Vihreät haluaa seuraavan hallituksen ottavan käyttöön “onnellisuusmittarin” ohjaamaan kaikkea päätöksentekoa (HS 1.2.). Erityisesti Vihreät mainostaa niin kutsuttua aidon kehityksen indikaattoria (Genuine Progress Indicator, GPI). Tilastokeskuksen tutkijoiden mukaan GPI:llä mitattu hyvinvointi oli Suomessa huipussaan vuonna 1989. Sen jälkeen kehitys on ollut lähes pelkkää alamäkeä ja nyt meillä menee jo huonommin kuin 1970-luvun alussa.
Aidon kehityksen indikaattori on yksi esimerkki viime aikoina kehitellyistä mittareista, joiden sanotaan kuvaavan ihmisten todellista hyvinvointia paremmin kuin kansantulo. Ne yhdistävät perinteisiin kansantalouden tilinpidon tunnuslukuihin, kuten kansantuloon tai kulutukseen, tietoja muista hyvinvoinnin kannalta tärkeinä pidetyistä asioista. Tähän indikaattoriin vaikuttaa kulutuksen lisäksi esimerkiksi tulonjaon tasaisuus, korkeakoulutuksen määrä ja joidenkin luonnonvarojen käyttö.
Näiden mittareiden keskeinen ongelma on se, että niissä yhdistetään keskenään yhteismitattomia asioita. Lopputuloksena on mittari, josta on vaikea sanoa, mitä se täsmälleen kuvaa, ja jonka perusteella on vaikea tehdä päätöksiä. Voi kysyä, mitä hyötyä olisi sellaisesta auton mittarista, joka kertoo nopeuden ja jäljellä olevan polttoainemäärän keskiarvon. Samalla tavalla voi kysyä, mitä hyötyä on yhdistää esimerkiksi kansantulo ja jokin tulonjaon tasaisuutta kuvaava luku yhdeksi luvuksi.
On erikoista, että juuri poliitikot ovat innostuneita näistä indikaattoreista. Politiikanteon ydin on erilaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden välillä tasapainoilu. Jos poliitikot ottavat jonkin hyvin erilaisia asioita yhdistelevän indikaattorin ohjenuorakseen, he ulkoistavat tärkeän osan poliittista päätöksentekoa tilastonikkareille.
Uusien hyvinvointimittareiden kannattajat väittävät, että kansantulomittari ohjaa liikaa yhteiskunnallista keskustelua ja päätöksentekoa. Kuitenkin tulonjakokysymykset ovat olleet erittäin hyvin esillä esimerkiksi viimeaikaisessa verokeskustelussa. Poliitikot myös tekevät jatkuvasti päätöksiä, joiden voi arvioida pienentävän kansantuloa. Esimerkiksi maanpuolustukseen, ympäristön suojeluun, vanhustenhuoltoon ja kehitysapuun panostamista pidetään tärkeänä aivan muista syistä kuin talouskasvun näkökulmasta.
Kansantulomittarin rinnalle vaaditaan laajempia indikaattoreita myös väittämällä, että kansantulolla ja todellisella hyvinvoinnilla ei olisi enää juuri tekemistä keskenään. Keskustelussa esitetään usein tosiasiana, että talouskasvu ei enää nosta vauraimpien kansakuntien kansalaisten onnellisuutta. Viimeaikainen taloustieteellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut tuon vanhan päätelmän vääräksi - talouskasvu lisää onnellisuutta edelleen myös vauraissa maissa.
Epäilemättä suomalaiset kokivat jo 1970-luvulla olevansa sangen onnellisia. Mutta jos nyt eksyisimme 1970-luvun todellisuuteen, useimmat meistä pyrkisivät takaisin nykypäivään yhtä vimmatusti kuin monet pyrkivät nyt pienten tuloerojen Kuubasta siirtolaiseksi Yhdysvaltoihin.
Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että talouden on kasvettava, jotta onnellisuuden taso säilyisi edes ennallaan. Japanin esimerkki on valaiseva. Siellä kansalaisten kyselyissä ilmaisema onnellisuus on ollut laskussa 1990-luvun alkupuolelta lähtien, eli siitä lähtien kun Japanin talouskasvu jämähti.
