Maailman ja Euroopan vuonna 2008 alkanut rahoitusmarkkinakriisi, joka on luonut myös Euroopan valtioiden velkakriisin, ei taltu toimin, joita EU:n, EMU:n byrokraattien ja eri maiden valtiovarainministeriöiden suunnitelmien pohjalta on toteutettu. Olisikohan aika siirtyä toimiin, joita taloustietelijät norsunluutorneistaan ovat varsin yksituumaisesti esittäneet jo pitkän aikaa?
Taloustieteilijät ovat esittäneet paketteja (ks. tästä), jotka tarjoavat kestävän ratkaisun kriisiin, kestävyyttähän kaikki päättäjät ja EU:n komissaarit ovat hokeneet etsivänsä. Hyvä esimerkki tällaisesta paketista on Charles Wyploszin viiden kohdan ohjelma välittömille toimille:
- Euroopan keskuspankin (EKP) on taattava Euroopan rahaliiton (EMU) jäsenmaiden velat johonkin rajaan asti. Takuu voisi kattaa velat, joilla velan suhde bruttokansantuotteeseen olisi alle 60 prosenttia. Tällöin maksukyvyttömien maiden kuten Kreikan velat voidaan uudelleenjärjestellä. Raja pitäisi yllä Kreikan velan arvoa ja estäisi pankkien taseiden huonontumisen. Taseet itse asiassa paranisivat, koska useimpien EMU-maiden velan markkina-arvo nousisi.
- EKP:n on taattava jäsenmaiden kaikki uudet velat, jotta velkapaperimarkkinat toimisivat ja julkinen sektori pysyisi toimintakykyisenä kaikissa maissa.
Vastapainoksi näille toimille
- Jäsenmaiden olisi muutettava tarvittaessa jopa perustuslakiaan rakentaakseen instituutioita, jotka rajoittavat niiden mahdollisuuksia velkaantua liikaa.
- EKP:n lainatakuut annettaisiin vain niille maille, jotka huolehtivat siitä, että nämä uudet instituutiot myös alkavat toimia.
Wyploszin paketin viimeinen osa on
- Euroopan rahoitusvakausväline (ERVV) pääomittaa ne pankit, jotka tulevat maksukyvyttömiksi kun Kreikka ja mahdollisesti joku muukin maa joutuu jättämään velkansa maksamatta.
Wyploszin paketin osat tukevat toisiaan. Merkillepantavaa on, että paketissa EKP:n osa on keskeinen. Se on kuitenkin vastoin sitä, mitä EKP haluaa ja aikoo tehdä (joidenkin jäsenmaiden kannattamana). EKP on kuitenkin ainoa instituutio, jolla on mahdollisuuksia vakauttaa EMU:n kriisimaiden velkamarkkinat, raha ratkaisee.
EU:n talouskomissaari Olli Rehn syytti viime viikon lopulla niitä, jotka ovat vaatineet Kreikan velkojen uudelleenjärjestelyä, Kreikan velan arvon alenemisesta ja kriisin syventämisestä. Rehn unohti kuitenkin sen, että esillä on ollut vain paketteja, joista velkojen uudelleenjärjestely on vain osa, vaikkakin tärkeä. Lisäksi Rehn unohtaa sen, että Kreikan velka on jo niin suuri suhteessa sen bruttokansantuotteeseen, että velkojen uudelleenjärjestely, jos se tehdään viisaasti, nostaa jäljelle jäävän velan arvoa. Nousu on niin suuri, että uudelleenjärjestetyn velan arvo on suurempi kuin kuin koko velan arvo nyt. Tämäkin parantaisi pankkien taseita.
Paljon todennäköisemmin Kreikan velan arvoa onkin alentanut se, että väistämätöntä siirretään ja epävarmuutta pidetään yllä. Pääministeri Katainen on puolustellut EU:n suunnitelmia sillä, että niillä voitetaan aikaa. Joku voisi kysyä, mihin sitä aikaa tarvitaan, viivyttely vain pahentaa ongelmaa. Ja oliko muuten Suomen vakuusvaatimus vain perverssi tapa viivyttää ratkaisujen tekoa? Joku toimittaja voisi muuten kysyä valtiovarainministeri Urpilaiselta, olisiko Suomi ilman vakuusvaatimuksia maksanut ERVV-rahoitusosuutensa yhdessä erässä heti vai jaksottanut maksut viiden vuoden ajalle kuten muut maat? Urpilainenhan on väittänyt, että maksamalla heti on Suomen etu, ei mikään kustannus Suomelle.
