Kreikan kriisi on kirvoittanut erilaisia väitteitä EU-sääntöjen rikkomuksista, joille ei kuitenkaan löydy perusteita. Yksi näistä on, että EU-sopimukset kieltävät jäsenmaiden julkisten velkojen anteeksiannon, ainakin sellaisten, joissa velkaa ovat antaneet muut EU-maat tai instituutiot.
Väite, että EU-sopimukset kieltäisivät jäsenmaiden julkisten velkojen anteeksiannon perustuvat Lissabonin sopimuksen artiklaan 125.1. Englanniksi artikla lausuu seuraavaa (en muutaman guuglauksen jälkeenkään onnistunut löytämään virallista suomennosta, erilaisista blogikirjoituksista löytyy suomennos, joka kyllä näyttää viralliselta):
“The Union shall not be liable for or assume the commitments of central governments, regional, local or other public authorities, other bodies governed by public law, or public undertakings of any Member State, without prejudice to mutual financial guarantees for the joint execution of a specific project. A Member State shall not be liable for or assume the commitments of central governments, regional, local or other public authorities, other bodies governed by public law, or public undertakings of another Member State, without prejudice to mutual financial guarantees for the joint execution of a specific project.”
Mielenkiintoista on, että tässä ei missään kielletä sitä, että EU-maat kokonaisuutena tai yksittäin antavat lainaa toiselle jäsenmaalle. Eurooppa-oikeuden päätös hyväksyä Euroopan Vakausmekanismin (EVM) antamat tukilainat jäsenmaille vahvistaa jäsenmaiden tai instituutioiden oikeuden ja mahdollisuuden antaa lainaa jäsenmaille. Artiklassa ei myöskään sanota mitään tällaisten lainojen ehtojen muuttamisesta eikä lainojen anteeksiannosta, erityisesti se ei kiellä niitä.
Erikoista kieltäminen olisikin, kun katselee olemassa olevaa käytäntöä. Selvästi EU-maat ovat antaneet lainaa jäsenmailleen, erityisesti Kreikalle. Lainojen ehtoja on muutettu, korkoja laskettu ja lainojen maksuaikaa pidennetty. Nämä toimet on hyväksytty, eikä niitä ole kiistetty, vaikka ne merkitsevät sitä, että osa Kreikan lainoista on annettu anteeksi. Miksi suora lainojen osittainen anteeksianto olisi sitten kielletty? Mikä artiklassa vaatii sitä? Jos artikla ei kiellä lainojen koron alentamista nollaan (tai jopa negatiiviseksi) eikä lainojen takaisinmaksuaikojen lykkäämistä vaikkapa kolmenkymmenen (jota IMF nyt vaatii ja jolloin 3 prosentin diskonttauskorolla yli puolet Kreikan lainoista annettaisiin anteeksi), sadan tai tuhannen vuoden päähän, niin miten sen kieltäisi velkojen suoran anteeksiannon?
Yksi, ja itse asiassa ainoa, mahdollinen peruste vedota artiklaan 125.1. velkojen anteeksiannon estämiseksi on, että koska se kieltää EU:ta ja sen yksittäisiä jäsenmaita ottamasta kantaakseen muiden maiden velkoja, niin se kieltää lainojen anteeksiannon, koska anteeksiannetut velat tulevat velkojien kannettavaksi. Mutta jos kerran velananto jollekin maalle, että se pystyy maksamaan pois velkansa muille velkojilleen, on sallittua (kuten Eurooppa-oikeuden päätös hyväksyä EVM:n lainat kriisimaille, joilla ne maksoivat pois muita velkojaan), niin on selvää, että tämä tulkinta artiklasta on virheellinen (ks. myös tämä).
On hyvä huomata myös se, että artikla ei sano myöskään mitään Rahaliitosta erottamisesta maksukyvyttömyyden perusteella. Onkin ihmeellistä, että näihin perusteluihin viitataan jatkuvasti julkisessa keskustelussa ilman, että niitä kyseenalaistetaan.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, että Suomessa perinteinen tapa tehdä talouspolitiikkaa, rapulointi, ongelmien ratkaiseminen takapää edellä, on myös Euroopassa vallitseva tapa. Mutta se, mikä sopii tai siis sopi Lalli Partiselle kaukalossa, ei välttämättä sovi politiikan teon perustaksi.
