Euroalueen vaikutuksista on syntynyt keskustelua, Suomessa viimeksi Paul Krugmanin esitettyä Helsingin Sanomien haastattelussa, että Suomella olisi mennyt paremmin euroalueen ulkopuolella. Tutkimusta euroalueen vaikutuksista on vähän, mutta se vähä mitä on, antaa euroalueesta masentavan kuvan.
Jotta tietäisimme, mitkä euron vaikutukset euroalueen jäsenmaihin ovat, meidän tulisi tietää, miten niille olisi käynyt ilman jäsenyyttä. Tästähän meillä ei ole havaintoja, joten lähes ainoa tapa on katsoa, mitä alueen ulkopuolelle jääneille rakenteeltaan samanlaisille maille on tapahtunut. Tämäkin on ongelmallista, jos euroalueen synty on vaikuttanut myös ulkopuolisiin. Tätä vaikutusta voidaan kontrolloida erilaisten maailmantalouden mallien avulla, mutta niihin liittyy muita ongelmia.
Angel Estrada, Jordi Gali ja David Lopez-Salido (EGLS) ovat käyttäneet edellistä menetelmää vertaillen euroalueen kehitystä ennen euroalueen syntyä ja sen aikana valikoitujen ulkopuolisten OECD-maiden kehitykseen. Mitä olettaisimme tapahtuneen?
Yhteisen valuutan käytön olisi sen vaikutuksista tehtyjen etukäteen tehtyjen arvioiden mukaan (ne löytyvät “One Money, One Market”-raportista) pitänyt alentaa siihen osallistuvien maiden keskinäisen kaupan kustannuksia. Siksi sen olisi pitänyt lisätä niiden keskinäistä kauppaa syrjäyttämättä kuitenkaan kauppaa alueen ulkopuolisten maiden kanssa. Sen odotettiin myös yhdentävän jäsenmaiden talouskehitystä tehden tehden yhtenäisestä rahapolitiikasta kaikille sopivaa.
Mutta miten on käynyt? EGLS tarkastelevat maiden välisten työttömyysasteiden, inflaation, kehitystä ja vaihtotaseiden kehitystä. Esimerkiksi maiden välisten hintatasojen odottaisi lähentyvän toisiaan integraation myötä, kun esteitä tavaroiden ja palvelusten liikuttamiselle yli rajojen alennetaan. Keskeisin tulos on, että ennen edelleen jatkuvaa rahoitusmarkkinakriisiä työttömyysasteet olivat euromaissa yhdentymässä kuten olivat myös hintatasot ja hintojen nousuvauhdit. Mutta ne olivat yhdentyneet samalla tavalla jo ennen yhteisen valuutta-alueen synnyttämistä. Mitään eroa siihen, mitä euroa-alueen ulkopuolella tapahtui ei myöskään näkynyt.
Kriisin aikana tilanne on muuttunut. Esimerkiksi työttömyysasteiden yhtenäistyminen on pysähtynyt. Vaikka näin näyttää käyneen myös euron ulkopuolella, niin euron sisällä vaikutus on ollut suurempi. Erityisen suuri ero on suhdannetyöttömyydessä. Yhtenäinen rahapolitiikka ja euromaissa harjoitettu finanssipolitikka eivät ole siis yhtenäistäneet suhdannekehitystä vaan kärjistäneet sitä.
Myöskin vaihtotaseiden kehitys on ollut euroalueella epäyhtenäistä. Ennen euroa euromaiden vaihtotaseiden ali- ja ylijäämät suhteutettuna kokonaistuotantoon olivat pieniä, mutta ne kasvoivat nopeasti euron aikana kunnes kriisin alettua supistuivat. Kokonaisuuten euroalueen vaihtotase on ollut tasapainossa, ylijäämäinen mutta erittäin pieni. Muualla vaihtotaseiden erot kasvoivat hitaasti kriisiin asti pysyen sen aikana ennallaan. Miten tämä on tulkittavissa?
Teoriassa vaihtotaseiden eriytyminen tai samanlaistuminen ei itsessään ole huonoa tai hyvää. Esimerkiksi maiden välisten tuloerojen supistuminen voi näkyä vaihtotaseiden eriytymisenä: jos köyhissä maissa investointiaste on korkeampi kuin rikkaissa maissa, niin köyhien maiden vaihtotaseiden vajeet ja rikkaiden maiden ylijäämät kasvavat jopa pitkän aikaa ennen kuin ne tasoittuvat. Espanja, Kreikka ja Portugali (ja eteläinen Italia) olivat euroalueen köyhiä maita, mutta EGLS:n vertailuryhmässä ei vastaavia maita ole. Selittäisikö tämä erot euroalueen ja muiden maiden välillä?