Wyploszin paketissa kriisiin ajautuvia pankkeja tuetaan rahaliiton yhteisin varoin. Se siis painottaa koko rahaliiton tasoisten riskienjakomekanismien tärkeyttä. Ne, mukaanlukien esimerkiksi työttömyysturva, ovatkin olleet historiassa rahaliittojen tärkeä osa, katso tästä ja se ymmärretään myös Atlantin toisella puolella. Riskienjakomekanismit tarvitaan myös siksi, että ilman niitä budjettikuri ei voi koskaan toteutua. Jostakin omituisesta syystä Suomi on koko EMU:n olemassaolon kannattanut jäsenille asetettavia budjettikurivaatimuksia mutta vastustanut ja yhä vastustaa riskien jakamista.
Miksi riskienjakomekanismit tarvitaan budjettikurivaatimusten tueksi? Siksi, että ne alentavat kussakin maassa kustannuksia pitää budjettikuri yllä. Jos maata kohtaa iso häiriö, vaikkapa syvä taantuma vientimarkkinoilla, joka alentaa huomattavasti verotuloja ja nostaa menoja, niin budjettivaje ylittää helposti sallitun rajan. Ilman riskienjakoa maa ei pystyisi pitämään kunnossa sosiaalivakuutusjärjetelmäänsä ja joutuisi leikkaamaan muita julkisia menoja, jos se yrittäisi pitää vajeen sallittuna. Nämä toimet taas pahentaisivat ahdinkoa ja lisäisivät vajetta (näinhän Kreikassakin on juuri käynyt). Budjettikurista luopumisesta aiheutuvat kustannukset olisivat todennäköisesti pienemmät kuin kurista kiinni pitämisestä ja luopuminen olisi järkevää. Mitä tiukemmaksi budjettikurivaatimus asetetaan sen helpommin tilanne syntyisi.
Yhteinen riskienjakojärjestelmä turvaisi taloudellisessa ahdingossa maan huono-osaisimpien toimeentulon ja julkisen vallan perustoimintojen ylläpidon. Katsokaa Kreikkaa, jos haluatte nähdä, mitä ilman niitä tapahtuu. Jos EMU kulkee Suomen ehdottamaa tietä, niin se tulee olemaan jatkuvasti ongelmissa. Miksi Suomen kanta on kuin se on? Ehkä superministeriön virkamiesjohto on ymmärtänyt taloustieteen alkeisoppikirjat väärin, aivan kuten silloin, kun se ehdotti vakuuksien vaatimista.
Viime viikonloppuna YLE nostatti pelkoa, kun se uutisoi myös Suomen Pankin ostaneen Kreikan velkakirjoja ja näin ottaneen riskejä. Jos Wyploszin ehdotus tai sen kaltainen toteutuu, niin riskit eivät toteudu.
Avainsanat: budjettikuri, Eurokriisi, Kreikka, velkajärjestely
Aihealueet: Julkinen talous, Kansainvälinen talous
Tässä on perinteiseen vakuutustoimintaan verrattuna kuitenkin se ero, että tämän vakuutuksen toimintaperiaate ei perustu vahinkojen tasaamiseen. Yleensähän vakuutustoiminta lähtee oletuksesta, että vain pieni osa vastuista laukeaa kerralla. Sub-primeit aiheutti ongelmia, koska vastoin odotuksia kaikki riskit laukesivat samaan aikaan, eikä minkään vakuutusyhtiön tase kestä sellaista.
Tässä on ajatuksena suhteuttaa annettavien vakuutusten määrä ja ERVV:n koko siten, että ERVV pystyy maksamaan kaikki vakuutukset pois. Eli oletetaan, että kaikki riskit laukeavat kerralla. Tällöin ei yllätyksiä pääse syntymään.
