Huomasin tänä aamuna (21.10) YLE:n Uutisista, että Suomen Pankki suosittelee Suomen investointien elvyttämiseksi säätelyn purkua. Ilmeisesti SP:n mielestä säätely tai ainakin huono sellainen on tärkein syy investointien alhaisuuteen.
Olisiko näin? SP:n pääjohtaja Erkki Liikanen on voimakkaasti kannattanut EKP:n rahapoliittista elvytyslinjaa, onpa hänet usein mainittu jopa yhdeksi linjan kätilöistä. On kai selvää, että tällöin Liikasen näkemys on, että euroalueen yksi suurimmista ongelmista on kokonaiskysynnän vähyys, muutenhan rahapoliittisen elvytyksen tukemisessa ei ole mieltä.
Mutta ilmeisesti tällä kysynnän vähyydellä ei ole SP:n mielestä mitään keskeistä merkitystä Suomen investoinneille, tätähän SP:n ehdotus merkinnee, ellei siellä sitten oleteta, että mitään kysyntää elvyttäviä toimi ei euroalueella ole syntymässä. Seuraavassa kuvassa on esitetty rinnakkain euroalueen tuotantokuilu ja investointien osuus BKT:sta, tiedot on otettu IMF:n World Economic Outlook October 2015 -tietokannasta (kuuklailkaa, etsivä löytää helposti). Negatiivinen tuotantokuilu tarkoittaa sitä, että todellinen kokonaistuotanto (BKT) on pienempi kuin potentiaalinen, eli se BKT, joka olisi tuotettavissa, mutta jota ei kysytä tarpeeksi.
Minun silmäni näkevät sen, että investoinnit ovat laskeneet viime vuosina tahdissa tuotantokuilun kasvamisen kanssa, aiemmin ne kasvoivat tuotantokuilun supistumisen mukana (korrelaatiokerroin on n 0,95). Erityisesti on hyvä huomata, että tuotantokuilu on kasvanut viime vuosina, euroalueen vähäisen kysynnän ongelma on siis pahentunut (vai uskooko joku, että euroalueen potentiaalinen tuotanto olisi kasvanut nopeasti?).
Seuraavassa kuvassa on esitetty investointiasteet muutamalle EU-maalle, sellaisille, jotka usein mainitaan, kun Suomen ongelmista puhutaan. Tässä olen käyttänyt samaa tietoaineistoa kuin edellä. Investoinnit pitänevät (en löytänyt mistään kunnollista selitystä) sisällään sekä julkiset että yksityiset investoinnit.
Mitään erityistä eroa muihin maihin en minä ainakaan näe. Suomen investointiaste on ollut korkeampi kuin euroalueella keskimäärin, mutta sekin on laskenut samalla kuin muiden maiden (ja samalla kun Suomen oma tuotantokuilu on kasvanut).
Euroalueen ongelma ei ole sen yksin, vaan koko maailman. Seuraavissa kahdessa kuvassa (tiedot on taas otettu IMF WEO:sta) on ensin esitetty rikkaiden maiden tuotantokuilujen kehitys (IMF:n datassa ei ollut lukua koko maailmalle) ja toisessa viennin määrän kehitys. Käsi kädessä mennään, välillä parin sormen yhteydellä, mutta pääosin oikein kourakkain. Ja vienti on alentunut tuotankuilun kasvaessa:
Tässä siis ollaan, mutta Suomea tämä ei koske. Muualla maailmassa talouspoliittisen keskustelun ytimessä on yritys löytää vastaus kysymykseen, ollaanko nyt pitkäaikaisen taloudellisen stagnaation tiellä, jos ollaan, niin miksi ja miten päästä siitä ulos. Onko kukaan kuullut Suomen pääministerin sanoneen aiheesta mitään?
Mutta jos Suomi on erilainen? Eikö meillä mene huonommin kuin muilla ja eikö juuri sen vuoksi Suomen ongelmat ole ainutlaatuiset eivätkä ratkaistavissa samoin kuin muiden maiden ongelmat, eikä muiden maiden ongelmien ratkaisu auta Suomea, vaan päinvastoin, kilpailevat Suomen ulos maailmankartalta.
Siksi on terveellistä katsoa vaikkapa sitä, miten Suomen henkeä kohden laskettu tuotanto on kehittynyt. Seuraavassa kuvassa Suomea verrataan muihin euroalueen maihin (olen jättänyt pois eteläisen Euroopan maat, paitsi Italian, livahti mukaan, ja itäisen Euroopan maat), luvut on otettu Total Economy Database-tietokannasta, jota ylläpidetään Groningenin yliopistossa, kuuklailkaa taas.
Vaikea tästä on nähdä, että Suomi olisi tipahtanut euromaiden vauhdista. Huomattavan paljon selvempää on, että kasvuvauhtien hajonta on pienentynyt huomattavasti vuoden 2012 jälkeen (varsinkin jos Irlantia ei huomioida) ja keskimääräinen kasvuvauhti on pysynyt aiempaa alempana, senhän jo tuotantokuilujen kasvu kertoo. Suomi on siis samassa veneessä kuin muut euroalue, siitä ei pääse mihinkään, Suomi on lähestynyt euromaiden keskimääräistä tilannetta. Toki voidaan yrittää päästä Irlannin tielle. Varma keino nöyryyttää Irlantia kasvukilpailussa on supistaa Suomen BKT nollaan, siis hävittää ensin Suomen talous, sitten päästään helpolla äärettömän suuriin kasvulukuihin.
Mutta järkevän politiikan suunnittelussa ei päästä irti riittämättömän kysynnän ongelmasta. Ongelma on sama kaikille maille, se on Suomessakin ymmärrettävä. Nopein tapa kasvattaa kokonaiskysyntää on finanssipoliittinen elvytys, julkisten menojen nousu ja vieläpä velkarahalla. Velkarahoituksen kasvu voi nimittäin olla yksi tärkeä osa politiikkaa, jolla pitkäaikaisesta taantumasta päästään eroon. Tässä USA:n keskuspankin Minnesotan aluepankin pääjohtajan Narayana Kocherlakotan lyhyt artikkeli, se kiteyttää keskeisiä argumentteja velkarahoitteisen elvytyksen hyödyllisyyden puolesta.
Palataanpa lopuksi SP:iin ja luovaan tuhoon. YLE:n uutisen perusteella saa sen käsityksen, että luova tuho olisi joku mekanismi, joka voidaan ottaa käyttöön sormia näpäyttämällä. Näinhän ei ole, vaan luova tuho on seuraus tietyntyyppisistä innovaatioista tai muista politiikkatoimista. SP:n olisi pitänyt puhua niistä suoraan. Mikä takaa sen, että SP:n ehdottama säätelyn purku tuottaisi luovaa tuhoa? Ja vaikka tuottaisi, niin onko se tärkein mekanismi, jonka perusteella ne lisäisivät talouskasvua? Ja vaikka olisi, olisiko niillä aikaansaatu kasvu hyvää yhteiskunnan kannalta? Tiedämme varsin hyvin kasvuteorian oppikirjoista, että kaikki luova tuho ei ole hyvää yhteiskunnalle, vaan hyvän saavuttaminen edellyttää säätelyä. Tästäkin SP:n olisi ollut syytä huomauttaa ja suorastaan kertoa, mitä uutta säätelyä tarvitaan, tai sitten pitäytyä vain rahapolitiikan kommentointiin.
