On aina vaarallista arvostella toimittajia heidän tekemisistään, mutta otan nyt sen riskin, kyse on suurista periaatteista. Tämä on vähän liian pitkä blogikirjoitukseksi, mutta en osannut kirjoittaa lyhyemmin.
Pääkirjoitustoimittaja Paavo Rautio hyökkäsi Helsingin Sanomissa (”Säästöjen moittijoilta katosi lähimuisti”, 13.3.2013) Euroopan Komission valitseman talouspolitiikan arvostelijoiden kimppuun. Hän esitti kolme väitettä. Raution mukaan arvostelijoilla ei ole esittää mitään vaihtoehtoa Komission politiikalle, ja jos heillä sellainen onkin, niin sitä ei olisi voitu toteuttaa, eivätkä he tiedä reaalimaailmasta mitään, vaan ovat “teoriaherroja”. Erityisesti he eivät tiedä, että säästöille rakentuva finanssipolitiikka on toiminut hyvin Latviassa ja Virossa. Raution erityisenä kohteena on Paul Krugman.
Raution väitteet arvostelijoiden tietämättömyydestä ovat virheelliset, mutta minusta tämä ei ole tärkeintä. Käyn kuitenkin ne läpi. Aloitetaan Virosta, jota Suomessa on kaupattu politiikan esikuvaksi. Virossa syntyi pankkikriisi vuonna 2008, joka oli romahduttaa sen talouden vielä paljon syvemmälle kuin tapahtui. Pankkikriisi hoidettiin kuitenkin kokonaan ruotsalaisin varoin, Viron valtion rahoja siihen ei käytetty, sen ei siis tarvinnut velkaantua massiivisesti.
Verrataanpa tätä siihen, mitä Etelä-Euroopan maissa tapahtui. Jos niille olisi annettu sama mahdollisuus kuin Viro sai, niin niiden pankit olisi pelastettu suoraan ulkomaisella rahalla, niin että valtioiden ei olisi tarvinnut sosialisoida pankkien velkoja tai valtioiden veloista olisi iso osa annettu anteeksi. Näinhän ei käynyt, vaan Viro sai jo heti kriisiin lähdössä paremmat asetelmat politiikkaansa kuin Etelä-Euroopan maat. Komission linjaa arvostelleet taloustieteilijät esittivät vuonna 2010 Kreikan kriisin kärjistyessä, että Kreikan velkoja leikataan. Miksei tämä muka olisi ollut mahdollista? Tämä tie olisi tullut halvemmaksi avunantajille. Se olisi myös pelastanut Kreikan ja muun Etelä-Euroopan taloudet kurimukselta, johon ne ovat joutuneet ja vetäneet muuta Eurooppaa mukanaan. Miksei niille annettu Viron mahdollisuuksia?
Paremmasta lähdöstä huolimatta Viron kokonaistuotanto oli viime vuonna vain vähän korkeampi kuin vuonna 2006, kun esimerkiksi Espanjassa se oli vain niukasti alempi. Onko Viro siis hoitanut talouttaan viisaammin kuin Espanja, jonka lähtötilanne oli huonompi? Vertailen nykytilannetta vuoteen 2006, koska virolaiset ovat arvostelleet Paul Krugmania siitä, että hänen käyttämänsä vertailuvuosi 2007 oli Viron talouden kuplavuosi ja antaa väärän kuvan tapahtuneesta ja politiikan vaikutuksista. Viron työttömyysaste oli vuonna 2011 (viimeisin luku, jonka löysin) 12,8 prosenttia, korkeampi kuin euromaissa keskimäärin, kun se vuonna 2006 oli 6 prosenttia. Samalla pitkäaikaistyöttömien osuus työttömistä on suurempi kuin koskaan 2000-luvulla, 56,8 prosenttia ja se on kasvanut nopeasti. Kaikki tässä kirjoituksessa käyttämäni tiedot ovat Eurostat:n tilastoista.
Viron lisäksi Rautio tarjoaa Baltian maita ja siis myös Latviaa hyvänä esimerkkinä. Tämä on varsin erikoista. Ehkä parhaiten Latvian todellisen tilanteen näkee sen työllisyystilastoista, joihin Krugmankin on kiinnittänyt huomionsa. Latvian työllisten määrä oli 2011 alempi kuin koskaan 2000-luvulla. Sen työttömyysaste laski kuitenkin nopeasti vuonna 2011. Miten tämä oli mahdollista? Siksi, että maastamuutto Latviasta on kasvanut räjähdysmäisesti kriisin aikana ja vuonna 2011 se ylitti aiemmat ennätykset. Latvialaiset siis äänestävät jaloillaan. Ehkä pian Virossakin, siellähän kolmasosa kansalaisista on ilmoittanut valmiutensa muuttaa ulkomaille ja maastamuutto on kasvanut viime vuosina nopeasti. Jos kaikki muuttavat pois, niin työttömyys saadaan näistä maista hävitettyä kokonaan.
Rautio tarjoaa esimerkiksi säästöpolitiikan toimivuudesta myös Suomen politiikkaa 1990-luvun kriisissä. Mutta miksei hän muistuta Ruotsin politiikasta, joka ei rakentunut säästöille? Ruotsihan vältti Suomen kaltaisen taloudellisen romahduksen. Suomi-Ruotsi-vertailu on nyt muotia, joten on syytä palauttaa mennytkin mieliin.
Mikään edellä sanomani ei ole uutta, Komission arvostelijat ovat usein tuoneet nämä asiat esille. Rautio unohtaa tämän voidakseen nimetä arvostelijat reaalimaailmasta tietämättömiksi teoriaherroiksi. Ja herrojahan valitettavan usein olemme, mutta niin ovat Raution arvostamat “käytännön tuntijatkin”, “praxisherrat”. Hän hämää erottelullaan sen, että jokin käsitteellinen ymmärrys ohjaa myös “praxisherrojen” toimintaa, jokin näkemys kriisin syistä ja sitä kautta tarvittavasta politiikasta.