Todennäköisesti ei. Euroalueen sisällä vaihtotaseiden kehityserot repesivät heti alueen synnyttyä. EGLS:n tulosten perusteella euroalueella vaihtotaseiden vajeiden kasvu ja talouskasvu kulkevat käsi kädessä, kun taas euroalueen ulkopuolella tällaista yhteyttä ei ole. Tämä pätee sekä ennen kriisiä että sen aikana. Tämä tarkoittaa sitä, että euroalueen vajemaat eivät ole investoineet vientinsä kehittämiseen vaan investoinnit ovat menneet suurelta osin suljetulle sektorille sellaiseen tuotantoon, joka ei palvele laajemmin talouden kasvua, ei siis esimerkiksi infrastruktuurin kehittämiseen. Espanja on hyvä esimerkki, rahat menivät asuntorakentamiseen.
Miksi näin kävi? Onko syynä Espanjan ja euroalueen muiden ongelmamaiden huono hintakilpailukyky? EGLS:n tulosten perusteella eroilla hintakilpailukyvyissä ei voida selittää kuin hyvin pieni osa euroalueen maiden vaihtotasekehityksestä. Tavanomaiset hintakilpailukymittarit, suhteellisia yksikkötyökustannuksia lukuunottamatta (ja niidenkin merkitys on pieni), eivät selitä mitään.
Rakenteellisilla hintakilpailukykytekijöillä sen sijaan on suuri merkitys euroalueen vaihtotaseiden kehitykselle. EGLS:n mukaan (Taulukko 3) erityisesti instituutioiden laatu (säätely laatu ja lakien kunnioitus), innovaatioaktiivisuus, hyödykemarkkinoiden tehokkuus ja väestön koulutustaso ovat tärkeitä kansainvälisen menestyksen lähteitä. Tulos on merkittävä, onhan usein väitetty, että näillä kilpailukykytekijöillä ei voida selittää vaihtotaseiden kehitystä.
Tulokset ovat suomalaisenkin keskustelun näkökulmasta mielenkiintoiset. Missä työmarkkinoiden rakenteelliset ongelmat luuraavat? Entä korkeiden palkkojen ongelma? Entä liian pieni työvoiman tarjonta? Mutta toisaalta tulokset antavat aihetta myönteisyydelle ja positiivisuudelle, eikö vain?
Mutta miten tämä tulisi ymmärtää, mikä ajattelumalli sopisi tulosten tulkintaan parhaiten? Yksi, ja minun mielestäni oikeastaan ainoa, on Paul Krugmanin alun perin kehittämän ns. uuden talousmaantieteen näkökulma. Sen mukaan taloudellinen yhdentyminen saattaa talouksien samankaltaistumisen sijaan eriyttää niitä, jopa silloin, kun ne ovat alkutilanteessa samankaltaiset, katsokaapa tästä paremman puutteessa. Jos ne ovat jo alunperin esimerkiksi tuottavuudeltaan ja tuotantorakenteeltaan erilaiset, niin yhdentyminen voi kasvattaa eroja entisestään.
Krugmanin malli on sopusoinnussa sen kanssa, että hintatasot lähentyvät toisiaan. Se voi myös selittää sen, miksi yksikkötyökustannukset eriytyvät maiden välillä ja miksi se näkyy vientimenestyksessä. Siksi yksikkötyökustannusten ja vaihtotaseiden välinen suhde ei ehkä ole syy-seuraussuhde vaan puhdas korrelaatio. Malli kertoo myös sen, että erilaiset konvergenssikriteerien täyttäminen eivät mitenkään estä talouskehityksen hajautumista.
Tilannetta pahentaa, jos yhteisellä valuutta-alueella harjoitetaan politiikkaa, jonka vaikutuksesta erot kasvavat entisestään. Näinhän euroalueella on tapahtunut. Työttömyysasteiden hajonnan kasvu kertoo karusti sen, että euroalue toimii huonosti. Riskien jakamisen (joka on hyvin toimivan valuutta-alueen ominaisuus) sijaan jopa yhteiset riskit on pantu yksittäisten maiden kannettaviksi. Erityisesti yhteinen pankkikriisi on pantu eteläisten euromaiden taakaksi. Loppu on hoidettu kuristuspolitiikalla, jolle ei ole ollut mitään tosiasioihin nojaavia perusteita, vain ideologisia. Vai parantaako harjoitettu politiikka Kreikan koulutustasoa? Innovaatioaktiivisuutta? Lakien kunnioitusta (mitähän Kreikan rikollisuudelle on tapahtunut)?