Olen lisännyt “luovan tuhon” niiden termien ja sanojen joukkoon, joiden käyttö tulisi kieltää perustuslaissa. Listallani on kylläkin enemmän termejä kuin Nykysuomen Sanakirjassa, siksi olen valmis kuuntelemaan herkällä korvalla, miten voisin sitä lyhentää. Ongelma on haastava, mutta luotan yhteisöllisyyden voimaan.
Avainsanat: Luova tuho, Suomen Pankki, tuotantokuilu
Aihealueet: Julkinen talous, Kansainvälinen talous, Makro
Uusimmassa American Economic Review:ssa on kiinnostavaa analyysiä “luovasta tuhosta” ja hyvinvoinnista. Ehkä viesti on se, ettei luovaa tuhoa kannata liiaksi estellä, mutta seurauksia on hoidettava. https://www.aeaweb.org/articles?id=10.1257%2Faer.20150338
Minullakin on kysymyksiä, kun täällä näyttää pyörivän suomalaisen ekonomistien vaikutusvaltaisimpia jäseniä:
1. Miksi kilpailukykymme vaatii 10 - 15 % parannuksen, kun vaihtotaseemme on käytännössä tasapainossa? Miten suureen vaihtotaseen ylijäämään päästään tuollaisella alennuksella - onko tavoitteena Saksan noin 8 % ylijäämä.
2. Miksi julkisen sektorin siunauksella ostamme velalla ulkomaisia varallisuuseriä - isolta osin osakkeita. Kuka tästä on tehnyt päätöksen ja millä perusteilla? Nämä investoinnit ulkomaille ovat pois mm. kotimaisista investoinnista.
Taustaa:
2100 mennessä tavoite on kerryttää eläkevarat noin 250 % / BKT tasolle (s. 36): http://www.etla.fi/wp-content/uploads/raportti_2015_1.pdf
ja samanaikaisesti kerrytämme taseen toiselle puolelle julkista velkaa - onneksi sitä on selvästi vähemmän kuin varallisuutta.
Kansantaloudellisen aikakauskirjan arkistoa (http://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/kansantaloudellinen-aikakauskirja/arkisto/) selailemalla löytyy mielenkiintoista materiaalia nykyisen talouskeskustelun taustoittamiseen.
Googlasin “Pertti Haaparanta” AND “luova tuho” ja tulokseksi sain Haaparannan KAK-pääkirjoituksen viime laman ajoilta:
Haaparanta, P. 1993. Pääkirjoitus: Luova tuho vai tuhottu luovuus. Kansantaloudellinen aikakauskirja 89(4), 447-448. http://www.taloustieteellinenyhdistys.fi/images/stories/kak/KAK41993/KAK41993Paakirjoitus.pdf
Näyttää siltä, että silloinkin käytiin aika samantyyppistä keskustelua uudistumisen/tehostamisen kannustimista ja sääntelyn oikeasta määrästä.
Tässä keskustelussa huomaa taas sen miten vaikeaa ob luottaa että joku yhteiskuntatiede voisi antaa meille hyödyllisiä neuvoja talouskehitykseen liittyen, tai edes jälkikäteen kuvata mennyttä.
Kaikilla on käytössä samat karua kieltään puhuvat faktat, mutta samalla myös keskenään ristiriitaisia sisällöllisesti erittäin rikkaita ja sisäisesti ristiriidattomia taloustieteen teorioita.
Kiitos, Vesa, vastauksesta. Ymmärrän, että erilaiset näkemyksen talouden toiminnasta; talouspolitiikan vaikutuksista; tuotannon, työllisyyden ja koron luonnollisesta tasosta; talouspolitiikan tavoitteiden painoarvoista ja julkisen talouden rahoitusasemasta tarkoittavat, että talouspolitiikasta vallitsee isoja erimielisyyksiä. Olen hyvin paljon erimieltä taloustilanteesta ja tarvittavasta talouspolitiikasta; mutta - kuten sanoin - taloutta voi tulkita eri tavalla.
Sisäisestä devalvaatiosta ei ole paljoakaan teoreettista tai empiiristä tutkimusta. Koen, että Suomen ei pitäisi tehdä talouskoetta, jossa tehdään sisäinen devalvaatio ja isoja julkisen talouden sopeutuksia samaan aikaan. Panoksena kun on kymmenien tuhansien ihmisten työpaikat. On syytä muistaa, että Suomen Pankki, VM tai hallitus eivät ole esittäneet ensimmäistäkään vaikuttavuusarviota sisäisestä devalvaatiosta. Hallitus on siis tekemässä hyvin suuren talousuudistuksen täysin sokkona. Talvivaaran jätevesiä on analysoitu varmaan tuhat kertaa enemmän kuin sisäistä devalvaatiota, vaikka asioiden mittasuhteeb ovat toisinpäin.
Tosin pelkään yhtä paljon sitä, että työmarkkinajärjestöt ja hallitus eivät kykene saamaan aikaan kilpailukykysopimusta. Tämä olisi (yhdessä rakenteellisten reformien kanssa) tarpeellinen toimi, jolla luotaisiin pohja kestävälle elpymiselle.
Vastauksia Juhan kysymyksiin:
1) Kumpikin elvyttää.
2) Suomella on sekä tuotantopotentiaalia että sen vajaakäyttöä koskeva ongelma.
3) Kaikissa politiikkatoimissa on riskinsä. Ideaalinen yhdistelmä olisi ollut toteuttaa kriisin alussa toimeenpannun elvytyksen kanssa samanaikaisesti kustannuskilpailukykyä, tuotantopotentiaalia ja julkisen talouden kestävyyttä vahvistavia toimia. Kun näin ei ole riittävästi tapahtunut, nykyiset vaihtoehdot ovat huonompia. Kun kysyntäongelman primääri syy on heikko vientikehitys, kilpailukyvyn kohentamista ei voi lykätä, vaikka sen kysyntää vahvistavat vaikutukset eivät heti tulekaan. Toisaalta kun julkisen talouden kestävyyttä parantavien uudistusten toteutuminen ja vaikuttavuus ovat hämärän peitossa, olisi iso riski jättää julkisen talouden vakauttaminen kokonaan tulevien toimien varaan. Samalla se merkitsisi VKS- ja fipo-sopimusrajoitusten rikkomista. On myös pantava painoa sille, että elvyttäminen vähentäisi painetta kilpailukykyä parantavaan palkkamalttiin ja resurssien ohjautumiseen avoimeen sektoriin. Maltillistenkin fipo-kiristysten ja sisäisen devalvaation yhdistelmään liittyy kieltämättä Juhan esille nostama riski lyhyen ajan kasvuvaikutuksesta. Oma arvioni, joka ei perustu mihinkään yksittäiseen tutkimukseen, on, että tämä riski on siedettävämpi kuin se, mikä liittyy konsolidointitoimista kokonaan pidättymiseen.
