Uudessa KAKissa on arvioni Thomas Pikettyn hittikirjasta “Capital in the 21st Century.” (Linkki artikkeliin.) Minut pyydettiin kirjoittajaksi, koska olin kesäkuussa Pikettyn diskussantti Yrjö Jahnssonin Säätiön järjestämässä “Inequality and health” seminaarissa. Sen ohjelmasta oli sovittu jo aikaa ennen Pikettyn pop-tähteyttä. Kevään mediahässäkkä lienee ollut syy siihen, että hän vaihtoi esityksensä aihetta loppumetreillä ja puhui nimenomaan kirjasta eikä uudesta tutkimuksestaan.
YJS:n verkkosivulta voi ladata Pikettyn “kalvot”, joista näkee kirjan tärkeimmät käppyrät. Esityksessään Piketty oli kirjaansa verrattuna huomattavan varovainen muotoiluissaan ja skenaarioissaan, eikä myöskään dissaillut alan muita huippututkijoita, joista moni oli paikan päällä.
Jätin arviossani käsittelemättä kirjan tulonjaon mekanismeja käsittelevän osan. Ylipitkäksi menneestä arviosta piti pudottaa jotain, ja keskustelu ansiotulojen määriytymisestä on kirjan pää-argumenttien kannalta tarpeeton sivuraide - mutta sopii tämän blogijutun aiheeksi.
Piketty kannattaa erittäin korkeita veroasteita huipputuloisille. Hän myös haluaa vakuuttaa lukijat siitä, että jo toteutunut (bruttoansio-)tuloerojen kasvu johtuu lähinnä vilungista, varsikin yritysjohtajien kieroilusta. Vilunkia varmasti löytyykin, ja tiedetään mm. että omistajien löyhemmin hallitsemissa yrityksissä tulospalkkajärjestelmät ovat johtajille anteliaampia tavoilla, jotka eivät ole omistajien kannalta järkeviä. Yritysjohtaja on välikäsi asiakkaiden ja omistajien välissä, ja voi päästä manipuloimaan palkkioitaan.
Toisaalta voimakas huipputulojen kasvu näkyy myös aloilla, joissa teknologia on siinä mielessä yksinkertaista, että ulkopuolinenkin näkee, ettei huipputulojen kasvua voi selittää välistävedon kasvulla. Esimerkiksi sijoitusalan guruihin henkilöityvissä rahastoissa johtajien tulot ovat aika suoraan verrannollisia siihen rahaan, jota asiakkaat heille säkeittäin kantavat. Perinteisemmät viihdealan supertähtialat ovat myös kokeneet huikeaa kasvua nimenomaan ylimmissä tulotasoissa. Sama teknologian muutos, joka auttaa kaikenlaisia taitajia “skaalaamaan vaikutuksensa“ suuremmille asiakaskunnille auttaa myös johtamisalan huippuja. Välistävedon kasvu ei ole yleispätevä selitys yleiselle tuloerojen kasvulle.
Mutta mitä väliä? Ei verojärjestelmä tarvitse osakseen selvityksiä siitä, ketkä ovat ansainneet tulonsa kilpailullisilla markkinoilla, ja ketkä ehkä vain jotenkin salassa tai kierosti päässeet vetämään välistä. Progressiivisen verotuksen perusteluksi riittää tavoite siitä, että kulutuserot olisivat pienemmät kuin tuottavuuserot.
Näitä asioita paljon pohtineena paatuneena taloustieteilijänä en pidä ollenkaan outona sitä, että jonkun henkilökohtainen tuottavuus on sata miljoonaa vuodessa. Jos yhden henkilön päätökset voivat vaikuttaa vaikka vain prosentin murto-osalla valtavan potin arvoon, niin tarkoittavat pienetkin erot tässä vaikutuskyvyssä helposti miljoonien tuottavuuseroa. Mutta, ihan mielipideasiana, pidän toki hyvinkin outona sitä, että jonkun henkilökohainen kulutus on sata miljoonaa vuodessa.