Ripeästä talouskasvusta huolehtiminen on siis yleensä hyvää “onnellisuuspolitiikkaa”. Samalla täytyy tietenkin huolehtia lukemattomista muista tärkeistä asioista. Politiikan onnistuneisuutta voi arvioida kunnolla vain tarkkailemalla laajaa mittaristoa eikä tuijottamalla mitään yksittäistä indeksiä. Demokraattisessa valtiossa äänestäjien tehtävä on lopulta päättää, millaisilla painotuksilla eri tekijöitä pitää arvioida - sitä päätöstä ei saa jättää tilastojen laatijoille.
—————————————————————————————————–
Tämä kirjoitus on kirjoitettu yhdessä Mika Malirannan (Etla ja Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulu) kanssa ja julkaistu HS:n mielipidekirjoituksena 6.2.
Samoja asioita on käsitelty tällä foorumilla aikaisemminkin. Pertti Haaparanta ja Matti Liski ovat kirjoittaneet erilaisten hyvinvointi-indeksien ongelmista täällä ja täällä. Ari Hyytinen tuloista ja onnellisuudesta täällä. Teemaan liittyy vielä ainakin ikuinen talouskasvu, josta Marko Terviö kirjoitti täällä.
Aidon kehityksen indikaattoria (GPI) on Suomelle laskenut Jukka Hoffrén Tilastokeskuksesta. Hän on kirjoittanut tuloksista esimerkiksi täällä. Olli Savela (Tilastokeskus) kuvaa hyvin GPI:n ja muiden uusien hyvinvointi-indikaattoreiden ongelmia tässä kirjoituksessa.
Tuloista ja onnellisuudesta kannattaa lukea myös tämä Justin Wolfersin tiivis esitys. Mainitsemaamme Japanin tapaukseen liityy kuvio 19 tässä paperissa.
Avainsanat: aidon kehityksen indikaattori, hyvinvointi
Aihealueet: Lajittelematon
Tässä on (loppulinkissä) yksi esimerkki GPI ja ISEW vertailuista. Mielestäni ISEW ja GPI kuvaavat hyvinvointia ja pahoinvointia paremmin kuin BKT. Ja ovat jopa parempia kestävän kehityksen polittiikkamittareita kuin varsinaiset onnellisuusmittarit, jotka kuvaavat yksilön onnellisuutta. Juuri toisen ihmisen tappanut tai/ja järven saastuttanut ihminen voi olla psykologisesti mitattuna onnellinen. Filosofisemmasta mielessä hyvinvointi ei kuitenkaan kasvanut: https://www.tem.fi/files/39794/TEMrap_17_2014_web_16052014.pdf
Poliittiseen ohjaukseen tarjoillut mittarit ovat aina arvolatautuneita. Bkt:n arvo kuvastaa liikkeen määrää, mutta ei sen suuntaa. Politiikan ydin on kuitenkin suunnassa. Tarjoillessaan bkt:tä politiikan ohjaukseen merkittävimmäksi mittariksi ekonomistit ottavat kantaa politiikan suuntaan eli siihen ettei suunta ole niin tärkeä. Kun bkt:n kaltaiseen mittariin liitetään jotain muita mittareita esim. ympäristön tai yhteisön tilasta, esitetään samalla kannanotto politiikan suunnaksi.
Jos politiikan ohjauksen mittariksi otetaan joku ”onnellisuus” mittari ollaan menossa pahasti harhaan.
Onnellisuus (siihen pyrkiminen) on yksi tunne jonka pitäisi auttaa ihmistä tekemään “oikeita” ratkaisuja elämässään. Se on evoluution tuottama käyttäytymistä ohjaava ihmisen ominaisuus, joka on kehittynyt niukkuuden olosuhteissa miljoonia vuosia sitten. Pyrkiessään onnellisuuteen ihminen on tehnyt niitä valintoja, jotka edesauttoivat hänen selviytymistään, suvunjatkamista ja jälkeläisiensä selviytymistä. Kuinka se ohjaa ihmisen käyttäytymistä ja tukee selviytymistä nykyään yltäkylläisyyden aikana onkin sitten eri asia. Kuinka niukkuuden ajan tarpeet tyydytetään yltäkylläisyyden aikana!