Vastakysymys: miten finanssipoliittinen elvytys toimisi siinä hypoteettisessa tilanteessa, että kansantaloudessa olisi käyttämätöntä kapasiteettia ainoastaan vientiteollisuudessa?
Kolme kysymystä niille ekonomisteille, jotka kannattavat samanaikaista sisäistä devalvaatiota ja julkisten alijäämien vähentämistä:
#1: Miksi reaalisen valuuttakurssin heikentäminen elvyttää taloutta, mutta finanssipoliittinen elvytys ei?
#2: Jos ongelmat ovat reaalisia (ja siten tuotantokuilu on lähes nolla), miksi te haluatte sisäisellä devalvaatiolla lisää kysyntää?
#3: Mitkä empiiriset ja teoreettiset tutkimukset ovat vakuuttaneet teidät niin, ette näe sisäisessä devalvaatiossa paljokaan odottamattomia piirteitä tai riskejä lyhyellä ajalla, vaan uskotte että se elvyttää taloutta jo lyhyellä ajalla sillä tavalla, että surkeassa jamassa oleva talous kestää samanaikaisen julkisten alijäämien vähentämisen?
Pertti,
Tässä vielä vastaus 22.10. esittämääsi kommenttiin. Raporttimme käsittelee tuotannollisten investointien heikkouden syitä. Lähestymistapamme on joiltain osin samankaltainen kuin esimerkiksi tuoreissa IMF:n, OECD:n ja BIS:n julkaisuissa, joihin viittaamme raportin sivun 14 alaviitteessä. Niissäkin tarkastellaan laajasti investointien heikkouden syitä. Yksi keskeinen tekijä on yleinen talouskehitys, joka vaikuttaa yritysten kysyntänäkymiin. Raporttimme ei erityisesti keskity tarkastelemaan sitä, mitkä tekijät ovat olleet yleisen talouskehityksen vaimeuden taustalla. Lyhyesti kuitenkin käsittelemme mainitsemaasi Larry Summersin aloittamaa keskustelua sekulaarisesta stagnaatiosta (s. 18–19).
Kun siis tarkastelemme laajasti investointien heikkouden syitä, emme keskity myöskään keskusteluun finanssipolitiikasta ja julkisen talouden kestävyydestä. Tätä ilmeisesti pidät silmänkääntötemppuna. Yhteen raporttiin ei mahdu kaikkea. Näistä kysymyksistä on keskusteltu paljon, ja tätä keskustelua edustaa mm. Vesa Vihriälän kommentit alla. Suomen Pankin taholta esitettyjä arvioita löytyy mm. seuraavien linkkien takaa.
http://www.suomenpankki.fi/fi/julkaisut/euro_ja_talous/talouden_nakymat/Documents/ET514.pdf (s.23-27)
http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/ajankohtaista/blogiarkisto/lauri_kajanoja/Pages/onko_perusteita_sopeuttaa_vasta_vuonna_2017.aspx
http://www.suomenpankki.fi/fi/julkaisut/selvitykset_ja_raportit/bof_online/pages/bof_onl_09_2014.aspx
http://www.eurojatalous.fi/fi/2015/3/rakenneuudistuksissa-ja-kustannuskilpailukyvyssa-tavoitteet-korkealle/
Toisin kuin blogimerkintäsi pohjalta voisi ajatella (ks. sen toinen virke), kilpailua rajoittava sääntely on asia, jota käsittelemme raportissa vain lyhyesti (s. 26). Toteamme, että talouden kasvuedellytyksiä voitaisiin parantaa mm. kilpailua rajoittavaa sääntelyä purkamalla. Tämä arvio perustuu laajaan kansainväliseen empiiriseen tutkimuskirjallisuuteen. Katsauksia aiheeseen on esitetty seuraavissa Suomen Pankin julkaisuissa.
http://www.suomenpankki.fi/fi/julkaisut/selvitykset_ja_raportit/bof_online/Pages/BOF_ONL_04_2015.aspx
http://www.suomenpankki.fi/fi/julkaisut/selvitykset_ja_raportit/bof_online/pages/bof_onl_12_2013.aspx
Ei ehkä olekaan yllättävää, että kun OECD, IMF ja komissio säännöllisissä maaraporteissaan esittävät talouspoliittisia suosituksia Suomelle, yksi kestoaihe listalla on kilpailua rajoittavan sääntelyn purkaminen.
Kun kilpailua rajoittavaa sääntelyä puretaan, on toki aina olemassa riski sääntelymuutoksen epäonnistumisesta: sääntelyn aiemmin aiheuttama kilpailunrajoitus voi korvautua luonnollisen monopolin syntymisellä, tai kuluttajansuoja voi heikentyä. Ehkä voisikin tarkemmin puhua sääntelyn kehittämisestä kuin sen purkamisesta.
Suomessa on sääntelymuutoksin parannettu kilpailun edellytyksiä monilla aloilla varsinkin 1980- ja 1990-luvuilla. Tällaisia aloja ovat mm. rahoituspalvelut, ravitsemuspalvelut, kotimaan lentoliikenne, telemarkkinat, autojen katsastus, sähkö, valtion maksuliikenne, yleiset tiet ja rautateiden tavaraliikenne. Uskoisin, että ekonomistit laajasti näkevät ainakin suurimman osan näistä sääntelymuutoksista olleen vaikutuksiltaan myönteisiä.
Kysyt, millaiselle hyvinvointifunktiolle suosituksemme perustuvat. En usko, että raporttimme kaltaisissa tarkasteluissa johtopäätöksiä on mielekästä pyrkiä johtamaan jostain tarkasta hyvinvointifunktiota, enkä muista vastaavissa yhteyksissä muidenkaan tehneen näin (ks. esim. raportin sivun 14 alaviitteessä mainitut OECD:n, IMF:n ja BIS:n julkaisut). Suositustemme taustalla voi kuitenkin nähdä pyrkimyksen parantaa tasapainoisen ja kestävän talouskasvun edellytyksiä.
Pertti, vastauksia kysymyksiisi:
1) Euroalueella on epäilemättä kysyntäongelma muiden ongelmien ohella. Tämän vuoksi EKP:n OMT- ja QE-ratkaisut ovat perusteltuja. Samoin olisi järkevää, että maat, joissa sekä julkisen talouden tasapaino että koko talouden rahoitustasapaino sallii elvyttävämmän finanssipolitiikan, ts. ennen kaikkea Saksa, sellaista harjoittaisivat. Nämä asiat eivät kuitenkaan ole Suomen päättäjien käsissä.
2) Myös Suomessa on kysyntäongelma trendikasvun notkahtamisen ja julkisen talouden kestävyysvajeen ohella. Meillä kysyntävajauksen lähde on viennin ja siitä riippuvien investointien romahdus. Tämä tekijä jarruttaa kasvua edelleenkin. Em. eurolaueen kysyntävaje on tärkeä vientiä haittaava tekijä, mutta tämä tosiasia ei muuta sitä, että meidän pitää koettaa vaikuttaa sellaisiin asioihin, jotka edes jollakin tavalla ovat omissa käsissämme.