Toki jotkut ovat sitä mieltä että tuottavuuserojen pitäisi myös olla kulutuseroja, ja Pikettyä ärsyttävät omahyväiset yritysjohtajat ovat luonnollisestikin siinä joukossa yliedustettuna. Mielestäni tämä kulutustaso-tuottavuustaso yhtäläisyys pitäisi vain hylätä heti kättelyssä, kun pohditaan verojärjestelmän perusteita. (Järkeviä perusteita, kuten kannustinvaikutuksia, on pohdittu mainiossa Mirrlees-raportissa.)
Yksittäisen henkilön tuottavuus riippuu hänen omien ominaisuuksiensa lisäksi vallitsevasta teknologiasta, ja vallitsevista instituutioista, eli ennen kaikkea siitä mihin maahan ja mihin aikakauteen sattuu syntymään. Sähköisen äänentoiston keksiminen lisäsi suosituimpien laulajien tuottavuutta ja tuloja räjähdysmäisesti — ilman mitään omia “ansioita.” Onko Lady Gaga nyt ansainnut 100 milliä vuodessa enemmän, kuin maailmassa, jossa näitä keksintöjä ei olisi tehty? En tiedä. Jos käännetään ansaitseminen “earn” niin kuin “earnings” (ansiotulot) niin tautologisesti kyllä, mutta jos se käännetään “deserve” niin ollaan väistämättä mielipideasioiden puolella.
Amerikan rikkain mies Warren Buffett on kirjoittanut tästä mainiosti, käyttäen itseään esimerkkinä:
My wealth has come from a combination of living in America, some lucky genes, and compound interest. Both my children and I won what I call the ovarian lottery. (For starters, the odds against my 1930 birth taking place in the U.S. were at least 30 to 1. My being male and white also removed huge obstacles that a majority of Americans then faced.) My luck was accentuated by my living in a market system that sometimes produces distorted results, though overall it serves our country well. I’ve worked in an economy that rewards someone who saves the lives of others on a battlefield with a medal, rewards a great teacher with thank-you notes from parents, but rewards those who can detect the mispricing of securities with sums reaching into the billions.
Lainaus on Buffettin kirjeestä, jossa hän perustelee päätöstään jättää 99% omaisuudestaan hyväntekeväisyyteen.
Aihealueet: Kirja-arvostelut, Työmarkkinat
Wilkinson on lääkäri eikä taloustieteilijä, eikä hän käytä edes alkeellisia tilastollisia menetelmiä, koska aineisto pääosin ei todista hänen väitteitään. Siksi hänen tuloksiaan on yritetty toistaa läpinäkyvämmin, huonolla menestyksellä. Vain harva asia korreloi merkitsevästi tuloerojen kanssa, ja nekin yleensä katosivat, kun väestön homogeenisuus otettiin muuttujaksi. Se selitti erot paljon paremmin.
Täydennän JJ:n vastausta kultille.
Kun puhutaan ihmisten suhteellisesta asemasta, niin se tarkoita niinkään sitä, missä järjestyksessä ihmiset ovat (A tienaa enemmän kuin B), vaan kuinka paljon ihmisten välillä on eroa (A tienaa X euroa enemmän kuin B). Tulonjaolla ei ole tarkoitus muuttaa ihmisten järjestystä, vaan pienentää eroja, joka - kuten JJ aikaisemmin totesi - tuottaa hyvinvointia. Voi olla, että prosessista seuraa tehokkuustappioita, mutta minkäs teet: hyvinvointi maksaa.
Parahin kultti,
Mitä tarkoitat hyödyllä? Sitäkö on hyöty että bkt kasvaa maksimaalisen määrän minimaalisessa ajassa. Eikös se ole hyödyllistä että yhteiskuntaan ei pääse syntymään edellämainittuja ongelmia?
Miten muuten päädyit esimerkissäsi tuollaisiin lukuihin Entäpä jos julkinen valta ottaisikin A:lta 14 ja B:ltä 2. Ja antaisi C:lle 16. Uusi jako olisi 86, 38, 26.
Nyt kukaan ei ole noussut toisen ohitse ja ääripäiden tuloerot ovat kaventuneet 10 kertaisesta 3,3 kertaiseen.