Onnellisuuden selvittäminen onnistuu toki tutkimalla tilastollisesti suurien ryhmien subjektiivista näkemystä omasta elämästä. Muuten empiirinen tutkimus on tasoa kuinka suuri on suuri ja kuinka kaunis on kaunis…ja superlatiivit tulee nopeasti vastaan. Toki endorfiinin ja oksitosiinin määrä voidaan selvittää koehenkilöiltä, jos oletetaan sen korreloivan onnellisuuden kanssa
Tulevaisuuden odotuksien voidaan toki katso olevan vaikuttava tekijä onnellisuuden pitempiaikaisessa kokemisessa, mutta kaikkinensa se on hyvin intuitiivinen, hatara ja suorastaan vaarallinen mittari jos itse onnellisuuden merkitystä ihmisen käyttäytymiseen ei ymmärretä.
Politiikassa ensin on valittava suunta ja vasta sitten kehitettävä mittarit. Vallitseva politiikan ”bkt-aikakausi” on hämärtänyt suunnan kun pelkkä liikkeen lisääntyminen on riittänyt.
Heitänpä tähän loppuun oman arvolatautuneen mittaristoni, ettei jää epäselvyyksiä:
väestön kasvu, uusiutumattomien resurssien käyttö, uusiutuvien resurssien käyttöönotto, ravinnon tuotantoon soveltuvan maapinta-alan kehitys, saavutukset ravintokasvien tuottavuus/panos suhteessa, ravintokasvien ilmasto/olosuhdekestävyyden kehitys, puhtaan veden määrä ja käyttö, merien kalakannat, eliölajien sukupuutto, ilman laatu, metsien ja merien kyky sitoa hiilidioksidia ym…
Justin Wolfers kertoo itse tutkimustuloksistaan NPR:n (National Public Radio) “Planet Money”-ohjelmassa. Kesto 22 min, mutta alussa 3 minuuttia päivänkohtaisia aiheita.
http://www.npr.org/blogs/money/2011/03/09/134370052/the-tuesday-podcast-money-buys-happiness
Muutenkin seuraamisen arvoinen podcast.
Onnnellisuustutkimukissa on nähty, että hyvä parisuhde lisää onnellisuutta huomattavasti ja hyvän parisuhteen merkitys vastaa todella isoa tulojen lisäystä.
“Married people have more sex than those who are single, divorced, widowed, or separated” & “Sex is strongly and positively associated with
happiness.” Blanchflower, David G. and Andrew J. Oswald. “Money, Sex And Happiness: An Empirical Study,” Scandinavian Journal of Economics, 2004.
“Marriage Beats Money for Happiness”: “When reaching for the key to happiness, it’s better to go for the golden ring than the greenback.”
http://www.webmd.com/mental-health/news/20070104/marriage-beats-money-for-happiness
Juha, kai avioliitto ja parisuhde ovat olleet “peruskauraa” taloustieteessä jo vuosikymmeniä. Esimerkiksi:
http://www.cesifo-group.de/portal/page/portal/ifoContent/N/data/videolect/lect2007/4323D394F3AD232CE0440003BA988603
En tosin tiedä, liittyykö tämä mitenkään onnellisuuteen.
Heikki Sairanen: Vähän ymmärrystä perusasioista, pyydän.
Kirjoitat: “Tyytyväisyys elämään korreloi jollain asteella graafin perusteella bkt:n logaritmin kanssa. Tässä on aika suuri ero siihen, että onnellisuus ja bkt korreloisivat.”
Hmm, BKT ja tyytyväisyys elämään korreloivat positiivisesti “vain” alkaen kaikkein köyhimmistä maista aina kaikken rikkaimpiin maihin. Eli tosiaan korrelaatio löytyy vain “jollain asteilla”, joka nyt kattaa vain kaikki BKT-tasot, joissa maailman maat ovat.
“Bkt:n vaikutus onnellisuuteen siis heikkenee tulojen kasvaessa.”
Kulutuksen vähenevä rajahöyty on peruskauraa talousteoriassa, joten miten tämä voi yllättää millään tavalla?
“Kenties on olemassa muita keinoja nostaa onnellisuutta vähän vikkelämmin?”
Kuka on ikinä sanonut, että hyvinvointi/onnellisuus/tyytyväisyys elämään riippuu vain kulutuksesta tai taloudellisista asioista? Onnellinen parisuhde esimerkiksi lisää varmaan onnea, mutta ei juuri kuulu TALOUStieteen analyysin piiriin.
