Yhä jatkuva rahoitusmarkkinakriisi on nostattanut keskustelua siitä, onko kriisi osoittanut valtavirtataloustieteen kyvyttömäksi tai ainakin valtavirtataloustieteilijät kyvyttömiksi erittelemään kriisin syitä ja tarjoamaan keinoja uusien kriisien hillitsemiseksi ja nykyisestä irtipääsemiseksi. Vahvimmillaan taloustiedettä on jopa väitetty syypääksi koko kriisiin, tähänhän Englannin kuningatarkin pari vuotta sitten viittasi ja vaati selitystä.
Eipä siis ihme, että Englannin kuninkaallinen taloustieteellinen yhdistys (Royal Economic Society) on ollut mukana järjestämässä seminaaria, jossa taloustieteellistä tutkimusta ja opetusta on ruodittu. Diane Coyle esittelee seminaarin tuloksia tässä, jutun lopussa on myös linkki joihinkin seminaarin esitelmiin.
Useimmat seminaarissa korostetut teemat eivät kuitenkaan ole uusia ja nykykriisiin kytkeytyneitä. Varsin usein olen törmännyt vuosien varrella esimerkiksi arvosteluun, että taloustieteilijät tuntevat liian vähän taloushistoriaa ja erilaisia instituutioita. Väitteeseen on helppo yhtyä, itselleni tohtoriopintojen tärkeimpien kurssien joukkoon kuuluivat kaksi taloushistorian kurssia, jotka olivat opinahjossani pakollisia kaikille taloustieteen jatko-opiskelijoille. Niiden tärkeyden opin kyllä vasta aikaa myöten.
Mielenkiintoista muuten on, että taloustieteen jatko-opinnot ovat kautta maailman hyvin strukturoituja ja samanlaisia. Ensimmäiset 1-1,5 vuotta kaikki opiskelijat käyvät läpi kaikille pakolliset kaikkialla maailmassa samat runkokurssit. Eikö olekin mielenkiintoista, että aineessa, jonka opiskelijat varmasti herkimmin puhuvat valinnan vapauden puolesta, alistuvat moiseen paternalismiin?
Suomessa yksi syy puutteeseen ainakin Helsingin yliopistossa lienee se, että taloushistoria ei ole koskaan ollut osa taloustieteen laitosta. Helsingin kauppakorkeakoulussa taloushistorian aine kuului taloustieteen laitokselle, mutta taloushistorian professuuri lakkautettiin sen viranhaltijan jäädessä eläkkeelle. Aineen kurssit eivät kuuluneet taloustieteen kursseihin. Moni taloustieteen opiskelija niillä kuitenkin onneksi kävi.
Seminaarissa pohdittiin myös sitä, korostetaanko taloustieteessä liikaa matemaattisten ja vaativien tilastollisten menetelmien osaamista. Tämäkään aihe ei ole mikään uusi. Minulle ole myöskään selvää, mikä yhteys tällaisella menetelmien painotuksella voisi olla väitettyyn taloustieteen kyvyttömyyteen arvioida meneillään olevaa rahoitusmarkkinakriisiä.
Minusta seminaarissa korostettiin kuitenkin aivan oikein, että ehkä liian usein hyökkäämme tietoaineiston kimppuun varsin vaativilla välineillä sen sijaan, että katselisimme sitä pidempään aivan yksinkertaisten välineiden ja kuvien avulla. Erityisesti ongelma näyttäisi olevan makrotaloudellisen datan käytössä. Ehkä laajempi joukko meistä olisi herännyt ihmettelemään, mihin olemme menossa, jos olisimme katselleet rahoitussektorin taseiden paisumista tai eri sektoreiden bruttovelkojen kasvua (on muuten hyvä muistaa, että koko maailman nettovelka on 0).
En kuitenkaan voi välttää tunnetta, että kaikkein perusteellisin kriittinen keskustelu taloustieteestä on käyty taloustieteen sisällä. Olen tässä blogissa tuonut useaan otteeseen esille Kaushik Basun ajatuksia. Royal Economic Societyn seminaarissa taloustiedettä moitittiin siitä, että siinä ei olla valmiita ottamaan vastaan uusia ajatuksia esimerkiksi ihmisten käyttäytymisestä. Mutta, jos katsotaan, miltä taholta uusia ajatuksia on tarjottu, niin törmäämme heti taloustieteilijöihin, Basun lisäksi vaikkapa George Akerlofiin ja Robert Shilleriin.
Itse asiassa jopa nyt suoraan tulilinjalle joutuneissa “dynaamisissa stokastisissa yleisen tasapainon” (ns. DSGE) -malleissa kotitalouksien mallintamisessa on menty pois perinteisestä mallinnuksesta ja vain siksi, että perinteinen mallinnus tuotti tuloksia, jotka olivat ristiriidassa havaintojen kanssa. Ja kun katsomme, ketkä ovat kuvissa, kun laaditaan uusia hyvinvointi-indikaattoreita, niin keitä näemme?
Yksi tärkeä aihe on, ainakin makrotalouden analyysissä, miten ajattelumme sopii erilaisten äärimmäisten muutosten erittelyyn. Tämä aihe nousee aika ajoin esiin ja on syytäkin, koska makromallinnuksessa on aiempaa korostetumpaa keskittyä esimerkiksi suhdannevaihteluiden “säännöllisyyksien” mallittamiseen (tämä ei tarkoita yksittäisten vaihteluiden ennustamista). Muistan jo Rüdiger Dornbuschin maininneen tästä jossakin artikkelissaan, nyt Paul Krugman nostaa sen esiin viimeisimmässä taloustieteen arvioinnissaan. Ja päinvastoin kuin monet taloustieteen kriitikot, Krugman korostaa hyvin yksinkertaisten, läpinäkyvien mallien merkitystä äkillisten muutosten arvioinnissa. Yleisesti ottaen taloustieteen malleja on väitetty liian yksinkertaisiksi. Mutta tämän kriisin aikana arvostelu on kääntynyt yllättäen toiseen suuntaan, DSGE-malleja syytetään läpinäkymättömiksi. Aika aikaa kutakin, muistan vielä Helsingin yliopiston taloustieteen professorin, joka kehui mallejaan monimutkaisemmiksi kuin todellisuus.