Näkemyserot selittävätkin eroja politiikkasuosituksissa. “Praxisherrojen” näkemykset vain ovat usein epäselvästi muotoiltuja. Niissä korostetaan kuitenkin sitä, että julkisen sektorin velan kasvu on haitallista ja että budjettialijäämiä on mahdotonta rahoittaa. Kokonaissäästämisen vähäisyys on siis kriisin lähde ja politiikan tulee yrittää kasvattaa sitä. Tämän näkemyksen mukaan korkotason olisi pitänyt nousta koko kriisin ajan. Samoin rahapolitiikan kevennyksen olisi pitänyt näkyä inflaation nousuna, kevyt rahapolitiikkahan vain lisää liikakysyntää (joka on tietysti peilikuva liian vähästä säästämisestä). Jätän Raution vastattavaksi, miten todellisuus ja nämä “praxisherrojen” teorian ennusteet sopivat yhteen.
Tähän teorian ristiriitaan todellisuuden kanssa liittyy Paul Krugmanin toteamus näistä näkemyksistä jo moneen kertaan kuopattuina mutta jatkuvasti uudestaan esiin nousevina. Rautionkin kannattamat näkemykset ovat kuin voikukkia, joita ei saa hävitettyä kitkemällä, aina ne nousevat, olkoon sää millainen tahansa. Nouseekohan kirjoittamastani keskustelu siitä, olenko moittinut Rautiota voikukaksi?
Komission ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) väliset näkemyserot johtuvat siitä, että IMF huomasi ennusteidensa kriisimaiden talouden kehityksestä aliarvioineen niiden romahdusta. IMF:ssä oltiin älyllisesti rehellisiä ja analysoitiin ennustevirheiden syytä, syyksi löydettiin aliarvio finanssipolitiikan muutosten vaikutuksista. Samaan on päätynyt myös laaja akateeminen tutkimus, johon edellisessä blogikirjoituksessani viittasin. Komissiolla on itsetutkinta edelleen tekemättä.
Paul Krugmanin akateeminen ansio tämän kriisin ymmärtämisessä on hänen Keynesin likviditeettiansa-teoriasta tekemänsä uusi versio. Hän sovelsi sitä ensin Japanin talouskehitykseen ja huomasi sen sopivan myös vuonna 2008 puhjenneen rahoitusmarkkinakriisin synnyttämään tilanteeseen. Teoria on teoria talouden 0-korkotilasta. Se on ainoa teoria, joka on sopusoinnussa kriisin tärkeimpien tunnuspiirteiden kanssa. Sen mukaan tavanomainen rahapolitiikka ei voi auttaa, koska se ei voi saada korkotasoa nollaa alemmaksi, koska käteisen rahan maksama korko on nolla. Siksi tarvitaan epätavanomaisia keinoja. Tärkeimmät keskuspankit ovatkin ongelmat tunnustaneet ja ottaneet käyttöön epätavanomaisia keinoja Euroopan Keskuspankki valitettavasti rajatummin kuin Yhdysvaltain. Rautio ei ymmärrä, että 0-korko ei nyt ole riittävän kevyttä rahapolitiikkaa.
0-korkoteorian mukaan ongelma on liikasäästäminen, se että pankit sijoittavat lisävaransa keskuspankkiin, yritykset parantavat tuloillaan taseitaan ja kotitaloudet vähentävät velkaisuuttaan. Investointeja ei tehdä eikä työllisyys kasva. Jätän taas Rautiolle vastattavaksi sen, miten tämä teoria ja todellisuus vastaavat toisiaan. 0-kokon tilassa julkisen kysynnän kasvattamisen vaikutukset ovat poikkeuksellisen suuret ja siksi elvyttävä finanssipolitiikka on erinomainen talouspolitiikan väline.
Finanssipoliittisen elvytyksen vaikutukset voivat olla vieläkin aliarviointeja. 0-korkoteorian mukaan taloudessa on kaksi tilaa, normaali ja 0-korkotila. Jos lyhytaikainen finanssipoliittinen elvytys auttaa taloutta siirtymään huonosta tilasta (0-korkotila) normaaliin tilaan, niin se voi pysyvästi alentaa julkisen sektorin velkaantumista. Kukaan ei ole muuten ole ollut esittämässä julkisten menojen pysyvää kasvua suhdannetilanteen parantamiseksi (vertaa tätä “praxisherroihin”, jotka vaativat julkisten menojen pysyvää karsintaa).
Edellinen on vastaus Raution väitteeseen, että Komission arvostelijat eivät kerro, mistä rahat elvytykseen saadaan. Rahaa on, ja lisäksi Euroopasta sitä on löytynyt runsaasti huonoihin kriisipaketteihin, ne olisi voitu käyttää paljon paremmin ja Etelä-Euroopan maiden velat olisi voitu järjestellä uudelleen.
Nyt sitten pääsen varsinaiseen asiaan, jonka esittäminen käy lyhyesti. Rautio yrittää kirjoituksessaan rajata koko keskustelun Krugmanin ja tosiasioita ymmärtävien ja osaavien henkilöiden väliseksi riidaksi. Hän demonisoi Komission arvostelijat omituiseksi todellisuudesta vieraantuneeksi uskonlahkoksi, jonka hän henkilöi Paul Krugmaniin. Tällä lahkolla ei ole Raution mukaan mitään kytkentää paitsi todellisuuteen niin myöskään mihinkään järkevään ajatteluun. Ei liene yllättävää, että Yhdysvaltain oikeistolaiset tiedotusvälineet kohtelevat Krugmania juuri samalla tavalla. Ja näin on diktatuureissakin perinteisesti toimittu, “kansanviholliset” on identifioitu johonkin vaaralliseen ideologiseen suuntaukseen tai poikkeamaan.
Krugman on valtavirtataloustieteilijä, 0-korko-ongelmaa on tutkittu laajasti erilaisissa teoriakehikoissa ja ongelman merkityksen nykykriisissä ovat tunnustaneet tärkeimmät keskuspankit, siis tärkeä osa “praxisherroista”. Kuinka vaikeaa tämän tunnustaminen voi olla? Jos Niall Fergusonkin (Harvardin yliopiston taloushistorian professori ja yksi tunnetuimmista Krugman-kriitikoista ja myös republikaanien neuvonantaja) siihen pystyy, niin luulisi sen olevan helppoa Suomessakin.
