Pääsykoerumba on Suomessa epähuomiossa kehittetty omalaatuinen “koulutusaste,” jonka osa läpäisee yhdessä kesässä, mutta jossa toiset roikkuvat monta vuotta ihan turhaan. Yksinkertainen totuus on, että kaikki eivät voi päästä eniten haluamaansa koulutukseen. Tämän tosiasian valkenemiseen ei tarvittaisi ihan omaa koulutusastetta ja elämänvaihetta - eikä muissa maissa tarvitakaan.
Järjestelmää yritetään nyt uudistaa järkevään suuntaan, ja pääsykokeet on tarkoitus korvata ylioppilaskirjoitusten tuloksiin perustuvalla järjestelmällä. Julkisessa keskustelussa pohditaan tyypillisesti vain vaikutuksia yksittäisten koulutusohjelmien tai jopa yhden henkilön (yleensä kirjoittajan itsensä) kannalta, mutta tässä tarvittaisiin laajempaa järjestelmätason näkökulmaa. Kokonaisuuden kannalta järjetön systeemi kun voi vaikuttaa ihan toimivalta ja loogiselta yksittäisen oppilaitoksen tai henkilön näkökulmasta.
Useiten esitetty puolustus pääsykokeille on, että niiden avulla saadaan paremmin motivoituneita opiskelijoita. Nopea vilkaisu ulkomaihin saa huolen opiskelumotivaation puutteesta erityisesti valikoivan sisäänpääsyn opinahjoissa kuulostamaan vähintäänkin kummalliselta. Kuvitellaan nyt kuitenkin, ihan vain argumentin vuoksi, että Suomessa vaikkapa HY:n Oikeustieteellinen tiedekunta saisi pääsykokeen avulla paremmin motivoituneita opiskelijoita kuin mitä se saisi yo-kirjoitusten pisteisiin perustuvalla valikoinnilla.
Pääsykokeesta koituu hakijoille ja yhteiskunnalle monenlaisia kustannuksia, joita Oikiksen ei kannata ottaa huomioon. Mutta mitä vähemmän aloituspaikkoja on suhteessa hakijoihin, sitä kalliimmaksi pääsykoe käy muulle yhteiskunnalle. Oikiksen pääsykokeissa 92 % hakijoista on heittänyt hukkaan ties minkä verran aikaansa. Mikä vaikutus pääsykoerumballa on opiskelumotivaatioon siellä toisaalla, missä rumban osallistujat opiskelevat muutaman vuoden, ennen kuin viimein luovuttavat?
Sekä rannalle jäävien hakijoiden että muiden koulutusohjelmien käyttämä aika on resurssi, josta jonkun täytyisi kantaa huolta koko Suomen tasolla. Pääsykoerumbaan tuhlatut vuodet viivästyttävät valmistumisia ja siten lyhentävät koulutuksen jälkeisiä työuria. (VM huom! muistakaa tämä kun yliopistojen ja oppialojen rahoituksesta neuvotellaan.)
Parempi mekanismi opiskelijavalintoihin
Yksi nykyjärjestelmän älyttömyyksistä on siinä, että sen puitteissa ei usein edes kannata hakea sinne minne eniten haluaisi. Kun vakavissaan voi hakea vain yhteen tiukasti kilpailtuun paikkaan saman vuoden aikana, niin taktikointi on hyvin tärkeää, mutta myös hyvin vaikeaa. Järkevässä mekanismissa jokainen hakija voi todeta jälkeen päin, ettei olisi toisenlaisella rankkauksella päässyt yhteenkään paikkaan, josta jäi rannalle raportoimalla todellisen suosikkijärjestyksensä. Tämä ongelma on ratkaistu maailmalla jo vuosia sitten, ja siitä olisi aika ottaa opiksi Suomessakin.
Parin vuoden takaisessa kirjoituksessani opiskelijavalintojen mekanismeista käytin esimerkkinä toisen asteen yhteishakua: Yhteishaku uusiksi. Juttu sisältää myös kuvauksen maailmalla toimivaksi osoitetusta hakumekanismista, jossa taktikointiongelmaa ei ole ja joka sopisi mainiosti myös korkeakoulujen sisäänottoon.
Toisen asteen yhteishaun suurin älyttömyys on ykköstoiveesta annettavat lisäpisteet, mutta sama kritiikki pätee täysin myös pääsykoejärjestelmään. Päästäkseen läpi kovasti kilpaillusta pääsykokeesta on laitettava kaikki paukut yhteen kokeeseen, jolloin taktikointi siitä minne kannattaa ja minne haluaa hakea aiheuttaa samoja ongelmia joista keskustelen em blogijutussa. Pääsykokeiden virittämä hakumekanismi on, suoraan sanottuna, typerä. Ja ei, “kevyemmät” pääsykoemateriaalit eivät auttaisi asiaa, koska kyse on kilpailusta muita hakijoita vastaan: riman ylitys vain vaatisi entistä täydellisempää suoritusta.