Toinen tärkeä teema on tunnistaa, että taloustieteilijöillä on myös poliittisia motiiveja. Akateemisten töiden vertaisarvio toki lieventää ongelmaa, mutta ei sitä poista. Tosiasia kuitenkin on, että varsinkin makroanalyyseissä tietyt tutkijat löytävät aina jollekin politiikalle mertkittäviä vaikutuksia, toiset eivät koskaan. Tämä on tietysti osin seurausta siitä, että makrotaloudellinen tietoaineisto on aina puutteellista oikeastaan määritelmällisesti. Hyviä esimerkkejä politiikan vaikutuksista löytyy tästä Christina Romerin jutusta, jossa tulee mainiosti esiin myös tärkeys tuntea institutionaaliset olosuhteet. Tai muistaa ne.
Krugman korostaa sitä, että taloustieteessä on jo olemassa välineet nykykriisin ymmärtämiseksi. Ja niin onkin, rahoitusmarkkinoiden teoreettinen tutkimus on mennyt eteenpäin 1980-luvulta asti, vaikka tietysti kriisi on nostanut erityisaiheita. Hyvin monet keskustelut ovatkin taloustieteen sisäisiä ja yksityiskohtiin meneviä. Simon Wren-Lewis onkin huomauttanut, että myös makrotaloustieteen mallinnuksessa on vankka koulukunnat ylittävä kestävä perusrakenne.
Suuria aika tarvitsee suuria ajattelijoita. Talouskriisit tuntuvat kuitenkin aina nostavan esiin hörhöjä, eikä sotamies Sveikin kaltaisia syvällisiä ajattelijoita. Aina, kun kriisi iskee, löytyy henkilöitä, jotka vaativat kultakantaan palaamista, vannovat itävaltalaisen tai jonkin muun vaikkapa velkaa tai rahoitusjärjestelmää mystifioivan koulukunnan nimiin. Ja sitten löytyy ennustajia, “minä ennustin kriisin jo X vuotta sitten”. Itselläni muuten on koko ajan ennuste päällä, ennustan, että tulee nousukausi, ennustan, että tulee laskukausi, ennustan, että tulee vakaan kasvun kausi, ennustan, että tulee talouskriisi. Ja ennustan, että P (filosofi G.E. Mooren kunniaksi, joka hänestä kerrotun tarinan mukaan näki unta, että P).
Avainsanat: kriisi, P, taloustiede
Aihealueet: Kummalliset
Käy sääliksi teitä taloustieteilijöitä. Ette ymmärrä rahajärjestelmän toimintaa, sitä kautta makrotaulouden toimintaa ja oppinne on täyttä humpanpumppaa.
Nämä hienot DSGE -mallinnukset ovat pohjimmiltaan vain yksin kertaisia “jatka viiva” -harjoituksia. Tyyliin “kun kerta talous on kasvanut viimeiset 100 vuotta keskimäärin 2,78% vuodessa, sen oletetaa myös kasvavan tulevaisuudessa 2,78% vuodessa”. No tulevaisuuttahan ei voi tietää, mutta sitten herää kysymys mitä ihmettä näillä malleilla sitten tekee, muutakun johtaa ihmisiä harhaan, mikä varmaankin on ollut mallinkehittäjien alkuperäinen tarkoitus.
Juuri niin, tämä politisoituminen on suurin ongelma. Että “oppi” tulee muutamalta kuuluistalta amerikkalaiselta ekonomistiltä, ja muiden ajatukset eivät ole sitten minkään arvoisia elleivät ne jostain syystä saa näiden kuuluisuuksien hyväksyntää.
Nämä väitökset mitä he esittävät, niillä ei ole yleensä mitään tekemistä talouden kanssa ja päämääränä on vain poliittinen.
Milton Friedman opetti oppilailleen että jos haluaa voittaa poliittiset vastustansa pitää:
1. Valita päämäärä mihin haluaa pyrkiä
2. Keksiä oletukset jotka loogisesti johtavat haluttuun päämäärään
3. Rakentaa teoria oletuksien pohjalle joka johtaa haluttuihin poliittisiin päämääriin
Tällä vastapuolen edustajat saa mukaan väittelemään teorian yksityiskohdista, heidän hyväksyessä implisiittisesti teorian oletukset, jolla tasolla heidät on helppo lyödä.
Koko makrotaloustiede on rakentunut tälläisten valheiden varaan, ja loppuosa on täytetty tälläisilla “jatka viivaa” harjoituksilla mihin viittasin.
Mutta eihän tietysti, mitä ikinä kirjoitankin tässä sitä ei uskota koska nimeni ei ole George Agerloff tai joku muu kuuluisa amerikkalainen ekonomisti.
Suomen Pankin dynaamisen yleisen tasapainon mallin (Aino) ja muiden vastaavien mallien suurin puute on kyvyttömyys ennakoida kansantalouden shokkeja. Silloin, kun maailma toimii rationaalisten odotusten mukaisesti, Aino-malli tuottaa kohtuullisen luotettavan ennusteen. Mutta maailma ei ole rationaalinen, ja ihmisten käyttäytymistä on melko mahdoton ennakoida tai mallintaa. Siksi kaavamaiset DSGE-mallit toimivat vain tasaisen talouskasvun olosuhteissa.
Kuten muutamissa kommenteissa on todettu, taloustieteilijöiden kannattaisi opiskella enemmän behaviorismia ja taloushistoriaa. Ne auttavat ymmärtämään talouden dynamiikkaa myös psykologian, ei pelkkien lukujen kautta.
Jokke
http://taloudentulkki.com
Hepi:
Miks toi olis relevantti ku miettii et kannattasko käyttää markkinaodotuksia rahapolitiikan tavoitteena?