3) Kuten aiemmin on ollut esillä, järkevä strategia tällaisessa tilanteessa on tukea kotimaista kysyntää finanssipolitiikalla (näin pitkälle viime hallituskaudelle tehtiinkin) samalla kun parannetaan viennin kilpailukykyä, vahvistetaan tuotantopotentiaalin kasvun edellytyksiä ja hillitään julkisen sektorin pitkän ajan menopaineita (tätä on tehty paljon vaatimattomammin). Jos kuitenkin kilpailukyvyn paraneminen antaa odottaa itseään ja trendikasvun vahvistumisesta ja julkisen talouden menopaineiden pienentymisestä ei ole uskottavaa näkymää, ”sillanrakennuspolitiikan” riskit kasvavat. Pahimmillaan lopputulos on stagnaatio yhdistyneenä julkisen talouden alijäämiin ja velkataakkaan, joka ei salli minkäänlaista kysynnän puskurointia kun seuraava shokki iskee. Niinpä jossain vaiheessa on tehtävä päätöksiä menojen supistamisesta ja/tai verojen korotuksista ja jos veroaste on jo korkea, lähinnä ensin mainituista.
4) Oma arvioni on, että vallitsevassa tilanteessa maltillinen julkisen talouden sopeutus on jo tarpeen sen kielteisistä lyhyen ajan kasvuvaikutuksista huolimatta. Hallituksen esittämä mittakaava ei ole kovin suuri ja esim. täyttää nippa nappa EU-sitoumuksemme.
5) Jos kustannuskilpailukyvyn parantamisesta sekä tuotantopotentiaalia vahvistavista ja julkistalouden menopaineita hillitsevistä rakenteellisista uudistuksista syntyisi ripeästi päätöksiä, olisi loogista arvioida myös fipo-linjaa uudelleen.
6) Työmarkkinainstituutioita olisi joka tapauksessa pyrittävä kehittämään niin, että auttaisivat toteutunutta nopeampaan sopeutumiseen koetunlaisiin epäsymmetrisiin shokkeihin.
Mitä mieltä, prof. Haaparanta, olet sääntelyn ja pelisääntöjen kehittämistarpeista julkisissa hankinnoissa? Eikö elvytyskeskustelussa usein keskitytä liikaa määrään allokaation/laadun sijaan?
Tekesin vaikuttavuusarviointien asiantuntija Jussi Kajala kirjoitti Kalevi Sorsa –säätiön raportissaan, että julkisten hankintojen yhteenlaskettu arvo Suomessa on vuosittain 35 mrd.€. http://sorsafoundation.fi/wp-content/uploads/2015/09/Kajala-Innovatiiviset-julkiset-hankinnat.pdf
Kajala kuvaa sääntelyyn liittyviä haasteita näissä hankinnoissa mm. seuraavasti (s.11):
”Osa yrityksistä haluaisi kilpailla uusilla innovaatioilla ja soveltaa julkisten hankintayksiköiden tarpeisiin uusia toimintamalleja, mutta tämä ei yleensä ole julkisissa hankinnoissa mahdollista. Hankintayksiköiden osaamisen puutteet sekä koko asenneympäristön nojaaminen juridiikkaan ja totuttuihin hankintatapoihin ovat hidastaneet yritysten kilpailukykyä vahvistavien, elinkeinopoliittisilta vaikutuksiltaan vahvojen hankintojen toteuttamista.”
Myös Kajala esittää raportissaan yhtenä tärkeänä toimenpiteenä innovatiivisten julkisten hankintojen tehostamiseksi sääntelyn helpottamista. Tarkemmin ottaen hän kirjoittaa (s.17):
”Lainsäädännöllisiä esteitä uusien markkinoiden kehittymiselle tulee purkaa. Hankintalaki itsessään ei ole este, vaan kehitettävät osa-alueet liittyvät muusta kokeilukulttuuria rajoittavasta lainsäädännöstä. Vastuullisena toimijana tässä ovat ministeriöt, joiden toiminnalle innovatiivisten julkisten hankintojen ja sitä myötäilevän lainsäädännön edistämiseksi tulee asettaa tulostavoitteet, joita seurataan aktiivisesti. Nimetään vastuumies motivoimaan kehitystä ja rikkomaan ministeriöiden välisiä rajoja valtioneuvoston kansliaan. Tavoitteena on vauhdittaa hankinnoilla kokeiluympäristöjen syntymistä sekä tehdä Suomi tunnetuksi uusien ratkaisujen testimaana ja fiksun kysynnän mallimaana.”
Julkisella sektorilla kilpailu ei pakota samassa määrin tehostamaan toimintoja kuin yksityisellä sektorilla. Ei ole vastaavaa luovan tuhon prosessia. Tässä tapauksessa sääntelyn kehittäminen paremmaksi ja lainsäädännöllisten esteiden purkaminen voi kuitenkin edistää tehokkaampien ratkaisujen käyttöönottoa.
Pertin lisäksi tällä palstalla ei tunnu olevan paljoakaan muita joita kansantalouden reaalinen toiminta olisi oikeasti kiinnostanut. Taloustieteilijät tuntuvat Suomessa menettäneen perspektiivinsä siitä mikä on tärkeää.
Työttömyys on todellinen ongelma, jolla on pitkät jäljet tulevaisuuteen. Yhteisön tehtävä on varmistaa työvoiman käyttö hyödyllisiksi katsottuihin tarkoituksiin. Nämä ovat syviä arvovalintoja, joita ei tehdä yksityisen busineksen ohjaamana. Infra, teknologia ja koulutus ovat tulevaisuuden “avaimet”. Tuskin kukaan uskaltaa väittää että Suomi olisi jo valmistautunut tarpeeksi infralla, koulutuksella ja teknologialla tulevaisuuden haasteisiin, niin demokrafiasta johtuvaan “kestävyysvajeeseen”, resurssien ehtymiseen kuin ilmastonmuutokseen. Työvoimaa on vajaa käytössä samalla kun tulevaisuuden uhkakuvat painavat päälle. Yhteisön (valtion) tehtävä on ottaa tämä resurssi käyttöön tulevaisuuden rakentamiseksi, koska yksityinen business ei sitä tee. Näistä uhkakuvista ei ole tuottavaksi liiketoiminnaksi ilman valtiota, koska ne on niitä yhteisön näennäisen tuottamattomia perustoimintoja, joilla luodaan tulevaisuuden talous ja varmistetaan tuleva yhteisön vakaus.
Itku yksityisen busineksen perään on täysin turhaa jos kansantalouden perusrakenteet on murenemassa. Korkea työttömyys on yhteisöä murentavana tekijänä perustavaa laatua. Kaikki muut talouden indikaattorit ovat sekundäärisiä.
Vesa: Itse kannatan ALV:n määräaikaista alentamista ja työnantajien SOTU-maksujen väliaikaista alentamista sen lisäksi, että pidän menoelvytystä parhaimpana ja tärkeimpänä elvytyskeinona aivan tutkimustiedon mukaisesti. Käsittääkseni kumpikin auttaisi kilpailukykyyn, ja väliaikaisten ALV-alennusten vaikutuksista on näyttöä.
Ruotsi on elvyttänyt viime vuosina (kirjoitin tästä blogin viime keväänä, luvut otin IMF:n WEO:n tietokannasta), se on aidosti harjoittanut kevyempää FIPO:a kuin Suomi 2011 lähtien.