On outoa, kuinka kosto on käytännössä hyväksytty EU:n keskeiseksi politiikan teon ohjenuoraksi: Kreikkaa on nöyryytettävä, koska se ei ole toiminut oikein, viime vaiheissa jopa niin tökerösti, että kreikkalaiset ehdottivat järkeviä ratkaisuja kriisin ratkaisemiseksi ja siksi heidät pakotettiin vaihtamaan pääneuvottelijansakin.
Äärimmilleen rapulointi meni silloin, kun Euroopan Keskuspankin ei annettu turvata Kreikan pankkijärjestelmän maksuvalmiutta loppukevään kriisin aikana. Tämä sai aikaan paniikin, ihmiset ryntäsivät pankkeihin ja yrittivät tyhjentää tilinsä. Kun EKP:n sitten sallittiin lisätä rahoitustaan pankeille, niin rahoitukselle pantiin katto, mikä tietysti kiihdytti pankkipaniikkia entisestään. EKP ei tämän kriisin aikana tehnyt tällaista virhettä ensimmäistä kertaa, ks. tämä Paul De Grauwen kirjoitus. Ehkä joskus olisi hyvä ratkoa ongelmia yläpää edellä?
Yksi mahdollinen syy, miksi Euroopassa ongelmia ratkaistaan rapuloiden, voivat olla päätöksenteon pelisäännöt. Viime perjantaina Paula Mäkelä väitöstilaisuutensa alun esityksessään kertoi, miten hänen tutkimuksensa auttavat ymmärtämään sitä, miten viimeisissä Kreikka-neuvotteluissa päädyttiin siihen, mihin päädyttiin. Uskaliaimpien kannattaa siis katsoa täältä, ja vielä onnittelut Paulalle!
Avainsanat: Kreikka, rapulointi, velkojen anteeksianto
Aihealueet: Lajittelematon
Yksittäiset jäsenmaat saavat varmasti antaa lahjoituksia niin paljon kuin haluavat, mutta keskeistä on, ettei rahaliiton jäsenten kustannuksella aleta rahoittamaan “takaoven kautta” ja ohitse demokraattisen päätöksenteon muita jäsenmaita.
EKP:n Kreikkarahoitus koittelee tätä periaatetta pahasti, ja asia olisi hyvä selvittää Haagissa, onko EKP ylittänyt valtuutensa rahoittaessaan Kreikan ilmeisen maksukyvyttömiä pankkeja ja hyväksyessää n vakuuksiksi arvoltaan kyseenalaisia Kreikan velkapapereita.
BTW, miksi Kreikan lainoja pitäisi muka antaa anteeksi? Anteeksianto ei ilmeisestikään paranna Kreikan halua tasapainottaa budjettia ja vastata veloistaan. Edelleen parasta olisi suorasukaisesti ohjata Kreikka takaisin omaan valuuttaansa ja periä euromääräiset saatavat sitten vaikka ulosmittaamalla ne Kreikalle menevistä EU-tuista.
Pieni korjaus tuohon “Ainoa rajaus”-lauseeseen: Ainoa rajaus, joka Tuomaksen linkittämässä artikkelissa velkaehtojen muuttamiselle asetetaan on, …
Kyse on tulkinnasta – miten EU:n ensi- ja toissijaista lainsäädäntöä tulkitaan.
Tai yleisemmin politiikasta (ja politikoinnista): miten lakeja muutetaan, miten niitä kierretään ja miten niitä käytetään omien tarkoitusperien ajamiseen. Vallasta ja valtapeleistä.
Liittämästäsi linkistä käy nähdäkseni selvästi ilmi, että sen mukaan EU-oikeuden Pringle-päätös sallii EU-maiden antavan lainaa jäsenmaalle myös siihen tarkoitukseen, että se maksaa pois muilta saamiaan lainoja. Ainoa peruste lainojen anteeksiannon kieltämiselle on, että se merkitsisi jäsenmaan lainan ottamista muiden jäsenmaiden harteille.