Eihän markkinaodotuksien (level)targetointi ota kantaa siihen kumpi on parempi operational targetti, korot vai reservien määrä.
Luulis, että aika harva niistä jotka kannattaa markkinaodotuksien targetointia kannattas reservien määrää operational targettina.
Blogin otsikko asettaa oikean kysymyksen: [onko] Talouskriisi, taloustieteen kriisi? Mutta mikä on vastaus tähän kysymykseen? Siihen ei kirjoituksen sisältö suoranaisesti vastaa. Kirjoitus perustelee nimittäin vain ettei taloustiede ole kriisissä! Samaan aikaan tiedämme talouden olevan kriisissä! Mutta jos nämä kaksi väitettä pitävät samanaikaisesti paikkaansa, ei voi tehdä mitään muuta päätelmää kuin sen ettei taloutta ohjata taloustieteen oppien mukaan.
Onko tilanne todella näin? Ymmärrämme Saksan pelkäävän inflaatiota historiallista syistä. Siksi inflaatio ei ole vaihtoehto vaikka taloustiede sitä haluasi. Taloustiede ei ole kaiken yläpuolella tekemässä päätöksiä. Demokratiassa erityisesti kipeät päätökset ovat mahdottomia vaikka niille olisi miten vahvat tieteelliset perusteet tahansa. Siksi vastausta kysymykseen [onko] Talouskriisi, taloustieteen kriisi? pitää katsella taloustieteen vallan suhteen. Onko talouskriisi vienyt taloustieteeltä vallan? Tehdäänkö talouden päätöksiä enää tieteen pohjalta vai ovatko ne ideologisia?
Markkinamonetaristien kannattaisi lukea tämä: http://www.ecb.int/pub/pdf/scpwps/ecbwp372.pdf
Siinä Ulrich Bindseil, EKP:n entinen operatiivinen päällikkö lyttää monetaristien uskomukset rahapolitiikan vaikutuskanavasta eli reserve positions -opin.
Hän ihmettelee miten akateeminen maailma voi olla niin vieraantunut käytännöstä. Varsinkin johtopäätökset ovat karua luettavaa.
Greentech kirjoitti:
13.3.2012 09:52
”Talouskasvun puolustajien perustelut ovat kuitenkin kestävämmällä pohjalla kuin degrowth-väen. Talouskasvun turmiollisuudesta puhuvilla ei ole mitään malleja tai keinoja, miten tämmöinen rajoitus maailmanmitassa olisi mahdollista tehdä. Kuka sen voisi tehdä? Jumala? Vastaus on, ei kukaan.”
Itse asiassa kyse ei ole siitä että olisi vaihtoehtoja. Väestömäärän ja resurssien kulutuksen kasvu on tyypillistä populaatiokäyttäytymistä. Populaatio kasvaa kunnes ekologisen lokeron resurssit on käytetty ja uusi kasvu alkaa JOS ilmaantuu uusia resursseja. Nykyiset kansainväliset ja kansalliset järjestelmä ei kykene vastaamaan tällaiseen haasteeseen.
Kyse on talouskasvuun liittyvästä kulutuksen kasvusta. Talouskasvun ja kulutuksen kasvun yhteys on kuitenkin vahva sielläkin missä kuvitellaan olevan ”aineetonta” kulutusta (ja arvonnuosua). Näköpiirissä ei ole mitään millä talouskasvun ja kulutuksenkasvun välinen linkki purettaisiin. Ihmisten tarpeet ovat kotoisin hyvin kaukaa menneisyydestä ja niiden muovaaminen pois kulutuksesta on vielä tieteen ulottumattomissa.
Malleista sen verran: Nykyinen valtionohjausta vieroksuva ideologia yhdessä tehottoman rahoitusjärjestelmän kanssa luovat yhteiskunnallisen tilan, joka on hyvin labiili ilman talouskasvua. On kuitenkin olemassa funktionaalisen valtiontalouden rahoituksen malli (functional finance) joka mahdollistaa yhteiskunnallisen vakauden ylläpidon kasvuttomassakin taloudessa.
Sitä tosi seikka tämäkään funktionaalinenjärjestelmä ei muuta että pitkässä juoksussa et voi kuluttaa enempää kuin tuotat ja että uusiutumattomat resurssit ovat uusiutumattomia.
Kysymys onkin siitä kuinka paljon olemme valmiit jättämään tuleville sukupolville resursseja. Nykyinen tuotantojärjestelmä tuottaa turhakkeita tuhlailevasti ja me kutsumme sitä talouskasvuksi.
Selviytymisen kannalta tärkeät asiat kuuluvat valtiolliseen ohjaukseen. Vapaus kuuluu sinne missä se ei voi aiheuttaa vahinkoa.
Matti, tämä käsitys on väärä:
“Kapitalistisen talouden ongelmat johtuvat pohjimmiltaan sen vapauskäsitteestä. Uusliberalistisen ideologian mukaan talouden vapaus on vapautta valtiovallan sääntelystä.”
Koska meillä on kilpailulainsäädäntö ja sitä koskevat EU-direktiivit sitä varten ettei näitä hyvävelisopimuksia ym. yritysten välillä pääse syntymään. Tämä on nimenomaan uus- ja vanhojen liberaalien kanta, että tämän säätelyn pitää olla vahvaa. Yhdysvalloissa anti-trust-lainsäädäntö syntyi jo yli sata vuotta sitten, kun markkinoita dominoinut Rockefellerin öljy-yhtiö pilkottiin pieniin osiin.