Tutkimusten mukaan euroalueella investointiaktiviteettiin keskeisesti vaikuttava tekijä on ollut kysyntä, jutussa viittasin yhteen, IMF:n viime kevään WEO:n taustatutkimus oli toinen. Euroalueella kysynnän puute on kasvanut, jos tuotantokuilulaskelmissa on mitään järkeä. Eikö tämä ole se keskeinen ongelma?
Juttuni päätarkoitus oli tuoda esille se mahdollisuus, että euroalueella kasvuvauhdit ovat konvergoitumassa hyvin alhaiselle tasolle. Eikö siis olisi syytä alkaa keskustella vakavasti “Secular Stagnation”-ongelmasta täälläkin.
Suomen BKT tietysti laski Nokian romahduksen ja muiden syiden vuoksi, mutta kuinka pitkälle ne vaikuttavat kasvuvauhtiin? Tällä hetkellä suurin rajoite taatusti on kysyntä, ei tarjonta. Euroalueen kokonaisviennin kasvuvauhti on laskenut, mikä tarkoittaa erityisesti alueen sisäisen viennin kasvun lopahtamista. Eikö tämän vaikutus Suomen vientiin ole tärkeämpää kuin hintakilpailukyvyn? Eikö tuo esittämäni kasvuvauhtien konvergenssi ole mahdollisesti tästä osoitus, meillä on nyt yhteinen ongelma
Kuinka kauan Nokian romahtamisen ja muiden 2008 shokkien vaikutus Suomen kasvuvauhtiin kestää? Onko viime vuosien huono kasvu enää niistä kiinni? Jos ei, niin eikö se juuri ole kotimainen kysyntä ja kysyntä ylipäätään? Onko tästä mitään tietoa? Kuten sanoit, Suomea piti pystyssä yksityinen kulutus vuoteen 2012, mutta ei enää sen jälkeen. Eikö tämä juuri vahvista kysynnän merkitystä ja elvytyksen tärkeyttä? Meillä on kysyntäongelma, ei tarjontaongelma, ei sitä voida peittää sellaisilla silmänkääntötempuilla, joita SP:n investointiraportissa käytettiin.
Pertti,
kritisoit usean muun asian ohella sitä, että Suomen poliittiset päättäjät taikka Suomen Pankki eivät ymmärrä talouden heikkouden johtuvan kokonaiskysynnän puutteesta, kuten muuallakin Euroopassa, ja että ratkaisu on elvyttävä finanssipolitiikka. Suomen tilanne ei mielestäsi ole muita euroalueen maita heikompi.
Asioissa on aina monta puolta, mutta mielestäni vähättelet pahoin Suomen talouden vaikeuksia, aliarvioit kilpailukyvyn merkitystä ja vastaavasti yliarvioit finanssipolitiikan potentiaalia niiden helpottamisessa.
Jos Suomen BKT- ja työllisyyskehitystä verrataan jotakuinkin meitä muistuttaviin EU-maihin, on selvää, että se on ollut huonoa 2008 lähtien. Tämä käy ilmi, katsoipa BKT:ta, BKT:ta asukasta kohden, ostovoimakorjattua BKT:ta asukasta kohden tai työllisyysastetta. Suomi ei ole konvergoitumassa sellaisten maiden kerhoon, jossa luultavasti haluaisimme olla.
Tässä linkissä on kuvioita näiden ja eräiden huomautusten tueksi: http://www.etla.fi/wp-content/uploads/Akateeminen_blogi.pdf
Kuten väsymykseen asti on toistettu, Suomen muita maita suurempien ongelmien alkuperäinen syy on sarja epäsymmetrisiä shokkeja: Nokia, paperiteollisuus, erikoistuminen investointitavaroihin yhdessä globaalin investointiheikkouden kanssa ja tuoreimpana Venäjä. Tämän takia työllisten määrä väheni teollisuudessa 85000:lla vuosina 2008 -2014, mikä vastaa koko työllisyyden vähenemistä, ts. muun yksityisen ja julkisen toiminnan työllisyys pysyi muuttumattomana.
Looginen politiikkavastaus maassa, jolla ei ole omaa rahapolitiikkaa, lienee (1) puskuroida kysynnän menetystä elvyttävällä finanssipolitiikalla, ainakin sallimalla automaattisten vakauttajien toimia ja mahdollisesti myös päätösperäisesti ja (2) luoda edellytyksiä viennin toipumiselle. Juuri näin Suomessa on pyritty toimimaan, kuitenkin niin, että viennin edellytysten vahvistamiseen on alettu kiinnittää vakavampaa huomiota vasta viime aikoina samalla kun finanssipolitiikassa on siirrytty vahvasta elvytyksestä lievään (päätösperäiseen) kiristykseen.
Suomen finanssipolitiikka on itse asiassa ollut EU-alueen elvyttävimpiä (2009 - 2010) tai vähiten kiristäviä (2011 lähtien). Julkisen talouden nettoluotonannon muutos vuodesta 2008 vuoteen 2015 on Suomessa -7,5 % BKT:sta. Tämä on EU-alueen suurin heikennys julkisen talouden tasapainossa. Tästä iso osa on automaattisten vakauttajien toimintaa, mutta jos suhdannekorjatun nettoluotonannon muutosta pidetään päätösperäisen politiikan mittarina, myös sillä Suomi on suurin elvyttäjä.
Tämä politiikkayhdistelmä on myös näkynyt kokonaiskysyntäerien kehityksessä ja vaihtotaseessa. Tavaroiden ja palveluiden viennin määrä on polkenut paikallaan 2011 lähtien ja on yhä noin 15 % vuonna 2008 saavutettua huippua pienempi. Yksityinen kulutus sen sijaan jatkoi kasvuaan aina vuoteen 2012 ja on vasta sen jälkeen jämähtänyt paikoilleen. Ja kuten SP:n raportissa osoitetaan, julkiset investoinnit ovat kehittyneet vahvasti ja asuinrakennusinvestoinnitkin kohtuullisesti muihin maihin verrattuna, kun taas tuotannolliset investoinnit ovat romahtaneet. Vaihtotase on kääntynyt noin 4 % ylijäämästä noin 2 % alijäämään, pitkälti julkisen talouden rahoitusaseman muutosta heijastaen. Poikkeuksellinen finanssipoliittinen tuki kasvulle ei kuitenkaan ole riittänyt talouden kääntämiseen kasvuun, kun vienti ei ole lähtenyt vetämään ja vientinäkymistä paljon riippuvat tuotannolliset investoinnit ovat sukeltaneet.
Vastuullisen fipo-elvyksen edellytys on, että viennin ja sen luoman tukonmuodostuksen varassa kotimaisen kysynnän elpyminen on jollakin järkevällä aikajänteellä näköpiirissä niin, ettei julkinen talous ajaudu kestämättömälle velkaantumisuralle. Tällaisesta toipumisesta ei ole edelleenkään, 7 vuotta vientikriisin alkamisen jälkeen, merkkejä.