Krugmanin haastattelun jälkeisissä kommenteissa mielenkiintoista oli se, että Suomea verrattiin Ruotsiin ja todettiin kummankin maan menestyneen yhtä hyvin. Mutta eikö Suomen olisi pitänyt menestyä paremmin, mitä hyötyä eurojäsenyydestä on ollut? Ainoa argumentti eurojäsenyyden puolesta oli, että Suomen korkotaso olisi ollut korkeampi euron ulkopuolella, erityisesti nyt kriisin aikana. Mihin väite perustuu? Onko se Ruotsissa ollut korkeampi? Eikö korkotaso Ruotsissa ole myös talouskriisin aikana ollut alhainen? Miksei tämä muka olisi ollut myös Suomelle mahdollista?
Ruotsi ja Suomi kokivat samanlaisen talouskriisin 1990-luvun alussa ja sen jälkeen niiden kehitys oli pitkälti samanlaista. On aivan ilmeistä, että Suomi olisi tullut toimeen euron ulkopuolella aivan samalla tavalla kuin Ruotsi. Ruotsilla olisi voinut nyt kriisin aikana mennä paljon paremmin kuin Suomella, jos sen keskuspankki olisi harjoittanut kevyempää rahapolitiikkaa. Suomessa ei herännyt keskustelua, kun Riksbankin johtokunnan jäsen, professori Lars Svensson, aikamme tunnetuimpia makrotaloustieteilijöitä, erosi tehtävästään vastalauseeksi sille, että Riksbank kieltäytyi harjoittamasta kevyempää rahapolitiikkaa.
Tämä mahdollisuus olisi ollut avoin Suomellekin euron ulkopuolella. Ehkä Krugman olikin oikeassa, ehkä Suomella olisi mennyt paremmin ilman eurojäsenyyttä?
Kirjoitin, vähän myöhässä, tämän blogin vastauksena suomalaisen laatujournalismin viime aikojen yhteen syvimpään rimanalitukseen, Helsingin Sanomien alakertaan 12.1.2014. Otsikon “Vaihtoehtoista taloushistoriaa” alla nimetön pääkirjoittaja herjaa Krugmania mm. seuraavasti “Krugmanilla ajatellaan tunnetusti olevan enemmän mielipiteitä kuin faktoja. paikallsituntemuksen puutteesta kertoo kuitenkin se, että Krugman arvioi pärjäämiserojen kummunneen valuuttojen joustokyvystä.”
Kirjoitus oli hyvä osoitus Suomessa olevasta henkisestä kestävyysvajeesta (ja paikallisten olosuhteiden tunetmattomuudesta), mahdollisuus hyvään keskusteluun torjuttiin. Onko todella niin, että keskustelua euroalueen jäsenyyden hyödyistä ei tarvita? Eikö Suomessa tarvita kunnollista ja rehellistä keskustelua siitä, millä ehdoilla euroalueesta saadaan toimiva?
En lopuksi malta olla liittämättä tähän kahta linkkiä. Toinen on linkki Krugmanin kolumniin, jossa hänellä on kuva, jossa vaaka-akselilla on euroalueen maiden julkisten menojen muutos ja pystyakselilla kunkin maan yksityisen kysynnän muutos nyt kriisin aikana. Yhteys on positiivinen, maissa joissa julkiset menot ovat kasvaneet myös yksityinen kysyntä on kasvanut. Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ovat viime aikoina perustuneet väitteelle, että julkisen sektorin kasvu kriisin aikana on syönyt yksityistä sektoria, ja että yleisemmin julkisen sektorin kasvu syö yksityistä sektoria. Millehän faktoille väite perustuu?
Toinen on linkki OECD:n sivuille, joilla esitetään OECD:n yhdessä WTO:n kanssa kokoamaa aineistoa siitä, miten tuotantoprosessien, erityisesti kansainvälisten tarjontaketjujen synty, vaikuttaa siihen, mitkä maat kilpailevat keskenään. Aineistoa on nyt vuoteen 2009 asti (tai oli silloin, kun viimeksi katsoin). Suomen viisi tärkeintä kilpailijaa vuonna olivat tärkeysjärjestyksessä Yhdysvallat, Saksa, Venäjä, Kiina, Ruotsi. Miksiköhän Suomea aina verrataan Saksaan ja Ruotsiin? Laatujournalismille olisi tilaa.
Avainsanat: eurojäsenyys, Krugman, laatujournalismi
Aihealueet: Julkinen talous, Kansainvälinen talous
Hyvä kirjoitus ja on tärkeää että edes joku Suomessa kyseenalaistaa tämänhetkisen talousjournalismin. Mielestäni voisit Pertti alkaa useammin kirjoittaa vastineita näille “rimanalituksille”. Ymmärrän että niitä on niin paljon ettei kenenkään aika riitä kaikkeen mutta räikeimpiin olisi tärkeä tarttua jollain foorumilla. Voisit aloittaa vaikka Jan Hurrin kolumneista Taloussanomissa (uusimmassa hän esimerkiksi sanoo että julkisen talouden automaattiset tasapainottajat eivät kasvata taloutta lamassa).