Samalla se sallii näiden luottojen ehtojen vapaan määrittämisen ja muuttamisen, mutta rajatusti. Ainoa rajaus kuitenkin on, että lainojen takaisinmaksun lykkääminen äärettömyyteen ja samalla lainakoron asettaminen nollaan on kielletty. Siis koron asettaminen nollaan ja lainan takaisinmaksun alkamisajan siirtäminen 100 tai 1000 vuoden päähän ovat sallittuja. Eivätkö nämäkin merkitsisi jäsenmaan lainojen ottamista jäsenmaiden harteille? Nythän velan ehtoja on jo muutettu, ja kaikki taloustieteilijät tietävät, että se tarkoittaa tosiasiallista velkojen osittaista anteeksiantoa.
Näin ollen joko EU-säännökset eivät kiellä lainojen anteeksiantoa (yhtäkään yksikäsitteistä määräystä niistä ei löydy tästä, eikö olekin mielenkiintoista?), jolloin ne ovat ristiriidassa vallitsevan tosiasiallisen käytännön kanssa. Tai sitten ne ovat ristiriitaiset, jolloin kyse on tulkinnasta, ja senhän tekee se, jolla on oikeus sanoa, milloin pelut pieniä ovat.
Ja itse asiassa, koska yhtäkään selkeää velkojen anteeksiannon kieltävää määräystä ei löydy, kyse on aina tulkinnasta.
Valitettavasti on pakko todeta, että ongelma on hieman monimutkaisempi. Luin kesän aikana pari eri juristin kirjoittamaa blogia aiheesta ja niissä viesti oli sama: kyllä kieltää, joten sääntöä olisi pakko jotenkin kiertää. Tässä erään juristin näkemys velkojen uudelleenjärjestelystä ja Grexitistä: http://eulawanalysis.blogspot.fi/2015/06/the-law-of-grexit-what-does-eu-law-say.html
Vakaus- ja kasvusopimusta noudatettiin huonosti aikoinaan, mutta nyt se on jo täysi vitsi menneisyydestä. Toisaalta kyseessä on umpikuja, koska austerity pahentaa tilannetta, ja erityiskohtelu pahentaa moral hazard -tuottoja.
Luulisi, että Suomessa olisi viranomaisia, jotka varautuisivat jo kriisiin.
Voisiko tuota tulkita niin, että antamalla velat anteeksi, koroilla ja maksuajalla keikkailun sijaan, myönnettäisiin Kreikan de facto maksukyvyttömyys? Jonka jälkeen sen lannoittaminen tarkoittaisi, että muut maat de facto ottaisivat hoitaakseen sen sitoumuksia ja velvoitteita (esim palkat ja eläkkeet)? Vai yritämmekö turhaan löytää taloudellista logiikkaa ilmiöstä, joka on täysin poliittinen?
Auttaisi, jos olisi joko oikeusoppinut tai poliitikko.
Ehkä motiivi ei sittenkään ole kosto. Tutkimuksen mukaan Saksa on säästänyt korkomenoissa 100 miljardia Kreikan kriisin takia.
http://www.wsj.com/articles/germany-cautions-on-rushing-into-third-greek-bailout-deal-1439209585
Jos minä annan sinulle 500 € kouraan ja sanon ettei sitä tarvitse maksaa takaisin niin onko kyseessä laina? Ei, kyllä silloin puhutaan lahjasta. Jos kreikalle halutaan antaa hätärahoitusta niin sitten pitää puhua oikeilla sanoilla. Velan antaminen ja sen anteeksiantaminen heti perään on jäsenmaiden ja niiden kansalaisten kusettamista.
Lisäksi on aika hassua että puhut ensin säännöistä ja niiden tulkinnasta muttet EKP:n säännöistä mainitse mitään. Ainakin julkisuudessa olevien tietojen mukaan EKP:n nykyinen linja on vähintään sääntöjen rajoilla ja lisärahoitus on kiellettyä.