EMU-olosuhteissa kustannuskilpailukyvyn koheneminen edellyttää annetulla suhteellisella tuottavuudella työvoimakustannusten laskua suhteessa kilpailijamaihin. Kun tämä ei näytä itsestään toteutuvan, on perusteltua pyrkiä alentamaan kustannuksia koordinoidusti. Samoin on järkevää pyrkiä muokkaamaan palkanmuodostusta sellaiseksi, että se tulevaisuudessa kykenisi suurempaan palkkajoustoon. Niin ikään on tästäkin näkökulmasta järkevää tukea tuottavuuden kasvua, ml. ”luovan tuhon” edellytyksiä parantamalla.
Kuitenkin juuri ne henkilöt, jotka vaativat elvytyksen jatkamista, näyttävät suhtautuvan äärimmäisen kriittisesti kaikkiin kilpailukykyä parantaviin toimiin. Tätä on vaikea ymmärtää.
Kun viennin ja tuotannollisten investointien kehitysnäkymä on yhä huono, velkasuhteen kasvu jatkuu nopeana ja olemme rikkomassa EU-sitoumuksemme, on siirtyminen päätösperäisen fipon maltilliseen kiristämiseen mielestäni vastuullista politiikkaa.
Niku: Millainenhan se Mikan edellinen viesti oli? Tosin ei tietysti pitäisi vastata samalla tavalla?
Kuuklaile vähän termillä “luova tuho”, niin näet aikamoisen kirjon, siitä olen huolissani, eikä ammattikuntamme ole siihen aivan syytön.
Mikä väitteessäni, että vuodesta 2012 alkaen kasvuvauhtien hajonta niiden maiden kesken, jotka ovat kuvassani, eivät olisi pienemmät kuin sitä ennen?
Suomen kasvuvauhti oli vähemmän negatiivinen, muiden onlaskenut, joten? Suomessa on väitetty, että Suomen kasvuvauhti on jäänyt muista jälkeen. Näin on, mutta erot ovat supistuneet ja euroalueen tuotantokuilu on samalla kasvanut. Joten ei kai ole väärin sanoa, että on tapahtunut konvergenssia.
Pertti,
minusta on hyvin ikävää, että kirjoitat välillä varsin halveksivaan sävyyn ihmisistä, jotka ovat kanssasi eri mieltä. On esimerkiksi jokseenkin naurettavaa antaa ymmärtää, että Mika ei ymmärtäisi, että luovan tuhon prosessiin liittyy ongelmallisiakin piirteitä. (Mika on esimerkiksi usein puhunut työttömyysturvan merkityksestä samassa yhteydessä.) Mikan Twitteriin laittamasta kuviosta näkee minustakin sinun kuvaasi paremmin, että Suomi on ihan viime vuosinakin jäänyt monista muista maista jälkeen. (Näkyy se toki sinunkin kuvastasi, jos suurennuslasia käyttää.) Erityisen outoa, ja minusta oikeastaan törkeätä, on antaa ymmärtää, että Mika ”mesoisi” luovasta tuhosta lähinnä saadakseen esitelmäkutsuja.
Minusta sinun oma argumentaatiosi on näissä viimeaikaisissa jutuissasi ollut vähän heikkotasoista. En esimerkiksi ymmärrä miksi SP:n tutkijoiden pitäisi keskittyä vain ja ainoastaan kokonaiskysyntään, semminkin kun ko. raportti on selvästi suunnattu suomalaisille päättäjille. Minusta olisi esimerkiksi aivan ok olla yhtä aikaa sitä mieltä, että kokonaiskysynnän puute on iso ongelma euroalueella ja että Suomen kannattaisi yrittää kohentaa kilpailukykyään. Suomihan ei voi yksin euroaluetta elvyttää.
Passaa oikein hyvin, toivottavasti tässä ei syntynyt liikaa luovaa tuhoa.
Pertti: eiköhän tämä keskustelu ole aika jo lopettaa. Totean vielä, etten ole väittänyt tai luullut sinun väittävän ettei luovaa tuhoa ole.
Olen itse asiassa varmasti tutustunut viime aikoina hyvinvoinnin mittaamisen ongelmiin todennäköisesti paremmin kuin sinä ja olen kyllä sitä mieltä, että subjektiivisen hyvinvoinnin mittaaminen ei ole hyvä väline, eikä minua hetkauta suurnimien vastakkainen näkemys. Esimerkiksi riittänee se, että sen kautta saadut tulokset voivat olla ristiriidassa ihmisten valintojen kanssa. Ihmiset saattavat ilmoittaa jotkut vaihtoehdot paremmiksi kuin muut ja silti raportoida hyvinvointinsa laskeneen, kun ovat sen sitten valinneet.
Toinen ongelma on, miten käyttää subjektiivista hyvinvointi-informaatiota yhteiskunnallisen päätöksenteon välineenä. Miten käytät sitä esimerkiksi suunnittelemaan kilpailupolitiikkaa? Kysyt ihmisiltä, miltä heistä tuntuisi ehdotus x ehdotukseen y verrattuna? Mitä jos ihmisten hyvinvointi sitten laskisi jälkeenpäin? Ja miten painottaisit eri ihmisten näkemyksiä, millainen yhteiskunnan hyvinvointifunktion määrittelisit ja miksi subjektiivisen hyvinvoinnin informaation perusteella?
Tuotemarkkinakilpailusta: Väitätkö, että kaikki epätäydellinen kilpailu on vain säätelyn tuottamaa? Jos ei, niin silloin kai on ongelmallista väittää, että tasapaino ilman säätelyä olisi tehokas? Ja löydät kyllä Aghion-Howittista ja Acemoglusta esimerkkejä siitä, että luovan tuhon aikaansaama tasapaino ei ole tehokas. Ylipäätään kilpailua on mahdotonta ymmärtää ilman epätäydellistä kilpailua, täydellisen kilpailun maailmassahan paradoksaalisesti yritykset eivät kilpaile. Ja reaalimaailmassa ne kilpailevat juuri tuotemerkeillä ja laadulla muiden muassa.
Olet selvästi väärillä jäljillä myös sikäli, että en ole missään vaiheessa kiistänyt “luovan tuhon” ilmiön olemassaoloa. Olen kiistänyt vain sen, että se aina ja kaikkialla olisi hyvä ilmiö ja erityisesti olen kiistänyt sen, että luovaa tuhoa voidaan luoda. Sitä syntyy erilaisten toimien seurauksena, ja näihin toimiin meidän tulee kiinnittää huomio, myös siksi, että niillä on monenmoisia vaikutuksia, jotka täytyy myös arvioida. Tämän vuoksi “luovaa tuhoa” on väärin markkinoida, ja se on myös älyllisesti epärehellistä. Ymmärrän kyllä halun mesota “luovasta tuhosta”, mukava termi ja varmasti takaa esitelmäkeikkoja. Ehkä ne ovatkin ainoita vain luovaa tuhoa tuottavia aktiviteetteja.
Siltä varalta, että joku haluaa tai pystyy ymmärtämään mistä tuossa ylhäällä oikein yritetään puhua, selvennän Pertille, että jos luet huolellisesti ne 4 riviä jotka kirjoitin 21.10.2015 18:50, niin huomaat, että puhuin tuotemarkkinoiden kilpailusta, en tuotemerkeistä. Mielessäni oli mm. tuo tutkimus http://www.mitpressjournals.org/doi/abs/10.1162/rest.91.1.20#.Viii4CsnJCE Asiaa on selostettu myös Aghionin ja Howittin (2009) mainiossa oppikirjassa. Sivut löytyy sisällysluetteloa silmäilemällä.