ERVVn luottoluokituksen pieni aleneminen ei oikeasti vaikuta katastrofaaliselta. Tärkeää on, että ongelmamaat saavat lainaa säädyllisillä kustannuksilla. AAA olisi tietysti kiva, mutta AA tai pelkkä A on ihan jees sekin. Kuhan ne korkoerot Saksaan on mitattavissa promilleissa eikä prosenteissa, niin hommassa on vielä järkeä.
Voi toki olla, että vakuutusratkaisu ei nosta vakausvälineiden “tulivoimaa” riittävälle tasolla.
Taloussanomat (23.10) uutisoi Euroopan rahoitusvakausvälineen uudistuksesta seuraavaa: “ERVV:stä ollaan tällä hetkellä tekemässä eräänlaista vakuutusyhtiötä, joka voisi vakuuttaa kriismaiden [sic] valtionvelkakirjoja ostavien sijoittajien saatavat.”
Tämä saattaa kuulosta pieneltä muutokselta (eikä Taloussanomatkaan siihen juuri paneudu), mutta tämä on todellisuudessa varsin iso muutos.
Kuten esimerkiksi Wolfgang Münchau FT:ssä kirjoittaa, ehdotettu muutos käytännössä tarkoittaa, että ERVV muuttuu luottovakuuttajaksi (monoline insurer). Moni ei varmaan ole tällaisesta koskaan kuullut aiemmin niistä, joten käydään niiden ajatus ja osuus Yhdysvaltojen rahoituskriisissä lyhyesti läpi.
Yhdysvalloissa luottovakuuttajat ovat perinteisesti keskittyneet tarjoamaan vakuutuksia kuntaobligaatioiden maksukyvyttömyyden varalta, taatakseen niiden AAA-luottoluokituksen. Luottovakuuttajat toimivat vähällä omalla pääomalla ja laajensivat toimintaansa kattamaan monia strukturoituja tuotteita. Vuoden 2008 alussa luottoluokittajien ongelmat nousivat esiin, syynä oli huoli niiden mahdollisista luottoluokituksen alentamisista. Luottovakuuttajien luottoluokituksen madaltaminen olisi johtanut satojen kuntaobligaatioiden, yritysvelkakirjojen ja strukturoiduilta tuotteiden AAA-vakuutuksen menettämiseen, johtaen huomattaviin luottoluokituksen madaltamisiin rahoitusinstrumenteilta, joiden nimellisarvo oli noin 2 400 miljardia dollaria. Tämä olisi voinut johtaa näiden arvopapereiden massiivisiin myynteihin. On huomattavaa, että rahamarkkinarahastot lupaavat säilyttää investoinnin arvon ja vaativat, että varallisuusesineen ns. underwriter suostuu ostamaan varallisuusesineen takaisin tarpeen vaatiessa. Takaisinostolupaus on kuitenkin ehdollinen sille, että kyseisellä varallisuusesineellä on AAA-luottoluokitus. Näin ollen luottoluokituksen madaltamisen oli saanut rahamarkkinarahastot aloittamaan massiiviset varallisuusesineiden myynnit (Kts. esim. Brunnermeier 2009, 87).
Nyt ERVV:stä ollaan tekemässä eräänlaista luottovakuuttajaa, joka vakuuttaa kriisimaiden valtionvelkoja. ERVV siis takaa kriisimaiden valtionlainojen ensimmäiset tappiot – ymmärtääkseni – tiettyyn rajaan saakka. Tämä saattaa kuulosta hyvältä ajatukselta, mutta siinä missä Yhdysvalloissa 2008 ymmärrettiin luottovakuuttajien ongelmat, jo nyt on helppo nähdä ERVV:n ongelmat.