Ylioppilaskirjoitusten hyödyntämisestä
Kilpailu halutuimmista opiskelupaikoista ei tule ikinä katoamaan minnekään. Ylioppilaskirjoitukset ovat järkevämpi tapa kanavoida se kilpailu kuin pääsykokeet, koska yo-tuloksia voi käyttää kaikissa hakukohteissa. Ajatellaan esimerkiksi korottamisia. Yo-kokeen korotukseen valmistautuminen parantaa mahdollisuuksia kaikkialla. Sen sijaan pääsykoetuloksen “korottaminen” sitoo hakijan taas yhdeksi vuodeksi yhteen tiettyyn alaan, josta voi taas jäädä rannalle…
Yo-kokeissa yksittäisen koepäivän ja siten satunnaisten tekijöiden merkitys on tietysti pienempi kuin pääsykokeessa, minkä pitäisi tehdä siitä houkuttelevampi valikoivimpien oppilaitostenkin kannalta. Ei muuten ole mitään hyvää syytä, miksei yo-kokeita voisi tarjota vaihtoehtona myös ammattikouluissa.
Sisäänotossa käytettävien kriteerien ei tarvitse olla painotettu keskiarvo yo-pisteistä. Jossain voitaisiin käyttää esimerkiksi “Einstein-sääntöä”: hakija, joka on erityisen hyvä yhdessä aineessa, voidaan pisteyttää korkealle, vaikka olisi pärjännyt kehnosti muissa aineissa.
Suomen ylioppilaskokeet ovat monipuolisuutensa johdosta parempi mittari kuin kv yliopistohakemuksissa laajalti käytetyt SAT-kokeet, varsinkin jos käyttöön otetaan ns raakapisteisiin perustuvat prosentiilit. Jätettäköön pyöristetyt latinankieliset arvosanat todistuksiin silti nostalgiasyistä.
Lisälukemista
Pekkarinen & Sarvimäki: Parempi tapa valita korkeakouluopiskelijat
Soininvaara: Ylioppilastutkinnolla yliopistoon?
Avainsanat: mekanisminsuunnittelu, pääsykokeet
Aihealueet: Julkinen talous, Koulutus, Työmarkkinat
Ihan hyvää pohdiskelua, mutta ratkaisevan tärkeä tekijä puuttui, kun ylioppilaskirjoitusten järkevyyttä ei arvioitu. Mielestäni siinä on koko koulutusketjun kaikkein heikoin lenkki. Kirjoitukset vievät tolkuttomasti tehokasta opiskeluaikaa ja ovat todella kalliit, jos kaikki niihin liittyvät kulut lasketaan mukaan. Kaiken lisäksi kirjoitukset vääristävät lukio-opiskelua ja sen tavoitteita. Siksipä kannattaisi ensisijaisesti kiinnittää huomiota ylioppilaskirjoitusten asemaan eikä pääsykokeisiin.
Ylioppilaskirjoitukset voitaisiin itsetarkoituksena lopettaa ja opiskelijavalinta tulisi siirtää lukion puolelle. Pääsykokeet olisivat samalla osa lukion opetukseen liittyvää tavanomaista toimintaa. Toisin sanoen niille, jotka haluavat vaikkapa lääketieteelliseen kyseessä olisi pääsykoe, mutta muille se olisi aivan tavallinen koe. Haluttaessa alkukarsinnan voisi toteuttaa lukion sisäisesti, mutta ratkaisevat kokeet arvioitaisiin aina valtakunnallisesti. Pääsykokeiden mittasuhteet kutistuisivat näin 1-2 kertaluokkaa ylioppilaskirjoituksia pienemmiksi ja lukio-opetus vapautuisi tarpeettomista kahleista. Esimerkiksi opiskelijoiden tavoitteet siirtyisivät paljon ylioppilaskirjoituksia konkreettisempiin jatko-opintoihin. Mielestäni siis kaikki nykyjärjestelmän ongelmat voitaisiin ohittaa tavattoman yksinkertaisesti ja käytännössä ilmaiseksi.
Yo-kirjoituksiin mukaan SAT-testi tai puhdas älykkyystesti. Aloille, joita voi opiskella ilman lukio-osaamista, ehkä pääsisi hyvin korkealla ÄO:lla sisään ilman yo-kirjoituksiakin. Ei ainoa tarpeellinen muutos mutta hyvä lisä.
J-K, Espk:
Eri koulutusohjelmien kannattaisi käyttää hyvinkin erilaisia pisteytyksiä sisäänotossa - ja niitä pisteytyksiä kannattaisi päivittää systemaattisen seurannan avulla. Peruskysymys: pärjäävätkö korkeamman pisteytyksen saaneet paremmin kuin rimaa hipoen sisäänotetut?