Austrian kirjoitti: “et mielestäni vastannut kysymykseen mistä tulevat Suomen Pankin valtiolle maksamat voittojen tuloutukset. Mistä ne voitot voivat syntyä jos pankille ei synny korkotuloja lainauksesta?”
Keskuspankit lainoittavat pankkeja (keskuspankkiraha).
Muu raha syntyy panttiketjuissa (collateral chain) yksityisissä pankeissa sekä varjopankkitaloudessa. Josta Suomikin lainaa. Suomen korkomenot lasketaan miljardeissa, tuloutukset miljoonissa. Laina ei lyhene yhtään.
Suomen Pankki tulouttaa vain ylijäämän VM:lle. Valtion budjetista 2014 näkyy, että rahat siirtyvät samoin tein pois EU-jäsenmaille mm. tukipaketteina ja muina otettuina vastuina
VM:n erittelyä erilaisista vastuista http://www.vm.fi/vm/fi/04_julkaisut_ja_asiakirjat/03_muut_asiakirjat/Selvitys_Suomen_vastuista_30_6_2013_lopullinen.pdf
http://www.taloussanomat.fi/kansantalous/2013/03/22/suomen-pankki-tulouttaa-valtiolle-227-miljoonaa-euroa/20134355/12
Eli lainaamme kalliilla lainataksemme halvalla eteenpäin.
Tuossa http://www.voxeu.org/article/german-resurgence-it-wasn-t-hartz-reforms on muuten kiinnostavaa analyysiä Saksan sopimusjärjestelmästä, yksikkötyökustannuksista ja 1990-luvun puolivälin jälkeisestä noususta. Olisi mukava joskus lukea vastaavanlaista analyysiä Suomen noususta vuoden 2010 jälkeen.
Eräs pieni anekdootti Yhdysvaltain historiasta kuvaa paljolti samaa mitä on tapahtunut n. neljännesvuosisadan aikana Suomessa. Artikkelissa ”The History of Money – Rothschild Banking”, http://www.trueactivist.com/the-history-of-money-rothschild-banking/ sanotaan mm.:
”During a visit to Britain in 1763, Benjamin Franklin answered this to the officials of the Bank of England to the question how he would account for the new found prosperity in the colonies:
“That is simple. In the colonies we issue our own money. It is called Colonial Script. We issue it in proper proportion to the demands of trade and industry to make the products pass easily from the producers to the consumers.
In this manner, creating for ourselves our own paper money, we control its purchasing power, and we have no interest to pay to no one.”
America had learned that the people’s confidence in the currency was all they needed, and they could be free of borrowing debts. That would mean being free of the Bank of England.
In Response the world’s most powerful independent bank used its influence on the British parliament to press for the passing of the Currency Act of 1764.
This act made it illegal for the colonies to print their own money, and forced them to pay all future taxes to Britain in silver or gold.
Here is what Franklin said after that:
“In one year, the conditions were so reversed that the era of prosperity ended, and a depression set in, to such an extent that the streets of the Colonies were filled with unemployed.”
Voi sanoa että myös Suomessa vallitsi ”the new found prosperity” juuri ennen M.Koiviston toimesta tarkoituksellisesti järjestettyä 1990-luvun lamaa ja ennenkuin Suomesta tehtiin ´colony´ (in EU). On yleisesti hyvin tiedossa, mitä mm. työttömyydelle ja valtionvelalle on tapahtunut sen jälkeen - parhaita Nokia-lottovoitto-vuosia lukuunottamatta. Anekdootti osoittaa myös, että itsenäisen valtion valtiopankin suorittama rahoitus ei ole inflatoorista, jos niin nimenomaan ei haluta.
Voidaan edelleen kysyä kenen toimesta ja miksi jo loppuvuodesta 1985 alkaen Suomen (keskus)pankki ei enää luotottanut julkista sektoria (Suomen (keskus)pankin dokumentti nimeltään Suomen Pankin kotimainen luotonanto 1868-1992 kuukausitilastot (PDF)).
Riikka,
et mielestäni vastannut kysymykseen mistä tulevat Suomen Pankin valtiolle maksamat voittojen tuloutukset. Mistä ne voitot voivat syntyä jos pankille ei synny korkotuloja lainauksesta?
Se ulkomainen vs. kotimainen velkakaan ei välttämättä ole niin ratkaisevaa, myös aiemmin Suomi otti ulkomaista valuuttamääräistä velkaa vaikka olisi myös voinut rahoittaa julkisia menoja inflaatiorahoituksella.