Sen sijaan tässä olet ihan oikeilla jäljillä, joskin hieman liioittelun makua vaateessa on:
“Ostajan kannalta olennainen vapaus on tiedon vapaus. Jotta ostaja voisi valita itselleen mieluisimman tuotteen, hänellä tulee olla vapaus tietää kaikkien tuotteiden kaikki tiedot, laatuineen, hintoineen, valmistustapoineen. Sen lisäksi hänellä tulee olla vapaus syrjinnästä. Hänellä on oltava sama ostamisen vapaus kuin muillakin ostajilla. “
Eiköhän yritysten ykköstavoite ole kuitenkin omistajien varallisuuden kasvattaminen eikä kuluttajien etujen vaaliminen. Osakeyhtiöille se on jopa laissa kirjoitettu.
Kapitalistisen talouden ongelmat johtuvat pohjimmiltaan sen vapauskäsitteestä. Uusliberalistisen ideologian mukaan talouden vapaus on vapautta valtiovallan sääntelystä. Tämän ajatussuunnan edustajien mukaan oikea taloudellinen vapaus toteutuu sopimusvapautena ja salassapitovapautena.
Näiden vapauksien käyttö johtaa kuitenkin hyvävelitalouteen ja yritysten väliseen korruptioon, jossa menestyneimmät pelurit jakavat etuja toisilleen. Tämä leimaa koko talouden hengen ja käytännön. Aivan vastaavasti kuin samat vapaudet politiikassa johtavat harvainvaltaan. Erot aatelin ja rahvaan välillä kasvavat.
Huomionarvoista on, että tuottajien sopimusvapaus ja salassapitovapaus ovat periaatteellisessa ristiriidassa kuluttajien etujen kanssa. Kuluttajille on vain haittaa siitä, että tuottajat voivat vapaasti sopia keskenään hinnoittelupolitiikasta, etupiirijaosta tms. ja siitä, että tuottajat voivat valikoidusti salata tuotteiden laatu- ja hintatietoja.
Kuluttajien tai laajemmin ostajien etua ajateltaessa vapaus on nähtävä heidän näkökulmastaan. Ostajan kannalta olennainen vapaus on tiedon vapaus. Jotta ostaja voisi valita itselleen mieluisimman tuotteen, hänellä tulee olla vapaus tietää kaikkien tuotteiden kaikki tiedot, laatuineen, hintoineen, valmistustapoineen. Sen lisäksi hänellä tulee olla vapaus syrjinnästä. Hänellä on oltava sama ostamisen vapaus kuin muillakin ostajilla.
Ymmärrettävästi ostajien vapauden periaatteelle rakentuva talous toimisi aivan eri lailla kuin yritysten vapauksille rakentuva kapitalistinen talous tai valtiovallan vapauksille rakentuva sosialistinen talous. Tämä aate tulee vielä muuttamaan talouden – mikäli siitä vielä jotain on jäljellä kapitalismin konkurssin jälkeen.
“…siirryttävä aitoon ostajien ohjaamaan markkinatalouteen. Sen ajatus on, että tuotanto on kuluttajia varten, kuluttajat eivät ole tuotantoa varten.”
Asiakkaathan ovat jokaisen itseään kunnioittavan yrityksen nro 1. Tietysti veljeily valtion kanssa on vielä parempi vaihtoehto, mutta silloin siihen on syyllinen valtio, eivät yritykset. Valtion on vedettävä raja, koska silloin tarvitaan vain yksi rajanvetäjä. Muu ei ole käytännössä mahdollista.
Mitä vapaampi talous, sitä enemmän valtaa on kuluttajilla. Eli uusliberalistinen ideologia on juuri pienemmän puolella. Kannattaa lukea vaikka kirja Obamanomics, jossa Obamaa syytetään suurpääoman kanssa veljeilystä, josta kärsivät pienyrittäjät ja ihmiset. Tämmöinen harvaivalta ja hyväveljeily on uusliberaaleille ja toimivalla markkinataloudelle kauhistus. Kapitalismi voi olla hyvää kapitalismia.
Ehkäpä nykyisen sekataloustieteen tilannetta voidaan verrata sosialistisen taloustieteen tilanteeseen 1980-luvulla.
Sosialistisen talouden keskeinen ongelma oli hintojen ja palkkojen muodostaminen kaikkia hyödyttävällä tavalla. Suunnittelussa käytettiin marxilaista työnarvoteoriaa ja yhteiskunnallisen hyödyn arviointimalleja, jotka korostivat valtion poliittista kilpailukykyä, aseellista mahtia ja taloudellista kasvua. Ajatus oli, että kun valtio voi hyvin ja on suunnitellusti tuottava, kansalaisetkin voivat hyvin ja saavat tarpeeksi kulutettavaa.
Saatiinpa tilastoista millaisia numeroita tahansa, niitä sovellettiin sosialistisiin teorioihin ja malleihin. Tietty data antoi aihetta tiettyihin ohjausmuutoksiin. Mikään tilasto ei voinut osoittaa eikä kukaan sosialistinen taloustieteilijä sen pohjalta väittää, että koko ylhäältä arvioitujen arvojen järjestelmä on huono, että olisi siirryttävä kapitalismiin.
Aivan sama tilanne on tämän hetken sekataloustieteessä. Kapitalistinen arvoteoria on korvannut työnarvoteorian, mutta muuten tilanne on sama. Kapitalistinenkin arvoteoria perustuu talouskasvuideologiaan – kasvu on sinänsä arvokasta – mutta sen mukaan valtiovalta ei ole pääosassa vaan yritykset. Ajatus on, että kun yritykset voivat hyvin, myös kuluttajat voivat hyvin. Valtioiden tehtävä on vain tukea yrityksiä niiden kasvukilpailussa toisten maiden yrityksiä vastaan.
Mitä tahansa tilastoja sekataloustieteilijät tutkivat ja kirjoja lukevat, saatuja tietoja käytetään vain akselilla yritykset-valtiovalta painottaen yritysten osuutta. Rahapolitiikkaa olisi terävöitettävä, verotusta kehitettävä, kannustinjärjestelmiä uusittava jne., jotta yritykset saataisiin nopeampaan kasvuun.
