tästä kirjoitin jo kommenttina Haaparannan alustukseen Kumousyllätys.
Pankkisalaisuudet eivät kuulu markkinatalouteen. Rajattu omistajanvastuu ei kuulu markkinatalouteen. Ne kuuluvat kapitalismiin samalla tavalla kuin sensuuri ja itsensä uudistava johto kuuluu sosialismiin. Tästä päästään muutoksen alkuun.