Rautiota paremmaksi panee toimittaja Saska Saarikoski HS-kolumnissaan “Torakka, nobelisti ja Täti Tiukka”, 15.3.. Hän jatkaa Krugmanin demonisointia tekemällä Krugmanista “pikkumaisen” ihmisen. Krugman on Saarikosken mukaan vain kiukuissaan komissaari Olli Rehnille, joka on väitöskirjassaan tohtinut arvostella Krugmanin teorioita (mitähän Krugmanin teoriaa muuten?). Saarikoski väittää, että mitään todellisia eroja Komission arvostelijoiden ja Komission talouspoliittisten näkemysten välillä ei ole, kyse on Krugmanin liioittelusta. Yllä olen yrittänyt selittää, että erot ovat todelliset.
Google Scholarissa (joka on tietysti epätäydellinen lähde) listatuista Rehnin väitöskirjaan tehdyistä viittauksista en yhdestäkään löydä merkkejä, että Krugman olisi työhön tutustunut, sitä paitsi Rehnin väitöskirja on politiikan tutkimuksen alalta. Krugmanin tutkimus on oman virkani alueella, joten olen seurannut alan kirjallisuutta (tai ainakin yrittänyt). Siinä en ole yhdessäkään tieteellisessä artikkelissa, en Krugmanin enkä edes sellaisissa joissa Krugmanin näkemyksiä arvostellaan, nähnyt viitettä Rehnin väitöskirjaan.
En ole Rehnin väitöskirjaan tutustunut, joten seuraava on puhtaasti arvaus: Otsikon perusteella Rehn käsittelee työssään myös sitä, hajauttaako Euroopan yhdentyminen taloudellista kehitystä eri Euroopan maissa vai yhdentääkö se sitä, synnyttääkö yhdentyminen menestyvien ja huonosti kehittyvien maiden ryhmiä vai auttaako se kaikkia maita, myös pieniä, menestymään. Paul Krugman loi ns. uuden talousmaantien teorian. Sen pohjalta hän on arvioinut, että Euroopan yhdentyminen, sen osana yhteisen rahan luominen, saattaa hajauttaa kehitystä ja luoda Euroopan sisälle maaryhmiä, joiden “kilpailukyky” on hyvä, ja ryhmiä, joiden “kilpailukyky” on huono. Jos Rehn arvostelee näitä Krugmanin tutkimuksia, niin kenenhän hattuun Saarikoski nyt panisi sulan?
Sokerina pohjalla vaikka ajallisesti ennen Raution ja Saarikosken kirjoituksia, HS julkaisi komissaari Rehnin haastattelun 12.3.. Sen mielenkiintoisin osa oli se, jossa Rehn ilmoitti rajaavansa keskustelukumppaneitaan vain itse valitsemiinsa arvostettuihin taloustieteilijöihin. Yksi Euroopan tärkeimmistä päättäjistä otti siis omiin käsiinsä sen, mitä arvostelua hän kuuntelee. Helsingin Sanomat ei ole millään tavalla reagoinut tähän demokratian kannalta hyvin huolestuttavaan ilmoitukseen. Mitä tapahtuisi, jos joku suomalainen päättäjä ilmoittaisi, että ei kuuntele kuin tiettyä arvostelua, rajaisi pois vaikkapa maan suurimmassa sanomalehdessä esitetyn arvostelun?
No, ehkä me nyt vain jatkamme suomalaisen laatujournalismin ihastelua.
Avainsanat: Helsingin Sanomat, Krugman
Aihealueet: Julkinen talous, Kansainvälinen talous, Kirja-arvostelut, Kummalliset
[...] että paastopolitiikka on onnistunut luomaan kasvua. Minulla oli ilo ja kunnia kommentoida niitä tässä blogikirjoituksessani. Meillä on nyt myös uutta näyttöä paastopolitiikan tuhoisista [...]
Auttaisiko pankkikriiseihin se että pankit olisivat talletuksien kohdalla vastuussa vain nettovarojensa verran? Talletus olisi siis rahasto-osuutta vastaava rahoitusvara ja johon ei liittyisi talletussuojaa tai muuta mystiikkaa..
Talletuksia vakuutena käytettäessä niille tehtäisiin siis hair-cut, koska varojen nimellisarvon ja todennäköisen markkina-arvon suhde ei olisi yksi.
Jos joku haluaisi oikeasti tallettaa eikä tehdä rahasto-osuuden kaltaista sijoitusta, niin pankkihan voisi vuokrata talletuslokeron..:D
Jos EU:n päättäjillä on eettinen oikeus vaatia Kyproksen pankkien asiakkailta erityistä talletusveroa ja Kyproksen hallituksella on laillinen oikeus tällaisen asettamiseen, niin eikö näillä ole vastaavat oikeudet myös kyseisten pankkien omistajien verottamiseen erityisellä omistusverolla?
Eikö tällainen vero olisi parempi, sillä kohdistuisihan se selvemmin niihin, jotka kyseisistä pankeista ovat voitotkin keränneet? Eikö tällainen vero olisi myös vaikeammin kierrettävissä? Eikö tämä olisi parempi myös pitkällä tähtäimellä ja yleisenä ohjeena, sillä talletusten verottamista ei voida missään muodossa laajentaa yleiseksi käytännöksi, kun taas rahanpainokoneen omistamisen verottaminen voisi hyvinkin laajeta vaikka maailmanlaajuiseksi? Sen voisi myös korvata sillä, että (ainakin) pankkien omistajilta poistettaisiin osakeyhtiöiden nauttima voittojen ja tappioiden epäsuhta, osakkeisiin rajattu omistajan vastuu. Näin pankkien omistaminen ja rahan lainaksi tekeminen saisi vain sen arvon, mikä sille tasapainoisilla markkinoilla kuuluukin.
Euromaat voisivat palauttaa vallan rahalta kansalle. Mikä estää Euromaita sopimasta valtionvelkojen leikkaamisesta kestävälle tasolle? Tämä voisi tapahtua niin, että keskuspankki tekisi uuden jaon ja jakaisi pääomaavaimen suhteessa euroja niin, että velkaisinkin maa pääsisi kuiville. Euroalue on kauppataseen suhteen balanssissa, joten tämä olisi sisäinen tasaus. Tämän keikauksen jälkeen voitaisiin miettiä jatketaanko yhdessä vai laitetaanko hopeat jakoon. Tämä poistaisi myös ilmaa pankkikuplasta.
Kiitoksia Pentti Haaparannalle kirjoituksesta, vaikkei metsäläisen kiitoksilla juurikaan merkitystä ole.