Mistään tilastoista ja matemaattisista kaavoista ei saada tulosta, että koko järjestelmän ideologinen perusta on väärä. Kukaan kollegojensa mielipiteitä arvostava tutkija ei voi tutkimuksiin vedoten sanoa, että on luovuttava sekä valtiovallan että yritysten etujen ajamisesta ja siirryttävä aitoon ostajien ohjaamaan markkinatalouteen. Sen ajatus on, että tuotanto on kuluttajia varten, kuluttajat eivät ole tuotantoa varten.
Tämä on yhtä suuri ja samansuuntainen ideologinen harppaus kuin siirtyminen sosialistisesta ajatusmaailmasta kapitalistiseen. Siksi se on niin vaikea. Silti olisin odottanut edes joiltakin tätä blogia lukevalta taloustieteilijöiltä tämän harppauksen vaatimaa älyllistä joustavuutta. Olen kirjoittanut tälle blogille kolmattakymmentä kommenttia, joissa olen esittänyt eri näkökulmista, millaisia muutoksia ostajien ohjaamaan, kasvun suhteen neutraaliin markkinatalouteen siirtyminen vaatii. Yksikään akateeminen tutkija ei ole opeiltaan osannut ottaa kantaa kirjoituksiini. Sekataloustieteet ovat todella pahassa kriisissä.
Talouskasvun puolustajien perustelut ovat kuitenkin kestävämmällä pohjalla kuin degrowth-väen. Talouskasvun turmiollisuudesta puhuvilla ei ole mitään malleja tai keinoja, miten tämmöinen rajoitus maailmanmitassa olisi mahdollista tehdä. Kuka sen voisi tehdä? Jumala? Vastaus on, ei kukaan.
Maailma sortuisi täyteen anarkiaan ja kaaokseen, jos vaikka suurvallat tai jumalat yrittäisivät pakottaa ihmiset olemaan perustamatta yrityksiä ja innovoimaan, investoimaan, käymään töissä. Kyseisessä talouden kurimuksessa varsinkaan luontoa ei huomioitaisi enää mitenkään.
Lisäksi talouskasvun rajoittaminen on mahdoton vaatimus kehitysmaille, joissa vielä paikoin nähdään nälkää, vaikka talouskasvu onkin sitä viime vuosikymmenet tehokkaasti poistanut.
Ainoa keino on asettaa kansainvälisiä rajoituksia talouskasvun epäkohdille, esim. kasvihuonekaasupäästöille, mutta itse talouskasvua ei voi rajoittaa. Koska se ei ole mikään konkreettinen toimenpide, vaan ihmiskunnan kollektiivisen työssäkäymisen ja ajattelun tulos.
Artikkelin kirjoittaja näyttää ylimielisesti niputtavan itävaltalaiset taloustieteilijät samaan kappaleeseen muiden hörhöjen kanssa, mutta onko hän tietoinen esim. itävaltalaisen nobelistin Friedrich Hayekin suhdannekriisiteorioista? Kannattaisi professorienkin muistaa, että oppia ikä kaikki.
Kaikki kommentit osoittavat taas kerran, että taloustiede näyttää olevan pelkkää matematiikkaa, tilastotiedettä, ekonometriikkaa… Mikään ei ole muuttunut. Itse taloustiede ei ole kriisissä, se on aina ollut samanlaista… Kukaan ei kirjoita siitä, miksi talous on kriisissä. Kaikialle tunkeutunut moraalin rappio ja korruptio on talouskriisin syy. Mutta sehän ei kuulu taloustieteen tutkimuskenttään… Tyhjänpäiväistä pyöritystä tämä keskustelu…
Miten datan tarkastelu sitten auttaa selvittämään erilaisia kysymyksiä? Faktat itse asiassa puhuvat hyvin karua kieltä ja tarvitaan jonkinlainen käsitteiden ja konventioiden joukko, jota tuo datan tarkastelija implisiittisesti käyttääkin…
Lordi Robbinsin pienessä kirjassa “Essay on the nature and significance of economic science” talousteoria käsitettiin aiempaa laajempana mikrotasolla valintateoreettisena ongelmana.
Myös vaihtokauppataloutta, missä mitään muuta tuotetta ei varsinaisesti tuotettaisi uusiutumattomista varoista, voisi tarkastella taloustieteellisen välineistön avulla. Talouskasvun sijasta tarkastelun kohteina olisikin eri agenttien mahdollisesti saavuttama hyöty jos he vaihtavat perusvaravektorinsa alkioita muiden perusvaravektorien alkioihin.. Tietysti joillain toimijoilla ei ole välttämättä perusvaroja, jolloin ei voi puhua tilanteen paranemisesta tai huononemisesta puhtaassa vaihtokauppataloudessa…
Tieteen tarkoitus on lisätä ymmärrystä maailman toiminnasta. Riippumatta taloustieteen syvemmästä sisällöstä, tuottaa se ulospäin keskenään ristiriitaisia näkemyksiä talouskasvun luomisesta. Tarjolla on rahapolitiikan välineitä inflaation tarkkailuun ja julkisen kontrollin vähentäminen vastassaan finassipolitiikan taloutta stimuloivat välineet ym… Voittajia on julistettu, mutta onko ymmärryksemme aidosti lisääntynyt.
Taloustiede näyttääkin olevan lähempänä tekniikkaa kuin tiedettä tuottaessaan välineitä jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Onko nämä tavoitteet kummunneet taloustieteen sisältä vai onko ne tarjoiltu ulkoapäin taloustieteen tutkimusareenalle?
Kysymys, onko talouskasvu taloustieteen keskeinen tutkimuskohde, on jäänyt puolitiehen. Talouskasvu -idea on syvemmältä olemukseltaan aina IKUISEN talouskasvun –idea, muuhan olisi täysin ”moraalitonta”. Ikuisen talouskasvun perustelut taloustieteen sisällä ovat kuitenkin kovin ”korkealentoisia” vallitsevaan kehitykseen nähden.