ERVV luottovakuuttajana tekee kriisimaiden valtionveloista vaikeasti hinnoiteltavia strukturoituja sijoituksia. Kuinka sijoittajat voivat arvioida ERVV:n kyvykkyyttä toimia vakuuttajana, jos vakuutus realisoituu? Kuten FT:ssä kirjoitetaan, yksi potentiaalinen ongelma on Ranskan valtion AAA-luottoluokituksen menetys. Jos euroalue ajautuu syvempiin ongelmiin ja ongelmavaltiot eivät kykene suoriutumaan lainoistaan, ERVV luottovakuuttajan omaisuudessa johtuu tulemaan apuun. Tässä tilanteessa Ranskan valtionlainoilla tuskin on enää AAA-luokitusta. Samalla ERVV:n AAA-luokitus menee ja sen kyky toimia luottovakuuttajana on kyseenalainen. Eli ERVV:n tarjoaman luottovakuutuksen arvo rapisee. Näin ongelmatilanteessa, jota vastaan ERVV:n tulisi tarjota luottovakuutuksia, ERVV:n tarjoamien luottovakuutusten arvo on kyseenalainen.
Näin olleen koko ERVV:n ajatus, toimia luottovakuuttajana, on kyseenalainen. Lyhyesti sanottuna: En usko ERVV:n muutoksen luottovakuuttajaksi olevan mitenkään toimiva ja lopullinen ratkaisu.
EKP kaikkien euromaiden velkojen takaajana tuntuisi erikoiselta ratkaisuilta, koska näin rahapolitiikan ja finanssipolitiikan erottaminen toisistaan tulisi entistä vaikeammaksi. EKP joutuisi esim. korkoja nostaessaan miettimään liikaa päätöksen vaikutuksia sen omaan velkasalkkuun, mikä veisi pohjan järkevältä rahapolitiikalta. Pitävän budjettikurin aikaansaaminen edes perustuslakimuutosten kautta tuntuu aika etäiseltä ratkaisulta.
“Jostakin omituisesta syystä Suomi on koko EMU:n olemassaolon kannattanut jäsenille asetettavia budjettikurivaatimuksia mutta vastustanut ja yhä vastustaa riskien jakamista.”
Tässä on selvä logiikka. Tulonjakounioniin on turha lähteä riskejä jakamaan, kun suurin osa jäsenmaista ei pidä kiinni sovituista säännöistä ja rikkoo jatkuvasti budjettikuria. Usko yhteisten sopimusten sitovuuteen on nollassa.
Jokke
http://taloudentulkki.com
Korjatkaa, jos olen väärässä ja ymmärtänyt väärin, mutta:
1) “Euroopan keskuspankin (EKP) on taattava Euroopan rahaliiton (EMU) jäsenmaiden velat johonkin rajaan asti.”
- Eikö tämä tarkoita (hurjasti yksinkertaistaen toki), että jokainen EKP:n takaama laina tulee myös mun taattavaksi samassa suhteessa mitä mulla on euroja lompsassa kuin mitä EKP on laskenut euroja liikkeelle? Siis EKP “sheivaa” jokaisesta eurokolikostani siivun kriisimaiden hyväksi?
2) “Wyploszin paketissa kriisiin ajautuvia pankkeja tuetaan rahaliiton yhteisin varoin.”
- Miksi? Miksi ei perusteta Euroopan Roskapankkia, joka pääomitetaan EKP:n kautta ja joka ostaa nämä ongelmaluotot käypään 20% markkinahintaan vai mitä se nyt Kreikan kohdalla olikaan. Sijoittajat saavat täsmälleen mitä ansaitsevat. Risk/Reward -parista realisoitua nyt se ensimmäinen.
3) “Yhteinen riskienjakojärjestelmä turvaisi taloudellisessa ahdingossa maan huono-osaisimpien toimeentulon ja julkisen vallan perustoimintojen ylläpidon.”
- Eikö tässä voisi käydä niin, että jos se Suomen kuuluisa vienti hiipuisi ja budjettivaje kasvaisi, niin muut euromaat toteaisivat, että teillähän on Eurooppalaisittain suht lihava sossubudjetti, leikatkaa siitä, niin keskustellaan?
Mitä mieltä olet ehdotuksista, että EKP:n pitäisi sallia korkeampi inflaatio / NBKT:n taso? (Esim. nostaa NBKT takaisin trendin mukaiselle tasolleen.) Väitetään, että tämä helpottaisi sisäisen devalvaation paineita kriisimaissa.
Voisi olettaa, että jos EKP:n toimintaan puututaan, niin samalla olisi otollinen aika puuttua inflaatioon ja/tai NBKT:n tasoon sikäli mikäli kun se on noin ylipäänsä järkevää.
Jep!