Artikla 125.1 on Lissabonin sopimuksen numeroinnilla itse asiassa 103.1. 125.1 on Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen uuden numeroinnin mukainen artiklanumero. Joka tapauksessa kyseinen artikla on suomennettu näin:
“Unioni ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi. Jäsenvaltio ei ole vastuussa eikä ota vastatakseen sitoumuksista, joita toisen jäsenvaltion keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, edellä sanotun kuitenkaan rajoittamatta vastavuoroisten taloudellisten takuiden antamista tietyn hankkeen yhteiseksi toteuttamiseksi.”
http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=CELEX:12012E/TXT&from=EN
Eurooppaoikeuden päätöksen mukaan tuon artiklan tarkoitus on varmistaa, että “Member States follow a sound budgetary policy”:
“Toisen veloista vastaamista koskevan kiellon,19 jonka mukaan unioni tai jäsenvaltio ei ole vastuussa toisen jäsenvaltion sitoumuksista eikä ota vastatakseen niistä, tarkoituksena ei ole kieltää unionia ja jäsenvaltioita myöntämästä mitään rahoitusapua toiselle jäsenvaltiolle. Kyseisen kiellon tarkoituksena on pikemminkin varmistaa, että jäsenvaltiot noudattavat tervettä finanssipolitiikkaa, takaamalla, että markkinoiden logiikka koskee yhä niitä, kun ne ottavat velkaa. Siinä ei näin ollen kielletä yhtä tai useaa jäsenvaltiota myöntämästä rahoitusapua jäsenvaltiolle, joka on yhä vastuussa omista sitoumuksistaan velkojilleen, sillä edellytyksellä, että tällaiseen apuun liittyvät ehdot ovat omiaan kannustamaan viimeksi mainittua toteuttamaan tervettä finanssipolitiikkaa. EVM ja siihen osallistuvat jäsenvaltiot eivät ole vastuussa vakaustuen saajana olevan jäsenvaltion sitoumuksista eivätkä myöskään ota vastatakseen niistä toisen veloista vastaamista koskevassa kiellossa tarkoitetulla tavalla.”
http://europa.eu/rapid/press-release_CJE-12-154_fi.htm
Jos puhutaan lainojen anteeksiannosta ja sen oikeutuksesta EU-sopimusten kannalta, niin Eurooppaoikeuden päätöksen jälkeen pitänee kysyä, että miten lainojen anteeksianto suhteutuu tavoitteeseen, että “jäsenvaltiot noudattavat tervettä finanssipolitiikkaa, takaamalla, että markkinoiden logiikka koskee yhä niitä”, josta artikla 125.1 Eurooppaoikeuden tulkinnan mukaan jotain säätää.
Entäs sitten moral hazard -ongelmatiikka rahaliitossa? Eikös se ole nimenomaan politiikkaa, että annetaan poliittisin päätöksin yhdelle jotakin ja toisille jotain muuta?
Kirjoituksen helmi: ”…Suomessa perinteinen tapa tehdä talouspolitiikkaa, rapulointi, ongelmien ratkaiseminen takapää edellä, on myös Euroopassa vallitseva tapa. Mutta se, mikä sopii tai siis sopi Lalli Partiselle kaukalossa, ei välttämättä sovi politiikan teon perustaksi.”
Rapukauden kunniaksi nautin ilmaisen lounaan Martin Sandbun tarjoilemana (FT, 4.8.2015). Merkantilistinen pakkomielle hintakilpailuun sai kylmää kyytiä kirjoituksessa. Syyt vaihtotaseiden tasapainottomuuteen ovat syvemmällä kuin kuin kiinteissä kursseissa (euroalueella).
http://www.ft.com/intl/cms/s/3/dff7fb30-312a-11e5-91ac-a5e17d9b4cff.html?siteedition=intl
Top-down -talouspolitiikka ei toimi: rahapolitiikka on ulkoistettu EKP:lle; finanssipolitiikkaa tuskin on edes sisäistetty.
Porterin ystävänä olen itse enemmän bottoms-up -miehiä. Millaisilla strategioilla koti- ja yritystaloudet nousevat?