Olisi ihan kiva saada joku mittari joka kertoo jotain hyödyllistä ympäristöntilasta. Se antaisi ihan kivaa lisäinfoa vaikkapa BKTn, työllisyyden ja tulonjakomittareiden rinnalla. GPI ei ole tällainen–se sotkee ikävästi nämä kaikki yhdeksi epämääräiseksi mössöksi.
En tosin tiedä miten ympäristömittari voitaisiin järkevästi koota. Erilaisia pitoisuuksia voidaan mitata ilmasta ja vedestä, mutta en tiedä miten ne saataisiin yhdistettyä järkevästi. Kuinka monta pienhiukkasta vastaa yhtä desibeliä melusaastetta? Kuinka monta liito-oravaa vastaa yhtä norppaa? Maantieteellinen aggregointikin on vaikeaa. Onko Töölönlahti arvokkaampi kuin sitä selvästi suurempi Oinasjärvi? Oinasjärvessä uidaan selvästi enemmän, mutta toisaalta Töölönlahden ympärillä asuu enemmän ihmisiä.
Koko homma tuntuu mahdottomalta tehdä järkevästi.
Hups, piti sanoa äskeisen viestin alussa :”Kun kerran kritisoitte väitettä, jonka mukaan talouskasvu tuo onnea, niin miksi haluatte sitten palkankorotuksia?”
Kun kerran kritisoitte väitettä, jonka mukaan talouskasvu ei tuo onnea, niin miksi haluatte sitten palkankorotuksia?
Jos talouskasvun mukanaan tuoma reaalipalkan lisäys ei tuota teille mitään hyvää, miksi ette siis lähettäisi tulevia palkankorotuksia, jotka ylittävät inflaaation, minulle!
Sovitaanko siis, että pidätte elintason ennallaan seuraavat vuosikymmenet (”koska talouskasvusta [eli tulojen kasvusta] ei ole mitään hyötyä”) ja annatte talouskasvun tuoman elintasonlisäyksen minulle?
Täällä vähän lisää näitä Nikun mainitsemia korrelaatioita:
http://freakonomics.blogs.nytimes.com/2010/01/04/in-defense-of-gdp/
Olli Herranen:
Ehkä on syytä selventää, että tutkimuksissa joihin viittaamme, talouskasvu ja onnellisuus kytketään toisiinsa yksinkertaisesti siten, että ihmisiltä kysytään, kuinka onnellisina tai tyytyväisinä he jollakin annetulla asteikolla itseään pitävät. Sitten katsotaan miten talouskasvu tai bkt:n taso korreloivat vastausten kanssa. Johtopäätösten tekeminen tällaisten kyselytutkimuksen perusteella ei ole ongelmatonta, mutta en tiedä parempaakaan tapaa tutkia jotakin niinkin epämääräistä asiaa kuin onnellisuus tai tyytyväisyys.
Se toki tiedetään, että bkt korreloi vahvasti monien yleensä hyvinä pidettyjen asioiden kanssa. Siinä mielessä kysymys ei tietysti ole vain rahasta.
Olli Herranen:
Miksi oletat, että Kuubalaiset tekisivät systemaattisia virheitä USA:n elinoloista? Luulis, että jos ne tekis koko ajan virheitä, niin ajan kanssa ne oppis olemaan tekemättä niitä varsinkin kun tietoa on saatavilla. Tosin voihan se olla, että ihmiset on ylipäänsä vähän liian optimisteja, tosin sit ihmetyttää se, että miks on optimistisempia USA:n kuin Kuuban suhteen…
Heikki Sairanen:
Ei kai se korrellaation tartte olla lineaarinen, että se on korrellaatio? Tuo logaritminen korrelalatiohan tarkoittaa sitä, että 2% lisäys aiheuttaa yhtä suuren lisäyksen onnellisuudessa riippumatta lähtötasosta.
Mutta siis siinä oot oikeessa, että yhden lisäeuron vaikutus onnellisuuteen näyttää pienenevän tulojen kasvaessa.
Juha Tervala: Vähän tarkuutta, pyydän. Tyytyväisyys elämään korreloi jollain asteella graafin perusteella bkt:n logaritmin kanssa. Tässä on aika suuri ero siihen, että onnellisuus ja bkt korreloisivat.