En yhtään ihmettelisi, jos kyseessä olevan pääkirjoituksen olisi kirjoittanut surullisen kuuluisa pääkirjoittaja Paavo Rautio. Hän ei tunnetusti ymmärrä talouden perusasioista, vaan kirjoittaa samanmielestensä uskomusten ja mielipiteiden varassa perehtymättä tai ymmärtämättä tosiasioita.
Krugmanin kanssa olen hieman eri mieltä. Esimerkiksi inflaatio on ollut euroaikana hitaampaa kuin aikaisemmin, koska valuuttaa ei voi devalvoda. Inflaation hidastuminen on parantanut suomalaistan palkkojen ostovoimaa ja osaltaan lisännyt kotimarkkinayritysten valmistavien tavaraoiden ja palveluiden kysyntää. Myönnän toki auliisti, että Haaparannan kommentit ovat valideja.
Pessimistille kiitoksia kiitoksista
Energiasta vielä: yksikkökustannuksia tulee olemaan vaikea painaa alas, koska energian saatavuus on huonontunut (esim. öljyntuotanto ei ole noussut vaikka hinta on; markkinapaine ei olekaan vaikuttanut tuotantoon…), sen esiin ottaminen on entistä vaikeampaa ja vie enemmän energiaa kuin aiemmin. Hinta nousee.
Kuitenkin tuotantoprosessit ovat energiaintensiivisiä, sekä maataloudessa, teknologiassa että teollisuudessa. Energian kuljetukset vaativat nekin energiaa. Hinta nousee.
Osa talteensaadusta energiasta käytetään sotakalustojen rakentamiseen ja sotimiseen, jotta varmistellaan tulevasiuuden energiansaantia. Tätä voi pitää pitää tai olla pitämättä järkevänä energian käyttönä. Mutta se vaikuttaa energian hintaan ja saatavuuteen muilla sektoreilla.
Hyötysuhde monissa energiaa tuottavissa malleissa (ydinvoima, tuulivoima jne) öljyyn verrattuna ei ole kovin kehuttava.
Nyt jos tässä kuviossa “haetaan säästöjä” painamalla palkat alas ja vähentämällä väkeä, vähennetään samalla kokonaiskysyntää taloudessa, mikä taas aiheuttaa pienimuotoisia romahduksia eri sektoreilla. Rahaton ei osta, ostamaton ei työllistä.
Lisäksi globalisaation (kaiken yksityistämisen) “toimivuus” vaatii, että niukkuutta ylläpidetään. Ilman niukkuutta ei ole kysyntää. Omavaraisuus on kauhistus, koska omavarainen ei ostele.
Riikka Söyringiltä erinomainen kommentti 1.2.2014 19:18. Varsinkaan kommentin loppuosassa mainittuja asioita ei missään nimessä kerrota kansalle valtaapitävien quislinkien kontrolloimassa valta- eli propagandamediassamme.
Energianhinta ainakin vaikuttaa reippaasti yksikkökustannuksiin., emmekä voi niihin vaikuttaa. Suomi tuo noin 70% energiastaan, omavaraisuusaste energian suhteen on heikko. Se on myös kaikki maasta poistuvaa rahaa.
Austrian kirjoitti: “jos kerran korkotuotot eivät palaa julkiselle sektorille niin mistä Suomen Pankki maksaa valtiolle voiton tuloutuksia? Onko sillä niin raskas kulurakenne verrattuna “itsenäisyyden ajan” kansalliseen pankkiimme että rahat jäävät virkamiesten palkkoihin ja muihin kuluihin ?”
Suomen Pankki on EKP:n haarakonttori, ei juuri sen kummempaa. EKP luo keskuspankkirahan, euro taas on ostovaluutta, joka ostetaan markkinahintaan (korko), jäsenmaille se on ulkomaanvaluutta.
Suomen pankin julkaisuissa on tällainen kuin Suomen Pankin keskustelualoitteita 26/95, tekijä Vappu Ikonen.
Meitä kiinnostava kohta löytyy sivulta 170, “Suomen Pankin luotot julkiselle sektorille”.
Huomaamme Suomen Pankin taulukosta, että Suomen liityttyä EY:n Suomen Pankin luotot julkiselle sektorille (valtio) loppuivat, ja Suomi siirtyi ostovaluutta euroon = velkaantuminen alkoi.
Suomi on velkaa lähinnä ulkomaisille sijoittajille. Taloussanomien laskelmien mukaan 88%. Japani on velkaa kotimaahan. Eli jos sijoittajat vetävät rahansa pois Suomesta niin siinähän ihmetellään.