Median rooli on merkittävä niin hyvässä kuin pahassakin. Valitettavasti media ei ole onnistunut auttanut poliitikkoja perusteltavissa olevien ja toimivien ratkaisujen etsinnässä Euro-kriisiin.
[...] Vaikka olenkin juntti pohjoisesta, ymmärrän silti, miten HS:n mielipidepalsta ja kommenttiketjut toimivat. Jatkoin Pentikäiselle twittuilua, koska vastaan tuli Aalto-yliopiston taloustieteen professorin Pertti Haaparannan varsin asiantunteva ja laadukas kritii…. [...]
Kannattaa lukea This Time is Different -teos. Siitä löytyy keinoja ja ajatuksia, joita olisi pitänyt soveltaa euroalueella keväällä 2010. Valitettavasti politologi Rehn ei lausuntojensa perusteella ole ymmärtänyt teoksen keskeisiä havaintoja, vaikka pitää tekijöitä “vakavasti otettavina” taloustieteilijöinä.
Apropos, keskustelun taso parani kun neuvostoliittolaiseen keskushallinon viralliseen “totuuteen” ripittäytyneet nimimerkit sokrates ja aristoteles poistuivat jankuttamasta.
Suvereeni valtio voi painaa rahaa vaikka kuinka ja mitään rajaa ei ole. Rahaa voi levittää vaikka lentokoneesta hehtopaaleilla ja siten luoda valtavasti vaurautta.
http://jpoli.blogspot.fi/2013/03/haaparanta-ja-rehn.html
Platon opettaa minulle makrotaloutta olkikoirien sijaan. Jos siis valtio tarvitsee lisää rahaa, on sen myytävä lisää velkakirjoja. Jossain vaiheessa tulee vastaan tilanne, jossa velkakirjat eivät käy kaupaksi, koska epäillään valtion maksukykyä.
Oma kysymykseni on kohdistunut siihen, että a) kuinka paljon rahaa elvytykseen tarvittaisiin tämän vaalikauden aikana normaalin velanoton lisäksi, b) mihin elvytystoimet kohdistetaan (kasvun aikaansaamiseksi, c) kuinka isoiksi velanhoitomenot kasvavat A+-olosuhteissa. Muilta osin makro- ja mikrotaloudet saavat jäädä rauhaan.
Itse toki kannatan Alessinan väläyttämää vaihtoehtoa, jossa valtion menoja radikaalisti vähennetään samalla kun luodaan lainsäädännön, rakennemuutoksin ja taloudellisin kannustimin kasvua ja kilpailukykyä.
Itselläni ei ole kiinnostusta markan palauttamiseen, EU:sta eroamiseen eikä jatkuviin devalvaatioihin.
@Jorma Saloniemi
“Kun rahaa voi lainata huoletta joka lävestä, on sillä tietysti tunnetut seurauksena.”
Haluaisitko itse selvittää tunnettuja seurauksia, sillä epäilen sinun tuntevan hyvin vähän mitään, mikä liittyy makrotalouteen. Olkinukkeja, sen sijaan heität oikeinkin sujuvasti.
Tätäkö tarkoitit?
http://rahajatalous.wordpress.com/2010/12/23/keskuspankkirahoitus-ja-inflaatio/
Et nyt tainnut aivan ymmärtää mitä sanoin. VELKAKIRJAT OVAT JO LIIKEPANKEILLA, paitsi ne joissa on liika riskiä ja riski on sosialisoitu EVVR:n, EVM:n ja IMF:n avulla. Tarkoitin, että yksityisille liikepankkeille kertyneet korkeakorkoiset velkakirjat ovat nimenomaan ongelma ja OMT:n tai valtion omistaman liikepankin avulla korot saataisiin alas ja suurempi osa rahasta menisi esim. sairaanhoitajiin ja pienempi osa nille, joilla jo ennestään on useamman elämän tarpeisiin. Myymällä velkakirjoja yksityisille, voidaan vetää valuuttaa pois taloudesta, mikäli se nähdään tarpeelliseksi. Parhaillaan kannattaisi kylläkin sijoittaa, vaikkapa uusiutuvaan energiaan huomattaviakin summia, sillä öljylle pitäisi pikkuhiljaa keksiä vaihtoehto. Valtion tulisi Suomessa kunnostaa teitä ja jakaa mm. kaupungeille enemmän rahaa ja lopettaa kuntaliitos hihhulointi. http://www.promerit.net/2011/09/kuntajuttu/
Valitettava tosiasia euroalueella on, että valtioilla ei ole mahdollisuutta käyttää omaa rahapolitiikka, joka olisi välttämätöntä, että erilaiset ongelmat, erilaisissa (osa)valtioissa saadaan korjattua.
Rahapolitiikan painopiste nykyisestä inflaatiosta, tulisi siirtää työllisyyden lisäämiseen. Helpointa kaikille (paitsi pankeille) olisi purkaa euro ja hyperinflaatiolla kadottaa koko maanosan velat taivaan tuuliin.
Selvyydeksi, budjetointi on tärkeä toimenpide, jossa rahat jaetaan, siten kuin parhaaksi katsotaan. Mikä tahansa yriys\valtio\yksityinen henkilö voisi jo nyt - koska tahansa vetää budjettinsa aivan plörinäksi, mutta harva näin kuitenkaan tekee. Samoin kuin Saloniemi voi, koska tahansa viiltää ranteensa auki, mutta ei näin kuitenkaan ole vielä tähän mennessä tehnyt ja tuskin tulee tekemäänkään. …yhdistää toivon mukaan…
Voisit, siis vihjailun sijaan argumentoida ihan aikuistenoikeasti ja vaikka kysyä, jos et ymmärrä.
“1) kuka olisi ollut satojen miljardien pankkitukipaketin rahoittaja kriisimaihin, millä motiivilla ja missä poliittisessa realiteetissa?”
Jää hieman epäselväksi, mitä tukipakettia “pankkitukipaketilla” tarkoitat, mutta valtioiden suhteen voin vastata seuraavasti, koska sitähän tämä Rehnin kritiikki koskee.