Bkt:n vaikutus onnellisuuteen siis heikkenee tulojen kasvaessa. Kenties on olemassa muita keinoja nostaa onnellisuutta vähän vikkelämmin?
Hei,
kiitos kiinnostavasta tekstistä. Olen samaa mieltä siitä, että “sekomittareiden” käytössä on ongelmia ja niitä on erittäin mielekästä ruotia laajemminkin, eikä antaa poliitikkojen tehdä niistä politiikan keppihevosia.
Sen verran aiheen yleistä argumentoisia kuitenkin ehkä kritisoisin, että monta kertaa taloustieteilijät (siinä missä kyllä muutkin tieteilijät) käyttävät myös tilastoja hieman ikään kuin omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi työolo-mittauksissa kovasti nojataan tiettyihin tilastoihin (esim. Uusitalo 2008; http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/97136919-5B39-492D-8E9D-C2EE6E1C765A/0/uusitalo.pdf), jotka voivatkin antaa erinomaisen hyviä tuloksia moniin keskusteluihin lisäksi, mutta sitten suhtaudutaan nuivasti toisenlaisiin tutkimuksiin, joiden menetelmät eivät vastaa omaa käsitystä hyvästä tutkimuksesta. Esim. Uusitalon teesi pätkätöistä on tärkeä ja vakavasti otettava johtopäätös, mutta hän kuitenkin ehkä vähän innostuu puhumaan sen puitteissa laajemminkin yhteiskunnallisista työoloista. Tekstissä viitataan nimittäin esim. Siltalan tutkimuksiin (joissa onkin kyllä keskusteltavaa monilta osin, eipä siinä) ja pyritään nmähdäkseni tätä kautta implisiittisesti laajentamaan näitä pelkästään ns. pätkätöitä koskevia johtopäätöksiä muuhunkin kekusteluun.
Jos aihetta hieman laajennetaan, niin Suomessa on tehty näitä työolo-barometreja enemmänkin, kuten varmaan moni tietää, ja näihin taloustieteilijät viittaavat kernaasti. Kuitenkin nämä barometrit perustuvat ihan samalla tavalla subjektiiviseen kokemukseen kuin esim. Siltalan haastattelutkin, kaikkine ongelmineen niissä perusoletuksissa joita kyselytutkimuksiin liittyy. Vaikuttaako tällöin tutkimuksen uskottavuuteen enemmän se, että tutkimus suoritetaan jo lähtöjään siinä muodossa, että aineisto on helposti operationalisoitavissa tilastollisiksi tunnusluvuiksi?
Tästä päästäänkin ajatuksena erilaisiin onnellisuusmittareihin. En ole Määttäsen tekstiin linkittämiin artikkeleihin ehtinyt tutustua, mutta ainakin hän tuntuu tulkitsevan niiden johtopäätökset totena:
“Viimeaikainen taloustieteellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut tuon vanhan päätelmän vääräksi - talouskasvu lisää onnellisuutta edelleen myös vauraissa maissa.”
Tämän kaltaiset väittämät ovat erittäin ongelmallisia. Kuinka näihin “sekomittareihin” kriittisesti suhtautuva tutkija yhtäkkiä liputtaa jonkun “tieteellisesti todistetun” objektiivisen totuuden puolesta?
Millä perustein talouskasvu ja onnellisuus kytketään toisiinsa? Jos jätetään muut yhteiskunnalliset/sosiaaliset muuttujat rauhaan, varmaan yhteys löytyy, mutta entä jos varallisuuden kasvua aletaan tulkita osana laajempaa yhteiskunnallista viitekehystä, esim. sen kokonaiskuvan puitteissa, mitä varallisuuden nostaminen ihmisiltä vaatii? Tarkoitan esim. sitä, että jos ajatellaan työelämää edes yhtään vaatimuksiltaan muuttuvana ja ehkä jopa epävarmempana kuin aiemmin, voi tulotason nousu johtaa puhtaasti sitä kautta “onnellisuuden” nousuun, että koetaan tietyn perusturvallisuuden tason nousseen niissä kyseisissä oloissa, joissa oman työpaikan varmuus ja pysyvyys koetaan historiaan nähden entistä epävarmemmaksi. Japanissa voisin kuvitella talouskasvun hidastumisen muuttaneen monia muitakin sosiaalis-yhteiskunnallisia olosuhteita, jotka on historiallisesti sidottu talouskasvuun poliittisilla päätöksillä. Tästä on Suomessakin monia esimerkkejä.