Kuten sanoin että ei tarvitse nostaa ketään toisten ohitse vastiikkettomasti. Mutta tuloeroja voi kaventaa, kuten Suomessa on tapana ollut.
dear jj,
tarkoitin seuraavaa, ja käsittääkseni en joudu sanomaan, että vahingossa kirjoitin jotain muuta kuin tarkoitin, ja yritän kuvata sitä esimerkillä. Taloudessa on kolme ihmistä a, b ja c, ja jotka saavat tuloja samassa järjestyksessä 100, 40 ja 10. Jos ihmiset ovat kiinnostuneita lähinnä suhteellisesta asemastaan julkinen valta voi yrittää parantaa c:n asemaa verotuksella antamalla hänelle 30. Se tehdään niin, että otetaan 25 a:lta ja 5 b:ltä. Tällöin ihmisten tulot ovat 75, 35 ja 40. Nyt c:n asema on parantunut ja b:n huonontunut. Mitään hyötyä ei ole syntynyt. Mutta kun verotus aiheuttaa tehokkuustappioita kukin tekee (minun oletukseni mukaan) 5 verran vähemmän töitä ja ihmisten tulot ovatkin 70, 30 ja 35. Vähän kuin merimiesunioni.
kultti.
Näin näyttäisi olevan että ihmisiin vaikuttaa enemmän suhteellinen asema omassa ympäristössään kuin jonkun kaukaisen maan olot. Näinhän tutkimuksissa ja myös arkielämän havainnoissa on käynyt ilmi.
Tuota en kyllä ymmärrä että mitä tarkoitat sillä kun sanot:
“Heti havaitaan, että kaikki tulontasaustoimenpiteet ovat haitallisia. Ainoa tapa parantaa henkilön asemaa on nostaa hänet jonkun toisen ohi.”
Mistä tämä havaitaan? Eikös nimenomaan tuossa videossa joissa tuloerojen vaikutuksia esiteltiin, johtopäätös ole että tuloerojen kaventaminen on hyödyllistä suureen osaan väestöä. Siis ei haitallista vaan hyödyllistä.
Ja myöskään missään ei sanota että ihmisiä pitäisi nostaa toistensa ohi. Vaan pitää erot siedettävinä. Eikait niitä kokonaan olekaan tarkoitus tasottaa ja poistaa.
Tuloerojen liika kasvu kansakunnan sisällä aiheuttaa yhteiskuntaan ongelmia. Elinajanodote pienenee, lapsikuolleisuus kasvaa, väkivalta rikokset lisääntyy, teiniraskaudet lisääntyy, luottamus toisiin heikkenee, ylipaino ongelmat kasvaa, mielisairaudet lisääntyy, alkoholi ja huumeongelmat lisääntyy. Nämä ongelmat koskettaa arvatenkin heikommassa asemassa olevia enimmäkseen, mutta tätä tullaan näkemään ympäristössä enemmän jos yhteiskunta pääsee jakautumaan kahtia.
Ja tutkittua tietoa tämäkin.
Onkohan mitää tietoa siitä, milloin tuo Capital suomennetaan?
jj,
jos oikein ymmärsin kirjoitustasi se voidaan kiteyttää havaintoon, että ihmiset ovat kiinnostuneet suhteellisesta asemastaan pikemmin kuin absoluttisesta varallisuustasostaan. Otetaan tämä nyt lähtökohdaksi (vaikka olisinkin ymmärtänyt väärin). Heti havaitaan, että kaikki tulontasaustoimenpiteet ovat haitallisia. Ainoa tapa parantaa henkilön asemaa on nostaa hänet jonkun toisen ohi. Mutta tällöin toisen asema huononee. Lisäksi kun aseman parantaminen on käytännössä tulonsiirtoja ja tutkimus kertoo, että kerätty veromarkka maksaa vähintään markan, niin julkisen vallan ainoaksi järjelliseksi (oletuksella että se on hyväntahtoinen) toimeksi jää koordinointi. Mielestäni empiirinen evidenssi tukee tätä näkemystä.