On hyvä ensinnäkin muistaa, että Euroopan talouskriisi on ensisijaisesti pankkikriisin laukaisema maksutasekriisi ja vain Kreikan kohdalla myös valtionvelkakriisi. Jos Euro-alueen valtioilla olisi vielä omat kelluvat valuutat niin Etelä-Eurooppan kilpailukyky palautuisi ja vaihtotaseen epätasapainot pohjoisen ja etelän välillä kääntyisivät. Etelä siis säästäisi ja pohjoinen puolestaan velkaantuisi hieman yksinkertaistaen.
Kriitikothan ovat esittäneet lukuisia vaihtoehtoja (esim. elvytys Saksassa ja kovempi inflaatio suhteessa etelään, ym.) Rehnin nykyisen sisäinen deflaatio massatyöttömyyden avulla -linjaan, joka datan valossa ei näytä toimivan. Pohjois-Euroopan Euro-valtiot saavat markkinoilta lainaa ennätyshalpaan hintaan, jossa elvytyksen olisi pitänyt ja pitäisi tapahtua.
Omat keskuspankit myös (toisin kuin EKP vasta pakon edessä) olisivat ehkäiseet De Leeuwin kuvaaman valtionvelan koron “kuoleman kierteen”, mikä rahaliitosta aiheutuu, jo välittömästi ilmoittavalla olevansa viimekäden takaaja. Valtioiden maksukyvyttömyyden uhka, jota ei ole oman keskuspankin mailla (joo, hyperinflaatio…) pelästytti markkinat ja nosti korot pilviin. Pelastuspaketit ja muut toimenpiteet jouduttiin tekemään juuri noiden kohonneiden korkokulujen vuoksi. Voidaankin kysyä olisiko pelastuspaketteja edes tarvittu, jos EKP olisi toiminut kuin FED tai BOE? EKP:n riittämätön ja jäykkä mandaattihan on yksi näistä Euro-alueen valuvioista. Kriitikothan ovat ihmetelleet, miksi EKP, joka jo lähtökohtaisesti toimii epätavallisissa olosuhteissa (valuuttaunioni ilman fipoa), ei käytä epätavallisia keinoja, kun perinteiset eivät toimi.
Jos asiat ovat niin yksinkertaisia kuin Platon antaa ymmärtää. ei muuta tehdäkään kuin myydään velkakirjat pankeille, jotka saavat tätä vakuutta vasten keskuspankista rahaa. Kun rahaa voi lainata huoletta joka lävestä, on sillä tietysti tunnetut seurauksena.
Perimmäinen kysymys edellisen valossa on vain se, kuinka monta miljardia elvytykseen tarvitaan vv. 2013-2015 ja minne raha kohdennetaan. Toivon tähän vastauksia.
“Paul Krugmanin, jonka ainoa argumentti on ollut, että eihän Yhdysvalloilla oikeastaan ole velkaa ja, että liittovaltio voi huoletta ottaa lisää velkaa elvyttääkseen. Samaa argumenttia hän käyttää EU:n osalta.”
Paul Krugman ymmärtää, että Yhdysvaltain Uncle Samilla on Sampo käytettävissään. Yhdysvaltain keskuspankki voi luoda miten paljon valuuttaa haluaa. Velkakattoa tietysti aina välillä nostetaan, mutta ilman sen nostamista maa tuhoutuisi, joten tämän estämiseen kukaan ei ole vielä lähtenyt.
Joka tapuksessa, valtio tarvitsee rahaa ja luo miljardilla velkakirjoja, myy nämä liikepankkiin, joka saa laitettua nämä vakuudeksi keskuspankkiin. Yhdysvaltain valtio, siis on velkaa itselleen. Keskuspankki on luonut rahan ja antanut valtion käytettäväksi liikepankin välityksellä. (Kyllä Fed on yksityisessä omistuksessa - tavallaan, 94% Fedin voitoista kuitenkin palautetaan valtionkonttorille.)
En ole huomannut, että esim. tuloeroja, ulkomaisia tilejä, veronkiertioa olisi vähennetty, joka on ehkä suurin ongelma kriisimaissa. Heikoimmassa asemassa olevia laitetaan entistäkin ahtaammalle. Muutenkin sisäinen devalvaatio johtaa vain velkadeflaation, joka entisestään pahentaa pankkien tilannetta, kun vakuuksien arvot laskevat. Suurempi osa palkasta menee velan hoitoon…
Meidän tulisi leikata valtion ja yksityisten velasta esim. 50 %, jolloin yritysten kannattavuus paranisi, ihmisillä olisi enemmän ostovoimaa ja valtioilla vähemmän korkomenoja. Mikäli haluamme pysyä Euvostoliitossa, niin keskuspankin tulisi alkaa rahoittaa muitakin valtioita suoraan OMT:n (keskuspankin) kautta. Onko joku haastanuut EU:n oikeuteen tästä, sillä tämähän rikkoo aivan suoraan EU:n perustuslakia, vaikka nämä takauksestkin ovat varsin kyseenalaisia, vaikkakin ne bilateraaleja ovatkin.
En tosin ymmärrä, että miksi Suomenmaalla ei ole omaa liikepankkia, jonka kautta valtionvelkakirjoja ostettaisiin ja korko saataisiin asetettua sille tasolle, mille halutaan. Tämä pankki voisi toimia euromääräisissä lainoissa Suomen päämarkkinatakaajana.
Valtion velkakirjathan ovat muutenkin riskittömiä, joten vakavaraisuusvaatimuksetkaan eivät pahemmin päätä pakottaisi.
Kannattaa tämä neoliberalismi ihan aikuisten oikeasti, että maksetaan korkomenoja yksityisille sijoittajille ja karsitaan terveydenhuollosta, opetuksesta, inhimillisyydestä yms.?
Ärripurrille voisi, siis sanoa, että ei sitä rahaa, joka erilaisten himmeleiden kautta kriisimaille lainataan ole olemassa, ennen kuin pankit sen luovat ja lainaavat. Raha ei sinäänsä ole ongelma, sillä sitä voidaan luoda rajattomasti. Tämä tosin tuottaa suuria ongelmia, mutta rahan jakaminen oikeudenmukaisesti on eräs tämän päivän suurimmista ongelmistamme.
Mielestäni meidän tulisi alkaa valmistella Brasilian kaltaista pankkilakia, jossa pankkiirit ovat omaisuudellaan vastuussa pankin toiminnasta. Ilman sitä lyhytnäköinen voitontavoittelu ei tule katoamaan.