Toinen ongelmallinen vertaus on Kuuba-USA-tilanne, jossa kaksi poliittisilta ja taloudellisilta olosuhteiltaan melko vertailukelvotonta aluetta rinnastetaan toisiinsa ilman niiden reaalisen suhteen mukaantuomista. Ei ole varmaan kellekään epäselvää, että Kuuba on kauppasaarrossa historiallisista syistä, ja nimenomaan USAlla on aika paljon tekemistä tämän asian kanssa. Näissä kysymyksissä kannattaa ehkä myös miettiä sitä, että mille tiedolle sen porukan näkemys esim USAssa vallitsevista “paremmista oloista” perustuu, jotka siihen Kuuba-USA-muuttoliikkeeseen osallistuu. Se, että heidän mielikuvansa jossain muualla olevasta paremmasta elämästä on olemassa, ei se välttämättä vastaa sitä todellisuutta, jonka he muutettuaan kohtaavat. Tämän tietty edelleen ollessa vaikea kysymys kaiken kaikkiaan.
Historian mukaan tunkeminen kuitenkin näihin keskusteluihin on kuitenkin aina ongelmallista (vrt. esim. Määttäsen 70-lukukortti), koska aikakaudet tuskin ovat keskenään kovin vertailukelpoisia. Tosin retorisena kikkana tämä toimii sangen mainiosti, siksi ehkä jopa valtionvarainministerimme on käyttänyt samaa argumenttia tuloerokeskustelussa.
Vaikka Määttänen jälkikäteen selittää, etteivät he muka viittaa talouskasvun ja reaalisen onnellisuuden suhteeseen, antaa kyllä alkuperäinen teksti aika vahvasti näin ymmärtää. Toisaalta voi olla, että tulkitsen vain miten sattuu.
Ehkä kaksi kuvaa puhuu enemmän kuin kaksituhatta sanaa (BKT ja onnellisuus ovat selkeästi korreloituneita):
http://www.economist.com/blogs/dailychart/2010/11/daily_chart_1
Heikki Sairanen:
Minua Vihreiden ohjelma ei kyllä tuolta osin vakuuta. Ensinnäkin väite, että talouskasvu ei olisi enää vuosiin nostanut hyvinvointia, on minusta todella äärimmäinen.
Tuo GPI-viittaus puolestaan vain lisää epävarmuuttani sen suhteen, minkälaista politiikka Vihreät oikein tavoittelee. Tähän liittyy se, että en ymmärrä mitkä muutokset selittävät sen, että GPI:llä mitattu hyvinvointi on nyt alempi kuin 1970-luvun alussa.
Kysymys ei esimerkiksi voine olla tulonjaosta. En tiedä miten tulonjako täsmälleen ottaen huomioidaan GPI:ssä, mutta esimerkiksi suhteellinen köyhyysaste oli OECD:n tilastojen mukaan 2000-luvun puolivälissä hieman matalampi kuin 1970-luvun puolivälissä. Samaan aikaan mediaanitulo on lähes kaksinkertaistunut.
Jotkin ympäristöasiat ovat varmasti nyt huonommalla tolalla kuin 1970-luvulla. Toisaalta samaan aikaan moni ympäristöongelma on saatu ratkaistua.
Niku Määttänen:
Kiitos vastauksesta. Pidän kritiikkiänne varsin tarpeellisena ja olen kansanne itse jonkin verran samaa mieltä siitä, että indikaattoriusko on ehkä hivenen karannut käsistä retoriikassa. En varsinaisesti kuitenkaan ole huolissani siitä, että esimerkiksi bkt:n tarkastelut unohtuisivat täysin, jos rinnalla tarkasteltaisi vaikka GPI:tä.
Olisi varmaan hyvä tarkastella poliittista keskustelua laajemmin ja tutkia, mitkä täsmälliset mittarit oikeastaan siellä esiintyvät. Itse arvioisin, että mediatilaa tahtovat saada lähinnä työllisyys ja bkt (myönnän mutuilevani). Tähän rinnalle ottaisin mielelläni itse vaikkapa GPI:n, vaikka yhteiskunnan hvyyys on ilman muuta moniulotteinen asia, jota ei varmasti yhdellä luvulla voi ilmoittaa.