Pertti sanoo: “Subjektiivisia hyvinvointiarvioita pidetään nykyään huonona pohjana arvioida ihmisten hyvinvointia”. On selvää, että subjektiivisen hyvinvoinnin mittaamiseen sisältyy monia vakavia käytännöllisiä ja filosofisia ongelmia. Silti voitaneen todeta, että Pertti antaa jossain määrin harhaanjohtavan kuvan siitä, mikä on subjektiivisen hyvinvoinnin mittaamisen asema nykyisessä valtavirran taloustieteessä. Ainakin äskettäin nobelin saanut Angus Deaton ja mahdollisesti sen tulevaisuudessa saava Philippe Aghion lienevät jossain määrin eri mieltä Pertti Haaparanna kanssa. Ja on niitä monia muitakin. Akateemisessa talousblogissa asiaa on asiallisesti käsitellyt professori Ari Hyytinen http://blog.hse-econ.fi/?p=3286.
Ylipäätään akateemisen keskustelun laatu säilyisi korkeampana jos kukin tutustuisi huolellisesti “vastapuolen” teksteihin sekä argumentaatioon ja pyrkisi tuomaan näkökantansa esiin asiallisesti ja kiihkottomasti, olkinukkien rakentelua vältellen.
PS. Tuossa vielä monella tavalla kiinnostava ja tärkeä kirjoitus, jossa käsitellään mm. sitä “luovaa tuhoa”: käsitettä, jonka käytön Pertti siis ilmeisesti kieltäisi jos pääsisi valtaan. http://www.voxeu.org/article/innovation-income-inequality-and-social-mobility . Mun kannattanee toivoa ettei Pertti koskaan päädy mun artikkelin käsikirjoituksen tieteelliseksi arvioijaksi. Tuossa kirjoituksessa on mm. mielenkiintoista pohdintaa siitä, miten yritysten markkinoille tulon esteet voivat vaikuttaa sosiaaliseen liikkuvuuteen.
Sain juuri kuulla, että Mika Maliranta levittää epäsosiaalisessa mielikuvavälineistössä kuvaa, jossa eri maiden BKT:ta henkeä kohden verrataan vuoteen 2008. Se on oikein hyvä kuva ja kertoo kuinka Nokian romahdus ja metsäteollisuuden ongelmat heikensivät Suomen tuloja. Ja uutinen siis oli?
Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että vuodesta 2012 alkaen kasvuvauhdit ovat euroalueella lähentyneet toisiaan, kuten kuvani osoittaa. Tämä vain osoittaa sen, kuinka koko euroalueen tuotantokuilun repeäminen on saattanut eri euromaita samalle viivalle ja on hyvä osoitus kokonaiskysynnän puutteen laajuudesta.
Lauri: Olin lukenut raportin ennen kirjoitustani tarkistaakseni pari asiaa. Tarkoitukseni ei ollut käydä yksityiskohtaisesti läpi raporttianne vaan käyttää sitä esimerkkinä ”Suomi on erilainen”-virheestä suomalaisessa politiikkakeskustelussa. Suomalaisen keskustelun erikoisuus on, että selvät kokonaiskysyntäongelmat (Suomen tuotantokuilu on iso) käännetään tarjontaongelmiksi.
a) Teidän raporttinne argumentaatio on keskimääräistä raffinoidumpi, ehkä tämä olisi tarvinnut lisätä kirjoiukseen. Raportissa ei kiistetä sitä, että (yksityisten) investointien vähyys johtuu kokonaiskysynnän puutteesta ja epävarmuudesta kysynnän kehityksessä. Tämähän on linjassa Barkbun ym. euroalueen investointiongelmia käsitelleen tutkimuksen (IMF European Department, WP/15/32) tulosten kanssa. Lisäksi raportissa selvästi annetaan ymmärtää, että elvytys voisi periaatteessa lisätä investointeja.
Raportin silmänkääntötemppu on, että epävarmuus kokonaiskysynnästä korvataan yhtäkkiä ja epävarmuudella tulevasta julkisen talouden tilasta. Raportin mukaan tämä estää elvytyksen käytön ja tilalle on etsittävä muuta, elvytys nyt lisäisi elvytystä.
Todella hämmentävää on, että väitettä ei perustella mitenkään. Juuri tämän vuoksi lisäsin linkin Kocherlakotan. Hän argumentoi, että nykytilanne lisää markkinoiden epävakaisuutta (siis epävarmuutta) ja että raju velalla rahoitettu elvytys olisi tehokas, ellei peräti ainoa keino päästä tilanteesta irti.
Tässä hän on Lawrence Summersin (ja kohottaakseni lukijoiden verenpainetta myös Paul Krugmanin) kannoilla ja aiheesta keskustellaan laajasti maailmalla. Jostakin syystä keskustelu ei kantaudu meille.
Raportti jättää myös huomiotta sen tosiasian, että suhdanteita tasoittava politiikka on vakuutusmekanismi ja itsessään siis vähentää kysynnän epävarmuutta. Tehokkaat automaattiset vakauttajat nostavat kehittyneiden maiden pitkän ajan talouskasvua keskimäärin 0,3 prosenttiyksikön verran (IMF Fical Monitor 2/2015, chapter 2), siis huomattavan paljon.
Suomessa automaattista vakautusta on heikennetty sekä tuloveroasteita alentamalla että erilaisia sosiaalietuja supistamalla. Nykyinen hallitus on kiihdyttänyt niiden purkamista. Eikö kaikki tämä olisi ollut syytä ottaa huomioon raportissa? Riippumattoman keskuspankin tutkijoilta olisi odottanut parempaa.
b) Menen nyt joihinkin yksityiskohtiin, joista siis minun ei ollut edes tarkoitus kirjoittaa.
Raportti esittää, että markkinoiden säätelyä tulisi purkaa uusien yritysten saamiseksi markkinoille. Aivan aluksi voi huomauttaa, että raportin hengen mukaisesti olisi ollut syytä pohtia, mitä tämä vaikuttaisi yritysten kokemaan epävarmuuteen ja siten halukkuuteen tehdä investointeja. Eikö esimerkiksi olemassa olevien yritysten epävarmuus tulevaisuudesta kasvaisi?
Toinen ongelma on, että säätelyn purkamisen vaikutukset pitkän ajan talouskasvuun voivat olla haitalliset tai olemattomat. Viime kevään IMF Economic Outlookin luku 3 sisältää talouden kokonaistuottavuuteen (ja siten keskeisimpään pitkän kasvun tekijään) vaikuttavista tekijöistä. Ainoat tekijät, jotka selvästi parantavat kokonaistuottavuutta, ovat investoinnit tutkimus- ja kehitystoimintaan. Hyödykemarkkinoiden ja työmarkkinoiden säätelyn purkamisen vaikutukset voivat olla myös negatiiviset tai merkityksettömät, joissakin spesifikaatioissa löytyy positiivisia vaikutuksia.