Näkisin, että Kreikan ongelmat ovat oman valuutan puuttuminen ja pankkien holtiton toiminta, pieneltä osin myös oligarkien minä, minä, minä-asennetta, mutta en ymmärrä, että miksi suurinta osaa tavallisesta kansasta rangaistaan tästä.
http://yanisvaroufakis.eu/2013/03/05/from-contagion-to-incoherence-toward-a-model-of-the-unfolding-eurozone-crisis/
Lähdekritiikki on kaiken johdomukaisen ajattelun lähtökohta. Korostin nimenomaisesti, että Saarenheimo kirjoittaa asiaa. Hätäisiä johtopäätöksiä ei kannata tehdä asianosaisten näkemysten perusteella. Kannattaa rauhallisesti perehtyä myös sellaisiin näkemyksiin, joiden esittäjillä ei ole ilmeistä intressiristiriitaa. Tärkeintä on luonnollisesti empiirinen evidenssi. Maltti on valttia.
Näin oletinkin. Kun on kanssasi eri mieltä, on liikkeellä virheellisillä ja puolueellisilla tiedoilla. Ei aihetta enempään.
Luuleeko Aristoteles tosiaan, että Suomen Pankin Saarenheimo pystyy arvioimaan näitä asioita arvovapaasti ja riippumattomaati? Jos luulee, hän tekee täsmälleen saman virheen kuin tämä toimittelija Rautio: hylkää lähdekritiikin. Saarenheimo on asianosainen. Hän kirjoittaa asiaa, mutta ei tuo kaikkia todellisia vaihtoehtoja esiin ja tekee rohkeita päätelmiä. Kehotan tutustumaan tosiasioihin ja mahdollisimman riippumattomiin taloustieteilijöihin.
Ottamatta kantaa Raution tietoihin, joutuu toteamaan, että on sitä päästy pitemmällekin kansantaloustieteessä ja päädytty hänen näkemyksiään vastaaviin lopputuloksiin. Tässä Suomen Pankin Tuomas Saarenheimo (varmaan sitten pahinta mahdollista kansantaloustieteilijätyyppiä - kun ei ole samaa mieltä kuin tämä itseoppinut Raimo Niemi):
http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/ajankohtaista/blogit/tuomas_saarenheimo/Pages/saastaako_eurooppa_itsensa_hengilta.aspx
Kävin hieman läpi Paavo Raution kirjoituksia. Ensinnäkin hänen tiedoillaan ei pääsisi läpi edes kansantaloustieteen johdantokurssista. Räikeä ymmärtämättömyys talouden perusasioista ei estä häntä moittimasta taloustieteen professoreita. Huvittavaa ylimielisisyyttä.
Toiseksi hänen kirjoituksensa ovat kielikuvia myöten kuin suoraan Olli Rehnin puheista. Ei edes alkeellista lähdekritiikkiä Rehnin ja komission mielipiteisiin, jotka on otettu vastaan ikään kuin tosiseikkoina. Surullista riippumattoman journalismin kannalta.
Rautio edustaa pahinta mahdollista toimittajatyyppiä: ei ymmärrä edes perusasioita, mutta luottaa täysin sokeasti asianosaisiin poliitikkoihin ja virkamiehiin, jotka kertovat hänelle hyvin yksipuolisen mielipiteensä asioihin. Ei siis ihme, että sanotaan, että toimittajia viedään kuin passeja narussa.
Hyvä Conan,
Näinhän on juuri tehty. Komission esityksestä Kreikka sai viime vuonna kaksi vuotta lisää aikaa talouden sopeuttamisaikatauluunsa. Espanja ja Portugali saivat myös lisävuoden. Kreikan osalta tuo vaati lisärahoitusta. Portugalin osalta euromaiden lainojen ehtojen höllentämistä.
Tuossa tasapainoitusaikataulussa tasapainoillaan jatkuvasti maiden velkakestävyyden, luottamuksen säilyttämisen, euroalueen sääntöjen ja muiden euromaiden vastaantulohalukkuuden ristipaineessa.
Eikä komissio tai vaikkapa Saksakaan voi näitä kysymyksiä yksin ratkaista. Ratkaisut ovat aina vaikeita kompromisseja, eikä niitä siten pitäisi arvioida kuin jokin yksi päätöksentekijä saisi valistuneena itsevaltiaana päättää juuri miten ideaalitilassa tekisi.
Sokrateelle:
1) “Rahaa on, ja lisäksi Euroopasta sitä on löytynyt runsaasti huonoihin kriisipaketteihin, ne olisi voitu käyttää paljon paremmin ja Etelä-Euroopan maiden velat olisi voitu järjestellä uudelleen.” Kommentti: kannattaa lukea This time is different -teos, jonka keskeistä viestiä valtio-opin tuntija Olli Rehn ei lausuntojensa perusteella ymmärtänyt.
2) Eurostatin tilastot julkisten talouksien velkasuhteesta ja alijäämistä, joiden mukaan velkaantuminen on kiihtynyt finanssipolitikaan kiristämisen seurauksena sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. IMF:n työpaperit eivät ole tilastoja. European university Instituten julkaisusarjassa on mielenkiintoinen tutkimus oikeudellisesta problematiikasta.
Lama-ajan lapsena Paavo Raution kirjoituksesta Suomen osalta tuli mieleen Frank Pappa Show, jossa Frank laittoi markkoja vesitankkiin testatakseen, mikä kelluu parhaiten. Muistaakseni 10 markan seteli vei voiton.
Kreikan ja muiden ongelmahan on pitkälti se, että niillä ei ole omaa valuuttaa eikä mahdollisuutta nauttia D-vitamiinia.
Jos komissiossa ja muilla päättävillä tahoilla olisi nähty oikeat ratkaisuvaihtoehdot heti, olisi satojen miljardien pankkituet ja velkojen leikkaukset olleet täysin mahdollisia. EKP:kin saataisiin mukaan, jos haluttaisiin. Mandaatteihin on sikäli yksisilmäistä vedota, että ne on poliittisesti asetettuja ja niitä voidaan näin myös muuttaa.
En itse lähtisi jossittelemaan poliittisista realiteeteista, kun ne ovat juuri poliittisia.