Aika vinoutuneesta vihreästä perspektiivistäni katsoen Vihreiden poliittinen ohjelma muotoilee asiasta aika hyvin - huomioiden tiiviin esitystavan asettamat rajoitteet:
“…Perinteisin mittarein mitattu talouskasvu kohentaa kyllä talouden suorituskuntoa, mutta ihmisten hyvinvoinnissa tällainen kasvu ei ole näkynyt enää vuosiin. Lisäksi BKT on ekologisesti sokea.
“Taloutta mittaavan bruttokansantuotteen rinnalle tarvitaan kestävän hyvinvoinnin mittareita. Esimerkiksi aidon kehityksen indikaattori GPI ottaa huomioon hyvinvoinnin eri ulottuvuudet, kuten sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja ympäristön tilan.”
Heikki Sairanen;
Viittaamme esimerkiksi tutkimukseen Sacks, Stevenson ja Wolfers (2010). Siihen löytyy linkki tuosta Wolfersin blogijutusta, johon linkkasin yllä. Wolfers viittaa jutussaan juuri tuohon Easterlinin tutkimukseen, johon löysit linkin.
Varsinainen kritiikkimme GPI:tä kohtaan ei perustu tulokseen, että talouskasvu näyttää nostavan kansalaisten itse kokemaa hyvinvointia. GPI:n käyttö politiikan ohjenuorana on ongelmallista ennen kaikkea siksi, että sitä laskettaessa joudutaan tekemään arvovalintoja, joihin politiikkojen ja äänestäjien tulisi ottaa kantaa. Näiden arvovalintojen tueksi tarvitaan tietysti tietoa monista erilaisista asioista.
On selvää, että kansantulo ei ole täydellinen mittari edes ”taloudelliselle” hyvinvoinnille. Viittasimme tähän onnellisuustutkimukseen osoittaaksemme, että puutteistaan huolimatta kansantulo ei kuitenkaan ole lainkaan niin huono hyvinvointimittari kuin mitä erilaisia laajempia hyvinvointi-indikaattoreita mainostavat ihmiset usein väittävät.
Tume on aivan oikeassa: yhdistelmämittarien vertaaminen nopeus- ja bensamittarin keskiarvomittariin ei ole täydellinen juuri siitä syystä, jonka Tume tarkkanäköisesti tuo esiin. Tarkoituksemme tässä oli vain tuoda esiin se, että yhdistelmämittarit eivät ole kovin hyödyllisiä toiminnan ohjaamisessa: oli sitten kyse autolla ajamisesta tai politiikanteosta.
Mihin tutkimukseen viittaatte virkkeessä: “Viimeaikainen taloustieteellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut tuon vanhan päätelmän vääräksi - talouskasvu lisää onnellisuutta edelleen myös vauraissa maissa”?
Aika nopeasti löytyy Google Scholarilla myös tällaista tutkimusta vastaan puhuvaa tekstiä esimerkiksi:
http://www.pnas.org/content/107/52/22463.full
Vertaus nopeus- ja bensamittarin keskiarvoon menee mielestäni pieleen, koska onnellisuusmittarin tulosta yrittäisiin kaiketi politiikalla maksimoida, kun taas tuon kaltaiselle autonmittarille ei kai voisi asettaa mitään absoluuttista tavoitetta. Eli hyvinvointimittari olisi sentään mielekäs, mikäli sitä pystyttäisiin kasvattamaan.
Kuvatun kaltaisen hyvinvointimittarin ongelma selvästi on, että se yrittää tosiaan yhdistää kaiken mahdollisen. Selkeämpää olisi mitata aidosti kansakunnan onnellisuutta (standardoitu kysely?) eikä sekoittaa siihen taloudellisia yms. asioita. Tätä voitaisiin sitten pitää yhtenä indikaattorina monista politiikanteossa. BKT tullee tulevaisuudessa enenevissä määrin näyttämään rajallisuutensa, koska se ei ota riittävästi huomioon ihmiskunnan suurinta ongelmaa eli ilmastonmuutosta (ts. päästöjä). Näin ainakin niin kauan, kun hiilidioksipäästöille ei ole saatu globaalia hintaa.