Sitten luovaan tuhoon, joka oli keskeisesti esillä YLE:n haastattelussa. Luova tuho (tuottamattomien yritysten häviäminen tuottavien tieltä) ei välttämättä paranna talouden tehokkuutta, sen tuottama tasapaino voi olla ja pääsääntöisesti on Pareto-tehoton, eikä vaikuta vain tulonjakoon kuten Jussi Heikkilä esittää. Tämä johtuu siitä, että malleissa markkinoille oletetaan epätäydellinen kilpailu. Jos lähtökohta on tehoton, ja se mihin päädytään on tehoton, niin miten niitä vertaillaan keskenään? Raportissa ei tästä tärkeästä aiheesta sanota mitään.
Yleisesti ottaen kaikki uudistukset tapahtuvat ”toiseksi parhaassa maailmassa”. Olemme tietäneet jo yli 50 vuotta, että silloin uudistukset, jotka päällisin puolin lisäävät talouden tehokkuutta eivät teekään sitä. Tämä tietämys ei näytä millään tavalla ole välittyneet suomalaiseen virkamiesvalmisteluun eivätkä keskusteluun.
Ne mekanismit, jotka tuottavat luovaa tuhoa, väistämättä edellyttävät, että markkinoilla kilpailu on epätäydellistä. Niinpä esimerkiksi Mikan esimerkissä tuotemerkin kehittämisessä ei ole mitään järkeä, ellei kilpailu ole epätäydellistä. Mikan esimerkki on myös hyvä myös siksi, että se on esimerkki uponneiden kustannusten merkityksestä: yritys joutuu investoimaan paitsi merkkinsä laatuun myös sen tunnettuuteen. Näiden investointien määrä riippuu kilpailijoista, joten markkinoiden kilpailullisuuden aste määräytyy myös samassa prosessissa, kuten John Sutton on meitä opettanut. Miten tällaisessa maailmassa hyödykemarkkinoiden säätelyn purku vaikuttaa?
Ja lopuksi, raportin tarkoitus oli varmasti esittää keinoja suomalaisten hyvinvoinnin kasvattamiseksi. Millaiselle Suomen hyvinvointifunktiolle suositukset perustuvat? Kansalaisten subjektiivisten hyvinvointiarviointien pohjalle? Millä tavoin? Jussi Heikkilälle: Subjektiivisia hyvinvointiarvioita pidetään nykyään huonona pohjana arvioida ihmisten hyvinvointia, tästä linkistä voi katsoa (jakso 3)miksi: https://www.uclouvain.be/cps/ucl/doc/core/documents/coredp2015_5web.pdf
Ettei lukijoille jäisi epäselväksi “luovan tuhon” määritelmä, tässä perinteinen viittaus:
Philippe Aghion & Peter Howitt. 2009. The Economics of Growth. sivulla 85 kerrotaan, mistä Schumpeterilainen kasvuteoria saa nimensä:
“It is called Schumpeterian because it embodies the force that Schumpeter (1942) called ‘creative desctruction’; that is, the innovations that drive growth by creating new technologies also destroy the results of previous innovations by making them obsolete.”
Käytännössä luovan tuhon prosessi tapahtuu toimialojen yritysrakenteiden muutosten kautta (kuten prof. Maliranta on useissa tutkimuksissaan esittänyt): tehokkaammat (eli paremmin kysyntään vastaavat) yritykset valtaavat markkinaosuuksia ja tehottomat menettävät markkinaosuuksia ja lopulta poistuvat markkinoilta. Resurssien, erityisesti työvoiman, allokaatio tehostuu.
Kilpailu tai kilpailun pelko pakottaa yritykset kehittämään ja kaupallistamaan jatkuvasti parempia (eli paremmin kysyntään vastaavia) tuotteita ja palveluita ja kehittämään prosesseja tehokkaammiksi. Joissain tapauksissa sääntely heikentää kilpailua (esim. vaikeuttaa yrittäjien alalle tuloa), jolloin yritysten ei tarvitse samassa määrin tehostaa toimintaansa. Ei ole ihme, että Über on kohdannut maailmalla vastustusta taksialan ammattilaisilta tai Ratti.fi meillä Suomessa autokouluilta.
Ongelmallista luovan tuhon prosessissa on, että tehottomista yrityksistä työttömäksi jäävät työntekijät joutuvat kärsimään. Silti tuoreessa tutkimuspaperissa (huom. kirjoittajana eräs tuore nobelisti)
Philippe Aghion, Ufuk Akcigit, Angus Deaton & Alexandra Roulet. 2015. CREATIVE DESTRUCTION AND SUBJECTIVE WELLBEING. NBER working paper 21069. http://www.nber.org/papers/w21069
raportoidaan luovalla tuholla olevan pääasiassa positiivisia vaikutuksia ihmisten subjektiiviseen hyvinvointiin.
Pertti: kiitos tuosta arvokkaasta muistutuksesta.
Mika: Tutkimus osoittaa, että luova tuho ei ole välttämättä hyvä asia, ei esimerkiksi se, mikä tapahtuu tuotemerkkikilpailun kautta. Tuotemerkkikilpailu ei ole suoraan luovaa tuhoa, mutta luova tuho on tai voi olla seuraus siitä, riippuu tilanteesta. Tämä ero sinun olisi hyvä muistaa.
Pertti: nuo on tietysti mainioita viitteitä myös! (jos olisit laittanut vielä viitteet, niin tämän blogin lukijat olisivat heti päässeet helposti niiden jäljille, eikä olisi tarvinnut arvailla ja kuuklailla). Tuon kirjallisuuden mukaan “luovaa tuhoa aletaan tehdä” jos aletaan lisätä esimerkiksi tuotemarkkinakilpailua.
Pertti,
En tiedä, oletko vilkaissut laatimaamme raporttia, jota blogimerkinnässäsi kommentoit. Vaikuttaa siltä, että et ole. Raporttiin löytyy linkki mainitsemastasi YLE:n uutisesta (ei edes tarvitse kuuklailla). Laitan linkin myös varmuuden vuoksi alle.
http://www.suomenpankki.fi/fi/suomen_pankki/ajankohtaista/muut_uutiset/Pages/mista-investointien-vaimeus-johtuu.aspx
Raportti käsittelee yksityisiä tuotannollisia investointeja. Käsityksen niiden kehityksestä Suomessa saa raportin kuvioista 5 ja 7. Nopean käsityksen raportin keskeisestä sisällöstä saa sivulla 5 esitetystä tiivistelmästä.
Terv. Lauri Kajanoja, Suomen Pankki
Tai vielä paremmin sen saa selville katsomalla kasvuteorian oppikirjoja, vaikkapa Daron Acemoglun tekemää tai sitten Aghionin ja Howittin kahta kirjaa. Luova tuho on seuraus jostakin, ei mikään “aletaanpa tehdä luovaa tuhoa”-kikka, joku itsenäinen toimenpide.
Jos on kiinnostunut siitä mitä “luovalla tuholla” (eli creative destruction) tarkoitetaan modernissa valtavirran kasvukirjallisuudessa, kannattaa tutustua esimerkiksi tuohon “käsikirjakuvaukseen” http://www.sciencedirect.com/science/article/pii/B978044453540500001X .