Sokrateelle:
Keskuspankkikorko on edelleen 0.75%, eli vielä ei olla edes 0-korko tilanteessa, mutta silti otetaan 0-korko tilanteen haitat vastaan.
EKP on venyttänyt mandaattiaan OMT:n puitteissa valtavasti verrattuna siihen että se olisi vetänyt koron nollaan tavoitellessaan 2% inflaatiota KESKIPITKÄLLÄ aikavälillä. Toisin sanoen unconventional methodsien perään on turha haikailla kun conventional methods vielä käyttämättä.
Sokratekselle:
Pahoittelut sanavalinnoistani, kuitti huomioitu.
Lähinnä tarkoitin, että rahaa on löytynyt jo olemassaoleviin tukipaketteihin. Miksi näiden lainaehtoja ei ole voinut höllentää jäkikäteen, kun on tullut selväksi tiukkojen ehtojen haitallinen vaikutus? Ongelmamaillle voitaisiin antaa esimerkiksi lisäaikaa leikkausten/rakenteellisten uudistusten toteuttamiseen, jotta niitä ei tarvitsisi toteuttaa taantumassa yhä sitä syventäen. Tämähän toimisi elvytyksen tapaan, eikä vaatisi lisää rahaa.
Conanille:
En tiedä kuka olisi eri mieltä siitä, etteikö julkisen kysynnän supistaminen taantumassa supistaisi BKT:a? Ja en tiedä kenelle on uutinen, että kerroinvaikutuksista saadaan eri metodeilla ja taustaolettamuksilla hieman toisistaan poikkeavia tuloksi.
Se, että joku vetää tästä johtopäätöksen “politiikka pitäisi muuttaa kiristävästä elvyttävään”, vetää virheellisen johtopäätöksen.
Tämä oli hauska, typerryttävä argumentti: “Argumentti siitä että rahaa ei ole on myös melko typerä. Mistä ne rahat aikaisempiin paketteihin sitten hommattiin?”
Ymmäsinköhän oikein: mielestäsi siis euromaiden ja IMF:n, jotka ovat pääasiallisesti rahoittaneet “paketit”, olisi pitänyt tai pitäisi tuplata pakettien koko, jotta olisi voitu suorittaa elvyttävää finanssipolitiikka?
Tämä olisi esimerkiksi Kreikassa tarkoittanut kymmenien miljardien lahjoitusta lainojen päälle, koska maa taistelee jatkuvasti velkakestävyyden rajoilla. Ja ilmeisesti esimerkiksi Italiakin olisi pitänyt ottaa yhteisvastuullisten pakettien piiriin, koska ennen Montin valtaantuloa ja säästö- ja rakennepolitiikkaa korot olivat karata pilviin Berlusconin ilmoitettua luistavansa sovitusta säästötahdista.
Siksi kysymys maksajasta on tässä se olennainen.
1) Markkinat eivät olisi lainanneet. Sehän tässä ongelma olikin.
2) Muut euromaat ja IMF eivät olisi lainanneet. (IMF ei voi sääntöjensä puitteissa lainata kuin velkakestäville ja luuletko että viime vuosien poliittiset realiteetit nähtyäsi saksalaiset ja suomalaiset veronmaksajat olisivat alkaneet lainojen lisäksi lahjoittamaan rahaa)
3) EKP:n mandaatti estää jäsenmaiden suoran rahoituksen.
Eli, mistä rahat pankkien pelastamiseen olisivat tulleet?
Ja vielä olennaisempaa, mistä rahat Krugman/Haaparanata vaihtoehdon elvyttävään politiikkaan kriisimaissa olisivat tulleet?
Ja pyytäisin yksilöityjä ja selkeitä vastauksia, enkä Raimo Niemisen kaltaisia kiertelyitä tai Conanin kaltaisia typeräksi leimaamisia. Tämä on “Akateeminen talousblogi” eikä mikään Taloussanomien keskustelupalsta.
Raimo Niemiselle:
1) Anteeksi, mutta missä kohtaa Haaparannan kirjoituksessa on vastaus kysymykseeni: “kuka olisi ollut satojen miljardien pankkitukipaketin rahoittaja kriisimaihin, millä motiivilla ja missä poliittisessa realiteetissa?”
Koska olen ilmeisesti sen verran tyhmä, etten näe vastausta tuohon selkeään kysymykseen ja Haaparanta ei itse suvaitse vastata, niin vastaa sinä.
Sitten alat puhumaan saman kohdan alla ihan eri asiasta, “tilstojen tutkimisesta”. Mistähän tilastoista puhut? Viittaatko IMF:n työpaperiin, jossa saatiin hieman komission luvuista poikkeavat finanssipolitiikan kertoimet. Valaise toki tässäkin. (”Tutustun tilastoihin” työkseni) Ja kerro miten tämä liittyy siihen kuka pankkien pelastamisen olisi rahoittanut?
2) Olen lukenut lähes kaiken mitä “oikeustieteilijät” aiheesta ovat kirjoittaneet. Heidän laaja konsensuksensa on, että EKP:n toimet kriisissä ovat liikkuneet mandaatin rajoilla, sitä silti rikkomatta. Valtioiden bondien massiivinen osto FED:n tapaan olisi kuitenkin oikeustieteilijöiden mukaan yksiselitteisesti mandaatin vastaista. Miten voit rinnastaa nämä kaksi? Ja anna toki viite “oikeustieteilijään”, joka on ylläolevasta eri mieltä.
Sinänsä hyvä kirjoitus. Toisaalta ymmärrän myös vastustajia, joskaan ei heidän argumenttejaan.
Jos euroalueen valtiot takaavat toistensa lainoja ja noudattavat elvyttävää finanssipolitiikkaa, tästä syntyy todellinen velkaongelma, koska euroalueen valtioilla ei ole omaa valuuttaa. Velan ottaminen vieraassa valuutassa on huomattavasti riskialttiimpaa kun velka joka on omassa valuutassa. Tämän ovat Etelä Euroopan maat saaneet tuta. Yhdysvallat, Britannia ja Japani ovat paljon helpommassa asemassa.
Ainoa keino noudattaa Krugmanin neuvoja on toimia yhdessä. Ehdotetut eurobondit tai muu yhteinen finanssipolitiikka olisi ratkaisu, mutta siihen pitäisi löytyä halua. Niin kauan kuin tätä halua ottaa vastuu yhteisesti ei ole, euroalueen maiden elvyttävä talouspolitiikka on hyvin riskialtista.