Herääkin kysymys siitä ovatko taloustieteilijät onnistuneet kehittämään yhteiskunta- ja talousmallin, jossa aineellisesta kulutuksesta voitaisiin siirtyä ”aineettomaan” kulutukseen. Tällaisista malleista en ole kuullut. Pääosin ikuisen talouskasvun todistukset jättävät huomiotta joko termodynamiikan lait tai evoluutiosta peräisin olevat ihmisen ja ihmismielen tarpeiden jäykyydet. Tarjotut todistukset ovat idea –tasolla eli ideologiaa.
Entä jos ikuinen talouskasvu ei olekaan saavutettavissa? Eiko taloustieteen tulisi tiede-rooliaan vahvistaakseen tutkia sitä millainen olisi yhteiskunta- ja talousmalli, jossa yhteisön kehitys voidaan pitää vakaana vaikka talous/kulutus/investoinnit/pääomat ei kasvaisikaan.
Vai onko taloustieteen vastaus yksikantaan: vakautta ei ole saavutettavissa tai sitä ei kannata tavoitella jostain syystä?
Matti Hyryläinen:
“On luovuttava kasvuideologiasta – ei pelkästään talouden tasapainon ja ihmisten hyvinvoinnin vaan myös luonnon kestävyyden takia – ja niistä kansainvälisen talouden rakenteista, jotka sille perustuvat”
Must tuntuu et ton argumentin esittäjillä on tyypillisesti aika kieroutunu käsitys siitä mitä “kasvu” tarkottaa. Miks sun mielestä talous olis tasapainosempi ja hyvinvointi suurempi, jos ruvettais tuottamaan vähemmän ja huonompia tavaroita ja palveluja ku aikasemmin? Vai mitä meinasit “kasvuideologiasta” luopumisella?
“kaikki hyötyvät molemmin puolin vapaaehtoisesta kaupasta” pitää paikkansa vain kasvuideologian mukaisessa selityksessä.”
Minkä ideologian mukaisessa selityksessä jollekin rationaaliselle yksilölle on haittaa molemmin puolin vapaaehtoisesta kaupasta?
Taloudellisen kasvun välttämättömänä ehtona ei myöskään oo mitään luonnon tuhoomista. Itse asiassa joskus tulevaisuudessa voi olla jopa niin päin, että taloudellisen kasvun välttämätön ehto on olla tuhoomatta luontoa hirveesti.
Jari:
En mitään tuollaista kirjoittanut enkä tarkoittanut. Päinvastoin, kommenttini koski ensinnäkin maailmantaloutta, ei kansan taloutta. Toiseksi, siinä viitattiin osakeyhtiö-, patentti- ja tekijänoikeusjärjestelmiin ja niiden tuloeroja kasvattavaan ominaisuuteen. Ne ovat kansainvälistä käytäntöä, mutta sellaisinakin ne ovat valtiovaltojen laeilla ja asetuksilla suorittamia säätelytoimia. Näiden erityisjärjestelyiden poistaminen merkitsisi itse asiassa vähempää sosialismia, mikäli sosialismi määritellään valtiovallan suorittamana ideologisena talouden sääntelynä. Niitä ilmankin talous kasvaisi mutta tasapainoisemmin.
Hyryläinen taitaa kannattaa elinkeinonvapauden rajoittamista? Virkamiehille valta päättää muiden rahoista? Rajat kiinni, ettei pääomat ja ihmiset karkaa maasta?
Nykyisen talouden ja sitä tutkivan taloustieteen ongelmat ovat jo kasvaneet suuremmiksi kuin niitä mikro- ja makrotason talousopeilla pystytään selittämään. Tarvitaan megatason, ts. ideologisen tason selitystä.
Ollakseen pätevää, tieteen täytyisi olla irti ideologisista tavoitteista. Ongelma on siinä, että jo taloutemme perusta on monelta kohdin kasvuideologinen, kasvuhakuinen ja tuotantoa suosiva. Osakeyhtiöjärjestelmä on tehty pääomien kasaantumisen edistämiseksi, patentti- ja tekijänoikeuslait on tehty tuotannon kehittämiseksi ja kasvattamiseksi jne. Kun neutraaleja talousoppeja sovelletaan ideologiseen talouteen, se voimistaa ideologian valtaa.
Lopulta käy kuten kaikissa ideologisissa yhteisöissä käy. Joudutan vaikeuksiin, joista pyritään selviämään koventamalla ideologista opetusta – ideologiahan ei voi olla sen kannattajien mielestä väärässä – tässä tapauksessa siis korostamalla kasvun välttämättömyyttä. Sosiaaliturvaa on heikennettävä, jotta työnteko alkaisi köyhimmillekin maittaa. Johtajien palkkioita on kasvatettava, jotta hekin pysyisivät töissä. Yritystukia on lisättävä, jotta kilpailukyky säilyisi. Lainansaantia on helpotettava, jotta uusia yrityksiä syntyisi. Pankkeja on autettava. Jne. Ja kuilu menestyjien ja menestymättömien välillä syvenee ja lopulta romahduttaa talouden.
Oman huomionsa ansaitsee se, että liberaalin talousteorian eräänlainen peruslause ”kaikki hyötyvät molemmin puolin vapaaehtoisesta kaupasta” pitää paikkansa vain kasvuideologian mukaisessa selityksessä. Nälkäinen tekee vapaaehtoisesti kaupan, jolla hän saa kanan syödäkseen työpanosta vastaan, jolla kanan myyjä kasvattaa itselleen monta kanaa. Vaikka molemmat hyötyvät, paremmassa asemassa oleva hyötyy enemmän. Koska ihmiset ovat luonteeltaan nälkäisiä hyvinvoivinakin, tämä pätee myös kehittyneemmissä yhteisöissä. Pääomat keskittyvät harvoille, mutta sitä voidaan pitää tarkoituksenmukaisena kasvun kannalta. Kasvamattomassa taloudessa se johtaa kuitenkin ongelmiin.