Periaatteessa siis voidaan sanoa, että valtio toimii yksityissektorin veronkerääjänä siirtäen kansalaisten varallisuutta pankeille, ja meillä on velka, jota ei voida maksaa niin kauan kuin Suomella ei ole omaa valuuttaa.
Mika,
ne akateemiset meriitit eivät juuri auta jos taloustiede ei pysty tuottamaan oikeaa tietoa päätöksenteon tueksi. Voi olla että ei ole olemassa välineitä, joilla tietoa voisi luotettavasti tuottaa tapahtuneiden “karua kieltä” puhuvien faktojen perusteella.
Pertti: Kiitos asiallisista ja napakoista huomioista. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että jos haluaa ymmärtää vaihtosuhdetta yksikkö(työ)kustannusten avulla, on tärkeää kontrolloida toimialarakenteiden vaikutus jollakin tavoin.
Timo Ketonen: On ehkä ihan järkevää kiinnittää huomiota myös siihen, onko kirjoittajalla akateemisia meriittejä aihepiiristä tai edes sen liepeiltä. Tästä asiasta Roope Uusitalo hiljattain käytti asiallisen ja strukturoidusti laaditun puheenvuoron Akateemisessa talousblogissa http://blog.hse-econ.fi/?p=5182. Tuossa on muuten RePEcin tuore listaus http://ideas.repec.org/top/top.finland.html
Helsingin Sanomien pääkirjoitukset ja pääkirjoittajien kolumnit euroalueen velkakriisistä ovat poikkeuksellisen ylimielisiä ja perustuvat lähes täysin omassa asiaan puhuvien Olli Rehnin, Suomen Pankin ja valtiovarainministeriön mielipiteisin lähteitä mainitsematta. Pääkirjoittajille ei näytä olevan edes alkeellista käsitystä lähdekritiikistä eikä pyrkimystä selvittää asioita väitteiden asemesta tosiseikkojen perusteella. Lisäksi kirjoituksista paistaa jatkuvasti tietämättömyys kansantalouden ja rahoituksen perusasioista. Jos Liikanen ja Rehn esittävät jonkin mielipiteen, se kopioidaan hyvin pian Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulle sellaineen mainitsematta lähdettä. Etenkin Rehn ymmärtämättömyys talouden perusasioita tunnetaan laajasti - patsi Helsingin Sanomissa.
Mika: Ongelma on, että suhteelliset yksikkötyökustannukset ja sinun ehdottamasi versiot ovat endogeenisia muuttujia, eivät politiikkamuuttujia. Monet tekijät vaikuttavat yhtä aikaa sekä vaihtotaseisiin että näihin eri yksikkötyökustannusmuuttujiin, mikä luo korrelaation niiden välille. Esimerkiksi Suomen tuotantorakenteen muutos, jolla ei ole mitään tekemistä korkeiden palkkojen kanssa (ei Nokia niihin kaatunut) vaikuttavat niihin.
On hyvä pitää erillään (tuottavuuskorjattujen) palkkakustannusten taso ja muutos johonkin ajankohtaan verrattuna. Kollegan viimeaikaistenlaskelmien mukaan Suomen palkkataso on lähellä Saksan tasoa, mutta selvästi Ruotsin tasoa alhaisempi.
Lopuksi sinun ja EGLS:n mittareissa käytetyt maapainot ovat todennäköisesti väärät, kuten blogini lopussa vähän yritän vihjata. En tietenkään tiedä, miten tulokset muttuisivat, jos oikeita painoja käytetään.
Kiitokset Pertti Haaparannalle tästä kiinnostavasta kirjoituksesta; siinä oli paljon kiinnostavia viitteitä, asioita ja tulkintoja. Minusta EGLS:n paperissa oli jotain muutakin kiinnostavaa. Sen tuloksethan kertovat, että yksikkötyökustannukset selittävät selvästi paremmin vaihtotasetta euro-alueen sisällä kuin sen ulkopuolella. Vaikutus on ainakin tilastollisesti erittäin merkitsevä. Lisäksi yksikkötyökustannusten vaikutus näyttää olleen voimakkaassa kasvussa koko ajan.
Tuossa analyysissä yksikkötyökustannuksia on ilmeisesti mitattu nimellisesti? Olisi kiinnostavaa nähdä, olisiko reaalisten yksikkötyökustannusten selitysvoima vieläkin parempi. Niin voisi arvella esim. Mika Niemisen tulosten perusteella, ks. http://shar.es/UVp1R, Table 5 sekä Lauri Kajanojan tulosten perusteella, ks. http://shar.es/UVrXD, kuviot 7 ja 8.