Richard Wilkinson puhuu tuloeroista ja hyvinvoinnista mielenkiintoisessa TED - talkissa.
Ihmiset nimenomaan vertaavat itseään toisiinsa oman yhteiskunnan sisällä. Sillä ei ole merkitystä millaiset tuloerot olivat joskus 100vuotta sitten tai sillä millaiset ne ovat jossain toisessa maassa. Vain sillä on merkitystä hyvinvointiin millaisessa sosiaalisessa asemassa olet suhteessa toisiin omassa maassasi. Vaikka maailman laajuisesti hyvinvointi kasvaakin niin paikallisesti sillä voi olla isojakin eroja. Sama ilmiö pätee myös pienemmissäkin yhteisöissä. Esim. Koulumaailmassa ja urheilussa.
Jos olet oman luokkasi paras tai kärkipäätä, on itseluottamus ja olo hyvä vaikka toisessa luokassa olisitkin samoilla taidoilla luokan heikoin. Jos siirryt tähän toiseen luokkaan ja huomaatkin olevasi heikoin vaikka absoluuttiset kykysi olisivatkin tismalleen samat, voi kuitenkin käydä niin että itseluottamus rapisee ja fiilis on kurja.
Tässä mielessä on tärkeää että tuloerot eivät pääse kasvamaan liian suuriksi, sillä se johtaa monenlaisiin ongelmiin, vaikka kokonaisuus menisikin nopeammin kohti suurempaa hyvin vointia.
Kandee tsiikata jos ei ole tuttu juttu.
https://www.ted.com/talks/richard_wilkinson#t-778477
Arvioin, että tärkein Wärrin onnenkantamoisista oli syntyä Yhdysvaltoihin. Sinne syntyminen merkitsee aivan valtavaa omaisuutta heti kättelyssä. Suurin osa yhdysvaltalaisista, jotka elävät virallisen köyhyysrajan alapuolella nauttivat keskusilmastoinnista, kaapelitelevisiosta, mikroaaltouunista ja omistavat moottoriajoneuvon. Äkkipäätä voisi luulla, että onnenpotku syntyä yhdysvaltalaiseksi saisi koko kansakunnan intoilemaan suuresta onnestaan. Evidenssi kuitenkin taitaa viitata siihen, että tyytymättömiä on paljon ja tuloerovalitus on kaikkien aikojen huipussaan. Jos mikään ei ikinä riitä tai kelpaa, mitä arvoa on sen dokumentoimisella. Asiaan liittyvä mielenkiintoinen tutkimus pitäisi tehdä tsygologian tai vastaavien tieteiden parissa.
Tulonjakokeskustelussa unohtuu aina pari asiaa:
http://www.overcomingbias.com/2014/09/pretty-smart-healthy-privilege.html
http://www.overcomingbias.com/2013/08/inequality-is-about-grabbing.html
Ihmiset ovat eriarvoisia monella muulla attribuutilla kuin tuloilla. Tuloja nyt vaan on helppo jakaa (ja saada poliittista hyväksyntäää) verrattuna vaikkapa urheilullisiin tai musikaalisiin taitoihin.
Erinomainen kirja ja sitä on valaistu hyvin KAK:in kirja-arvostelussa ja tässä blogissa.
Piketty tarjoaa lääkkeeksi tuloerojen kasvuun globaalia varallisuusveroa, jonka hän saman tien toteaa olevan poliittisesti ja teknisesti epätodennäköinen ratkaisu. On yllättävää, että Piketty ei eksplisiittisesti pohdi kiinteistöveron roolia globaalia varallisuusveron korvaajana, tai väliaikaisena ”second best” -ratkaisuna.
Tämä olisi sitäkin tarpeellisempaa, sillä kuten Marko aivan oikein toteaa:
” Euroopassa varallisuuskertoimen nousu toisen maailmansodan jälkeen koostuu lähes kokonaan asuntovarallisuuden kasvusta, minkä ymmärtäminen vaatisi oman kehikkonsa.”