Toisin sanoen, ”vapaa talous” ei ole ideologisesti neutraali, kuten talousopeissa oletetaan. Sillä on rikkaiden ja köyhien välistä eroa kasvattava ominaisuus. Kansallisesti tätä eroa on voitu tasoittaa hyvinvointivaltiolla, mutta talouden globalisoituessa ja kasvupaineiden puristuksessa sitä on jouduttu tekemään lainarahoituksella. Tässä ollaan tänään, eikä taloustieteillä voi olla mitään ratkaisua näin syntyneeseen ongelmaan. Ratkaisun on oltava ideologinen. On luovuttava kasvuideologiasta – ei pelkästään talouden tasapainon ja ihmisten hyvinvoinnin vaan myös luonnon kestävyyden takia – ja niistä kansainvälisen talouden rakenteista, jotka sille perustuvat.
Taloustieteen mallit ovat abtraktioita, harjoituksia ja pedagogiikkaa, koska taloustiede on yhteiskuntatiede. Yhteiskunta on niin monimutkainen, että sen mallintaminen on usein tällaista.
Toisaalta jotkut mallit ovat hyvin lähellä todellisuutta ja antava hyvän pohjan empiirisille havainnoille, jotka osoittautuvatkin tosiksi ja yhteneväisiksi mallin kanssa. Tällöin kyseinen malli on yhtäpitävä todellisuuden kanssa ja hyvä niin. Ei kuitenkaan pidä yleistää, jotkut mallit ovat tällaisia, toiset puhtaita epäonnisia harjoituksia.
Rationaalisen valinnan teoria on oikein hyvä ajattelumallisto, joka antaa raamia yhteiskunnassa toimivien voimien analysoimiselle. Tässä tapauksessa kyseisen pelkistyksen voima tulee siitä, että se kuvaa hyvin keskiarvokäyttäytymistä.
Eiköhän taloustieteen ongelma ole, kuten tuolla Englannin kuninkaallisen taloustieteen yhdistyksessäkin joku näyttää maininneen, että sallitaan vain yksi malli tai teoriapohja, ja muut leimataan vääriksi. Näin ollen esimerkiksi behavioraalinen näkökulma jää täysin hyödyntämättä. Suoritin vielä taloustieteen opintoja, kun kriisi puhkesi ja hieman sen jälkeen jossain avoimessa seminaarissa professorit puhuivat, kuin taloustieteessä ei saisi erottaa mikroa ja makroa niin voimakkaasti erillisiksi, joissa toimivat täysin eri mekanismit. Sen jälkeen en ole moista keskustelua ainakaan kotiyliopistossani kuullut, ja professorit usein kysyvät jatko-opintojen kynnyksellä, että oletko mikro- vai makrotieteilijä.
Kansantaloustieteiden professorit ovat rationaalisia ihmisiä, me muut olemme normaaleja ihmisiä.
Ai niin, jotta ei unohtuisi, lainataan vuoden 1978 talouden muistonobelista, Herbert Simonia. Jos joku haluaa tutustua historiaan, niin Simonin muistelmat löytyvät eduskunnan kirjastosta[jota itse käytin] tai Aallon professorit voivat varmaan käyttää paikkaa Systeemianalyysin laboratorio (Smat) työhuoneet. Ei lainata (Niteitä: 1, saatavissa: 1)
Smat Työ
Simon was known for his research on industrial organization. He determined that the internal organization of firms and the external business decisions thereof did not conform to the Neoclassical theories of “rational” decision-making. Simon wrote many articles on the topic over the course of his life mainly focusing on the issue of decision-making within the behavior of what he termed “bounded rationality”. “Rational behavior, in economics, means that individuals maximizes his utility function under the constraints they face (e.g., their budget constraint, limited choices, …) in pursuit of their self-interest. This is reflected in the theory of subjective expected utility. The term bounded rationality is used to designate rational choice that takes into account the cognitive limitations of both knowledge and cognitive capacity. Bounded rationality is a central theme in behavioral economics. It is concerned with the ways in which the actual decision-making process influences decisions. Theories of bounded rationality relax one or more assumptions of standard expected utility theory”. Wikipedia
“Royal Economic Societyn seminaarissa taloustiedettä moitittiin siitä, että siinä ei olla valmiita ottamaan vastaan uusia ajatuksia esimerkiksi ihmisten käyttäytymisestä. Mutta, jos katsotaan, miltä taholta uusia ajatuksia on tarjottu, niin törmäämme heti taloustieteilijöihin, Basun lisäksi vaikkapa George Akerlofiin ja Robert Shilleriin.”
Kiinnostavaa on, että ette mainitse Daniel Kahnemania ja Amos Tverskyä, joiden ajatukset eivät edes ole “uusia”. (Tyylilleni uskollisena karkeistaen:) Valtavirran taloustiede on 1970-luvulta asti sivuuttanut empiirisen, behavioristisen kritiikin - tai sitten koettanut sisällyttää sitä DSGE-mallin virityksiin ilmeisen epäonistuneesti.
Mikon ennustuksesta ja muutoinin hyvästä kommentista innostuneena.
Oma ennustukseni osuisi MMT ja MMR teorioihin, joista jälkimmäisempi vähemmän tunnettu, mutta itseäni enemmän miellyttävä. MMT on nyt saanut hieman näkyvyyttä valtamediassakin, esim.
http://www.washingtonpost.com/business/modern-monetary-theory-is-an-unconventional-take-on-economic-strategy/2012/02/15/gIQAR8uPMR_story.html
Nämä teoriat, ainakin pyrkivät, enemmän selittämään rahapolitiikkaa kuin kansantaloutta laajemmin. Näin ne lienevät itse asiassa enemmänkin täydentäviä, jos joiltakin osin korjaavia, teorioita vallitseville teorioille. Esim.
http://modernmoney.wordpress.com/resources/mmt-for-economists/
Suosittelen tutustumaan!