Ansiokas kirjoitus. Itseäni ihastutti komeasti myös se, miten Rehniä ihasteltiin Urpilaisen verrattuna Saarikosken tekstissä.
Urpilaisen ja Rehnin politiikasta voi olla montaa mieltä, mutta Urpilaisen haukkuminen ajattelun puutteesta oli mielestäni melko ylimielistä Saarikoskelta.
Mielestäni keskustelua hämärtää osaltaan se että Krugman + muut, jotka ovat sanoneet tiukan budjettikurin olevan vahingollista on jostakin syystä kategorioitu erittäin vasemmalle. Yleinen käsitys on, että heidän mielestään valtion tulisi ottaa rajttattomasti velkaa ja paisuttaa budjettiaan mistään välittämättä ja tämä olisi ok. Näinhän ei toki ole, vaan Krugmankin on sanonut että hänestäkin saisi “deficit hawkin”, mikäli työttömyys laskisi ja talouskasvu nousisi jonnekin 3-4% tasolle.
Krittikki kohdistuukin juuri nykyisenkaltaiseen tilanteeseen, jossa on selkeää evidenssiä esim. finanssipolitiikan yli yhden olevista kertoimista, jolloin tiukka budjettikuri on yksinkertaisesti vahingollista talouskasvulle. Argumentti siitä että rahaa ei ole on myös melko typerä. Mistä ne rahat aikaisempiin paketteihin sitten hommattiin? Miksi näille hätälainoille laitettiin tiukat ehdot, joiden noudattaminen haittaa talouskasvua ja eikö tälle enää voi tehdä mitään? Nämä päätökset ovat täysin poliitikkojen käsissä, eivät mitenkään pakon sanelemia.
En ymmärrä, miksi kirjoittaja vetoaa Paul Krugmanin, jonka ainoa argumentti on ollut, että eihän Yhdysvalloilla oikeastaan ole velkaa ja, että liittovaltio voi huoletta ottaa lisää velkaa elvyttääkseen. Samaa argumenttia hän käyttää EU:n osalta.
Tärkeimpiä kysymyksiä velkaelvytyksen osalta:
1) Missä rahat? Nykyistä vauhtia sopeutus huomioiden valtion velka on v.2015 lopussa 104-107 mrd. €. Kuinka paljon velkaa olisi, jos vielä elvytettäisiin?
2) Kuinka pitkälle luottoluokittajien toleranssi riittää, kun elvytetään ja otetaan joka vuosi lisää velkaa 5-6 mrd. €? Kuinka paljon velanhoitomenot nousevat, jos luokituksemme on A+?
3) Miten ja missä ajassa velka saadaan siedettävälle tasolle, kun tiedetään, että 1990-luvun lamasta on vielä velkaa jäljellä, jos oletetaan, että velkaa on elvytyksen jäljiltä 115 mrd.€, jotta valtiolla on puskureita seuraavaa kriisiä, lamaa tai matalasuhdannetta varten?
Sokrateelle,
1) Haaparannan kirjoituksessa on vastaus kysymykseesi. Kannattaa lukea kirjoitus ajatuksella. Sen jälkeen kannattaa tutkia tilastoja: finanssipolitiikan kiristäminen euroalueella on johtanut velkantumisen kiihtymiseen. Valtio-opin tuntija Rehnin mainostama “tasapainottaminen” on toiminut päinvastoni kuin hän uskoo tapahtuneen. Finanssipolitiikan kiristämisestä johtuvan velkaantumisen lisäksi talouskasvu on romutettu.
2) Kehotan ottaamaan selvää, mitä oikeustieteilijät ovat kirjoittaneet EKP:n jo aloittamista toimista suhteessa voimassa olevaan lainsäädäntöön. EKP on jo ryhtynyt toimiin, jotka ovat oikeudellisesti äärimmäisen kyseenalaisia. Turha siis vedota “mandaatteihin”, jotka ovat empiirisen evidenssin perusteella hyvin pitkälle meneviä. Toiseksi, jos lupaus euron pitäminen pystyssä olisi annettu keväällä 2010 eikä kesällä 2012, eurokriisi olisi kenties kehittynyt eri suuntaan.
[...] Ohella Pertti Haaparannan hyvä kirjoitus siitä, miksi tietyt valta-asemassa olevat taloustoimittajat ovat ihan väärässä. Voi niitä kutsua voikukiksi. Kuulostaa valitettavasti vähän hienommalta kuin ‘Zombie Ideas’ mutta periaate on kyllä ihan samaa. Share this:TwitterFacebookGoogle +1LinkedInEmailLike this:Like Loading… This entry was posted in Eurocrisis, Finland, Suomeksi and tagged Olli Rehn, Paavo Rautio, Paul Krugman, Voikukka, Zombie Lies. Bookmark the permalink. ← …and more trouble for the Core: Downgrade looming for the Netherlands? [...]
Jos tässä nimetään yksiä ajatuksia torakoiksi ja voikukiksi, niin Haaparannan ajatukset voinee nimetä Lysenkon maissiksi: kyllä se tundralla kasvaa, kun niin sovitaan.
Kaiken lähtökohta tässä tekstissä löytyy keskeltä. Mistä rahaa elvytykseen? Haaparannan vastaus on, että voi tokkiisa, onhan sitä kun etsitään. Etsijät vaan ovat olleet huonoja.
Hyvä Pentti Haaparanta,
Ainakin kaksi aika isoa kysymystä herää näkemyksistäsi:
1) kuka olisi ollut satojen miljardien pankkitukipaketin rahoittaja kriisimaihin, millä motiivilla ja missä poliittisessa realiteetissa?
2) Luulisi professorin tuntevan EKP:n mandaatin erilaisuuden verrattuna vaikkapa FED:iin. Tunnut ehdottavan samankaltaisia “epätavallisia keinoja”, joita FED on käyttänyt. Mitenkähän tämä on mahdollista, koska EKP:n mandaatti estää sellaiset?
Jos vaikka aluksi vastaat näihin yksilöidysti ja konkreettisesti, niin voimme sitten siirtyä täysin virheellisiin tulkintoihisi IMF:n ja komission näkemyksistä.