Lienee totta, että yksikkötyökustannukset eivät selitä kuin osan vajeista. Ongelmana taitaa kuitenkin olla se, että yksikkötyökustannuksia alentavan (ja kilpailukykyä parantavan) tuottavuuskasvun kiihdyttäminen rakenteellista kilpailukykyä vahvistamalla on 1) hidasta, 2) kivuliasta ja 3) epävarmaa. Sitä paitsi Suomi taitaa pärjätä rakenteellisen kilpailukyvyn indikaattoreilla arvioituna aika hyvin, mikä osaltaan kasvattaa haastettamme.
Kiitos blogista. On ollut vaikeata yrittää selvittää ja ymmärtää mitä ja miksi taloudessa on tapahtunut. En tunne alaa joten ainoa lähestymistapa oli ja on ollut luottaa siihen mitä alan riippumattomat oppineet sanovat, henkilöt joilla on akateemista meriittiä. Krugmannin blogi on ollut yksi tärkeimmistä tiedonlähteistä, ei voi kuin ihmetellä hänen energisyyttään. Muitakin lähteitä on löytynyt, kirjojakin, useimmiten sattumalta kuten tämäkin blogi. Onneksi näitä on, talouden romahtaminen on sentään ollut ehkä merkittävin tapahtuma pitkään aikaan ja ansaitsee kunnollisen analyysin.
Riikka,
jos kerran korkotuotot eivät palaa julkiselle sektorille niin mistä Suomen Pankki maksaa valtiolle voiton tuloutuksia? Onko sillä niin raskas kulurakenne verrattuna “itsenäisyyden ajan” kansalliseen pankkiimme että rahat jäävät virkamiesten palkkoihin ja muihin kuluihin ?
Ensinnä kiitokset Pertti Haaparannalle hyvästä tekstistä. Ihan toivoisin, että hra Haaparanta antaisi itsenäisyyspuolueelle luvan julkaista tekstinsä jäsenlehdessään, jota jaetaan vaalien alla turuilla ja toreilla. Niin teksti tavoittaisi sellaisiakin lukijoita, joilla nettiyhteyttä ei ole.
Yhdyn myös HS:n uutisointia kohtaan esitettyyn kritiikkiin.
Liian paljon on sellaista journalismia, jossa julkaistaan jonkin intressitahon tiedote uutisena tai nimettömän lähteen yskäisy asiatekstinä, eikä tiedoksiannettua kyseenalaisteta tai tarkisteta millään lailla. Ei kerrota edes, mitä etukytköksiä puhujalla asiaan on.
Jo kauan on ollut selvää, että poliittisen ryhmän (ja elinkeinoelämän) jankutus kilpailukykyvajeesta ei perustu tosiasioihin. Niin alas ei verotusta ja yksikkökustannuksia saada painettua, ettei “kilpailukykyongelmaa” ilmenisi; joskus tuntuu, että vaikka talous pyörisi orjavoimalla, valitettaisiin sitä, että orjien pakollisen ruokkimisen takia voitot jäävät liian pieniksi.
Haluaisin ottaa tässä esiin velan merkityksen. On tiedossa, että velan määrä korreloi työttömyyden kanssa. http://riikkasoyring.puheenvuoro.uusisuomi.fi/158431-velka-korreloi-tyottomyyden-kanssa
Mutta velkaantumisen jakaantuminen (kotitalous, yrityssektori, valtio) sekä se, kenelle (valtio omalle keskuspankilleen vai “markkinoille”) velkaannutaan, tuo tähän uuden probleeman sitä kautta, kuka kerää korkotuoton, ja mihin se korkotuotto päätyy (kiertoon, lainoittamiseen, bonuksiin, osaketuottoon vai verokeitaaseen).
Euroopan unionissa kaikki velka on markkinavelkaa, eikä korkotuotto palaa Euroopan unionille tai sen jäsenmaille.
Tämä tekee melkoisen loven ryhmän talouteen.
Kiitos tästä blogista.
Optimaalisesta valuutta-alueesta voi olla monta näkökulmaa. Esimerkiksi se ettei Suomikaan ole optimaalinen valuutta alue ilman aluepolitiikkaa. Ilman suomalaisien keskinäistä solidaarisuutta ei voitasi pitää koko maata asuttuna ja luonnon varoja tehokkaassa käytössä. Samoin tulee olemaan Euroopassa. Ilman Eurooppalaista solidaarisuutta liittovaltiossa ajaudutaan massiivisiin sosiaalisiin ongelmiin tulonjaossa, josta voi seurata vaikka mitä ongelmia aina kansallismielisyyden lisääntymisestä väestömuuttoihin (mikä on jo tapahtumassa).
Optimaalinen valuutta alue on juuri niin suuri että solidaarisuus riittää heikoista huolehtimiseen.