Miksi nykyään kaikki unohtavat prof. Ravi Batran? Onko hän yhä taloustieteen spitaalinen, joka on kaikille näkymätön. Batra jos joku on osannut ennustaa ja perustaa ennustuksensa ihmisten ikiaikaisiin käyttäytymismalleihin. Ihminen ei ole vuosituhansiin paljoakaan muuttunut. Talousromahdusten ja nousujen, aaltoliikeiden syyt piilevät ihmismielissä. Pitäisi tukia enemmän juuri historiaa, filosofiaa ja ihmisten taloudellisen käyttäytymisen psykologiaa. Juuri nyt kannattaisi ennakkoluulottomasti ja syvällisesti perehtyä Batran ajatuksiin.
“Ensimmäiset 1-1,5 vuotta kaikki opiskelijat käyvät läpi kaikille pakolliset kaikkialla maailmassa samat runkokurssit. Eikö olekin mielenkiintoista, että aineessa, jonka opiskelijat varmasti herkimmin puhuvat valinnan vapauden puolesta, alistuvat moiseen paternalismiin?”
Toi oli yhtenä syynä sille, et muutama vuos sitten kallistuin jättämään jatko-opinnot väliin. Olisin tarvinnu vähän joustavamman järjestelyn, koska halusin jatkaa duunissani. Intoa olis myös lisänny huomattavasti, jos olis saanu valita jatkokurssit kiinnostuksenkohteiden mukaan. Monissa muissa aineissa pakollisia kursseja ei oo jatko-opinnoissa käytännössä ollenkaan.
“seminaarissa pohdittiin myös sitä, korostetaanko taloustieteessä liikaa matemaattisten ja vaativien tilastollisten menetelmien osaamista. Tämäkään aihe ei ole mikään uusi. Minulle ole myöskään selvää, mikä yhteys tällaisella menetelmien painotuksella voisi olla väitettyyn taloustieteen kyvyttömyyteen arvioida meneillään olevaa rahoitusmarkkinakriisiä”
Joo enpä usko et noilla juurikaan on yhteyttä. Yleisesti taloustieteen hyödyllisyyden kannalta olis tietty tärkeetä, et keskityttäis siihen mikä on oleellista. Jos ne monimutkaset matemaattiset menetelmät vie hirveen suuren osan tutkijoiden ajasta, niin niiden avulla olis sit syytä onnistua myös mallintamaan taloutta aika hyvällä tarkkuudella. Ehkä niiden kritisoijien väite on, et ne monimutkaset menetelmät ei tuota riittävän käyttökelposta kamaa suhteessa niiden menetelmien opetteluun ja toteuttamiseen käytettyyn aikaan. Väite voi tietty olla oikee tai väärä.
Mutta katsopa malleja, joissa 0-korko-ongelma syntyy endogeenisesti. Taylorin sääntö itse asiassa implikoi 0-korkotasapainon olemassaolon.
Evans-Honkapohjan lähtökohta on tietysti mallittaa odotuksia tavalla, jota he ovat tutkineet eniten. Tulos rahapolitiikan riittämättömyydestä pätee ainakin niille, heillä on asianmukainen keskustelu. Rahapolitiikkaa tarvitaan heilläkin, mutta se ei riitä.
Lisäksi rahapolitiikka voidaan joissakin standardi 0-korkomalleissa korvata veropolitiikalla kuten Farhi et. al. ovat osoittaneet.
Pertti Haaparanta:
Voi olla, mutta kannattaa varmaan kattoo kans niitä malleja mitkä ottaa 0-korko-ongelman vakavasti, joissa rahapolitiikka on riittävää saamaan talouden irti lamasta. Niissäkin voi olla osa tämän kriisin suurta opetusta, jos ei lukeudu tähän joukkoon:
Esimerkkeinä taloustieteilijöistä, jotka ovat vaatineet EKP:ltä paljon aktiivisempaa ja ekspansiivisempaa politiikkaa voisit katsoa itsenä Krugmanin blogia, mutta myös VoxEU:ta, jossa huomattava osa kommentoijista on sellaista vaatinut. Itse asiassa aika harvassa ovat olleet vastakkaista esittävät.
Ja mikä ihmeen uuskeynesiläinen oppi sanoo, että finanssipolitiikka on avutonta, jos rahapolitiikalla on inflaatio- ja kokonaiskysyntätavoite(?)? Olisi hyvä katsoa makron oppikirjoja. Sekoittanet keskustelun “Great Moderation” -teemaan, jonka mukaan ennen nykykriisiä kuviteltiin, että rahapolitiikassa noudatetut säännöt olivat hävittäneet suhdannevaihtelut.
Ja katsopa vaikka niitä uuskeynesiläisiä malleja, jotka ottavat vakavasti 0-korko-ongelman, vaikkapa George Evansin ja Seppo Honkapohjan tekemät. Rahapolitiikka on niissä riittämätön saamaan talouden irti lamasta. Olisikohan tässä tämän kriisin suurin opetus?
Ennustan, että tämän talouskriisin merkittävin vaikutus taloustieteeseen tulee olemaan markkinamonetarismin nousu ja sitä kautta uusi ymmärrys rahapolitiikan merkityksestä. Scott Sumner selittää mitä on markkinamonetarismi: http://www.themoneyillusion.com/?p=13353
On mielestäni käsittämätöntä, että 70-luvun jälkeen monetarismin ja uuskeynesiläisyyden tuoma oppi siitä, että laman vaikutuksia stabiloidaan rahapolitiikalla ja että fiskaalinen politiikka on avutonta jos rahapolitiikka targetoi esim. inflaatiota tai aggregoitua kysyntään (AD) - on täydellisesti unohdettu.
Mistä löytyvät ne taloustieteilijät, jotka vaativat Euroopan keskuspankkia vetämään rahapolitiikkaa, joka nostaa euroalueen talouskasvua? Jostain syystä keskustelu pyörii vain sen ympärillä, pelastaako keskuspankki valtion X tai Y, eikä siinä mitä keskuspankki voisi tehdä euroalueen taloustilanteen parantamiseksi.