Kiinteistöverorasituksen jakautumisesta varallisuus- tai tulodesiilien välillä ei Suomessa ole tutkimustuloksia. Yhdysvalloissa aihetta on tutkittu enemmän (esim. Aaron 1974). Tulokset ovat riippuneet näkökulmasta.
Pikettyn tulokset osoittavat epäsuorasti, että kiinteistövero on voimakkaasti progressiivinen. Pikettyn mukaan eniten omistava desiili omistaa Ranskassa, Englannissa ja monissa muissa suurissa teollisuusmaissa yleensä yli 60 % kaikesta varallisuudesta , joissakin maissa yli 70 %. Tutkituista maissa omistus on jakautunut tasaisimmin Ruotsissa, jossa varallisuuden omistus jakaantuu siten, että ylin desiili omistaa 57.8% kokonaisvarallisuudesta, ylin prosentti 20.5% ja ylin promille 6.7%. (Piketty s. 259 ja online-tiedosto S10.1). Kaikesta varallisuudesta pääosa oli kiinteää omaisuutta. Pelkästään asuntojen osuus oli vuonna 2010 useimmissa maista yli puolet kokonaisvarallisuudesta (Iso Britannia 57 %, Ranska 61 %, Saksa 56 %, Yhdysvallat 42 %)
Kun verrataan eri kotitalouksia, havaitaan, että varallisuuden rakenne riippuu suuresti varallisuuden määrästä. Ylimmässä desiilissa lähes jokainen omistaa oman asuntonsa. Kiinteästä omaisuudesta saatujen tulojen osuus laskee kuitenkin jyrkästi omaisuuden määrän lisääntyessä. ”Yhdeksän prosentin ryhmä”, eli ylimmän desiilin alin 9 %:a, omistaa keskimäärin noin miljoona euroa, josta noin puolet on kiinteää omaisuutta. Ylimmällä prosentilla finanssivarallisuus dominoi. Omaisuuden ollessa 2 ja 5 miljoonan euron välillä kiinteän omaisuuden osuus on alle kolmannes ja yli 5 miljoonan euron omaisuudesta kiinteän omaisuuden osuus on alle viidennes. Yli 10 miljoonan euron omaisuudesta kiinteän omaisuuden osuus on alle 10 %. (Piketty, s. 260)
Piketty ei erikseen kerro kiinteän omaisuuden jakautumista tulonsaajaryhmittäin. Pikettyn tiedoista voidaan kuitenkin päätellä, että ylin desiili omistaa kaikesta kiinteästä omaisuudesta kaikissa maissa vähintään 40 %, todennäköisesti yli puolet, ja joissakin maissa todennäköisesti yli 60 %. Se on paljon vähemmän kuin ylimmän desiilin osuus finanssivarallisuudesta, mutta selvästi enemmän kuin palkkatuloiltaan suurimman desiilin osuus palkkatuloista (esim. Länsi-Euroopassa 25 % ja Yhdysvalloissa 35 % ) (Piketty, s. 247). Kiinteistövero vaikuttaa selvästi progressiiviselta, eli se rasittaa suurituloisia enemmän kuin pienituloisia. Suurten palkkatulojen ja suurten omaisuustulojen kohdistuminen osaksi eri kotitalouksille muuttaa tätä lopputulemaa jonkin verran, mutta tuskin kumoaa sitä.
Kiinteistöveron lisääminen näyttää olevan tehokas keino vähentää tuloeroja. Se ei ole kuitenkaan kovin tehokas keino rikkaimman prosentin irtioton estämiseksi, jota Piketty, Terviö ja monet muut pitävät merkittävänä ongelmana.
Kansantaloustieteessähän on jo vanhastaan uskottu, ja osin tietyin oletuksin todistettu, että tulonjako ja tuotantokysymykset voidaan erottaa. Eli taloudessa olisi mahdollista käyttää resursseja tehokkaasti, mutta samaan aikaan varmistaa tietyssä mielessä halutun kaltainen resurssien jako/uudelleen jako.
Mitäpä muutakaan olisivat olleet sosialistisen laskennan kiistat 1930-luvulla?