Professori Friedman oli aikoinaan kelluvien valuuttakurssien kannalla. On paljon helpompaa että yksi hinta muuttuu kuin että sadat miljoonat ellei peräti miljardit hinnat muuttuisivat!
Mutta sitten herää kysymys siitä, miten pienelle yksikölle on optimaalista pitää yllä omaa rahaa? Olisiko esim. Vantaan oma Lohimarkka vs. Etelä-Suomen Taaleri optimaalisin?
Ei järkeä Ennemmin kotimaan kansan huoltoa tukevia päätöksiä
toimeentololle sekä liikunnallisesti terveyttä tukevaa puuhaa kansallemme
Olen paljolti samoilla linjoilla Pertin kanssa euron eduista ja haitosta. Tuon esiin kuitenkin yhden uuden näkökulman, joka unohtuu Suomen ja Ruotsin BKT-lukujen vertailussa.
Kaksi kuva puhuu enemmän kuin 100 sanaa:
https://research.stlouisfed.org/fred2/graph/?graph_id=157007&category_id=0
Ruotsin BKT on kehittynyt paljon paremmin kuin Suomen BKT viime vuosina. Väestönkasvu Ruotsissa on kuitenkin ollut nopeampaa kuin Suomessa. Itse asiassa per capital luvuilla ero on paljon, paljon pienempi. Ero voi johtua eurosta, viennin rakenteesta ja/tai muista asiosta.
[...] [...]
“Yhteys on positiivinen, maissa joissa julkiset menot ovat kasvaneet myös yksityinen kysyntä on kasvanut.”
Vaikuttaisi aika ilmeiseltä että ainakin lyhyellä aikavälillä julkiset menot (poislukien ehkä lainoihin liittyvät menot) korreloivat yksityisen kysynnän kanssa positiivisesti, koska julkisen sektorin menojen kasvu (esimerkiksi investointimenot rakennuksiin, tietojärjestelmiin, samoin kuin erilaiset jatkuvat palvelukulutkin) ovat käytännössä merkittäviä raharuiskeita paikalliselle yksityiselle sektorille. Kotimaistenkin ns. “kasvukeskusten” yhtenä taustana on käsittääkseni nimenomaan julkisen sektorin paisuminen näillä paikkakunnilla asiantuntijatehtävien osalta (jotka tarvitsevat monenlaisia tukipalveluita), mikä on ollut iso raharuiske paikalliselle liike-elämälle.
Jos puhutaan esimerkiksi sellaisista asioista kuin innovaatioaktiivisuus, hyödykemarkkinoiden tehokkuus ja väestön koulutustaso, puhutaan etenkin ensimmäisen ja viimeisen kohdalla vuosikymmenten varrella julkisen (ja yksityisen) sektorin tekemistä investoinneista ja niiden seurauksista. Talouskriisin aikana esimerkiksi innovaatioaktiivisuus, hyödykemarkkinoiden tehokkuus tai väestön koulutustaso ei liene liikahtanut merkittävästi mihinkään suuntaan. Krugmanin kuvaajaan on valikoitu tarkasteluvuosiksi vuodet 2009-2013 (itselleni jäi vähän hämäräksi, miksi tarkastelun aloitusajankohdaksi on valittu juuri vuosi 2009), eli kohtalaisen lyhyt aikaväli. Kuvaajasta on jätetty pois Suomea asukasluvultaan pienemmät euromaat (ainakin Luxemburg, Slovenia, Kypros ja Malta).
Kysyisin itseäni viisaammilta: Mitä se tarkoittaa käytännössä valtioiden velkaantumista koskevan keinovalikoiman kannalta, jos on todella niin, että julkisen sektorin leikkaukset johtavat aika vääjäämättömästi myös yksityisen sektorin leikkaantumiseen? Kannattaako valtioiden ytilanteessa, jossa tulot alittavat menot, pyrkiä leikkaamaan menojaan vai velkaantumaan lisää niin pitkään kuin pystyvät, koska julkisen sektorin kutistaminen / julkisen sektorin investointien vähentäminen voi varsin todennäköisesti johtaa negatiivisiin seurauksiin yksityisellä sektorilla, jolta jää tällöin keskeinen raharuiske pois?
Krugmanin käppyrässä ei nähtävästi oteta valtioiden velkaa lainkaan huomioon.
Euro on osoittautunut erittäin vahingolliseksi Suomelle. Suomesta on tulossa hyvää vauhtia Suomen Kainuu, raaka-aine- ja suojelualue. Taloudellinen toimeliaisuus keskittyy Keski-Euroopan ydinalueelle. Mahd. liittovaltio tulee kiihdyttämään kehitystä.
Ruotsi oli kaukaa viisas ja piti rahapolitiikan omissa käsissään. On jotakuinkin selvää, että Ruotsi ei lähde liittovaltioon.