Toinen hyvä uudistus, jota pääsykoerumbasta luopuminen auttaisi, olisi kandivaiheen sisäänotto korkeakouluihin eikä oppiaineisiin. Kandivaihe on monille oikea aika tehdä lopullinen päätös pääaineesta. Maisteritason ylibuukatut oppiaineet käyttäisivät kanditason suorituksia sisäänotossa (tai, vielä parempi, saisivat lisäresursseja jolla laajentavat sisäänottoa).
YO-kokeen ja ÄO-testin yhdistelmä voisi olla näppärin pääsykoemekanismi, kuten lekalla sisään päässyt kirjoitti.
Teknillinen ala painottaisi ensin esimerkiksi YO-kokeen pitkää matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Toinen puoli sisäänpääsypisteistä tulisi sitten monipuolisen ja valtakunnallisen ÄO-testin perusteella. (Armeijan P-testi tuskin riittäisi.)
Markon kirjoitus on hyvä. Minusta mekanismien suunnitteluun erikoistuneiden ekonomistien pitäisi olla aktiivisempia pääsykokeista keskusteltaessa.
PS. Helsingin yliopiston taloustieteen koulutusohjelma luopui pääsykokeesta (yo-tutkinnon tehneiden osalta) 2017. Jotta väärinkäsityksiltä vältytään, niin todettakon, että ammattisesta koulutuksesta on silti väylä yliopistoon, koska pääsykokeen kautta voidaan ottaa opiskelijoita, jotka ovat tehneet ammatillisen tutkinnon.
Tätä opiskelijavalintauudistuskeskustelua on käyty aivan liikaa pelkän oikiksen ympärillä, tai minäminä-argumentteja viljellen.
Kiitos ensimmäisestä näkemästäni kirjoituksesta, jossa on järjestelmätason näkökulma!
Jos siirtyminen yo-pisteisiin vaihtaisi jopa puolet oikiksen opiskelijoista, se olisi enimmäkseen se huonompi puolisko ja tilalle tulleet olisivat lähinnä putoajien parhaimmistoa, moni pudonneita lahjakkaampi. Jos tämä muutos halutaan estää pitämällä pääsykokeet ennallaan, yhtä estettyä opiskelijan vaihtumista kohden pitää 25 ihmisen päntätä pääsykokeisiin, koska vain 4 % pyrkijöistä olisi niitä vaihtujia. Varmastikaan ero ei keskimäärin ole 25 pääsykokeisiin valmistautumisen arvoinen; sehän voi olla keskimäärin negatiivinenkin.
Onko varmaa, että yo-kirjoitukset ovat parempia kuin SAT-testi ja puhtaampi älykkyystesti? Opintomenestyksen ja pisteiden korrelaatiota tutkittaessa pitää ottaa huomioon, onko otos korkean SAT:n vai korkean yo-pisteiden porukkaa, ts. kummilla on valikoitu sisäänpääsijät.
SAT-testillä ja etenkin puhtaalla ÄO-testillä on se etu, että niihin ei tarvitse valmistautua ja ne eivät paljonkaan syrji hitaasti kypsyviä (etenkin poikia). Ehkä paras pisteytys olisi näiden ja yo-kirjoitusten funktio, jossa painot riippuvat alasta.
Vastauksena Heikki Hiilamolle:
Se, että pääsykokeiden seurauksena opiskelijat selviävät helposti alkuopinnoistaan, ei kaiketi ole mikään tavoite?
Yliopistot epäonnistuvat pahasti perustehtävässään, jos perusasioiden haltuunotto ulkoistetaan opiskelijan oman pänttäämisen ja valmennuskurssien näppärien muistisääntöjen varaan.
Paluu juurille:
“Suomalainen ylioppilastutkinto on saanut alkunsa Turun akatemian ja sittemmin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston pääsykuulusteluista, joiden tarkoituksena oli selvittää, hallitseeko oppilas yliopisto-opintoihin vaadittavat perustiedot. Kuulustelut olivat aluksi ainoastaan suullisia, mutta vuonna 1853 niihin sisällytettiin myös kaksi kirjallista koetta: äidinkielinen kirjoitus sekä käännös äidinkielestä vieraalle kielelle (yleensä latinaksi).” (Wikipedia)
Saamen ja latinan kirjoittamisen ohessa nykyisin on mahdollista tulla jopa 12 laudaturin ylioppilaaksi (teoriassa useammankin). Siirtyisikö taktikointi lukioon?
Vai pitäisikö paikalle kutsua Mensan sensori tai kallonkutistaja mittaamaan kokelaan älykkyys?
Kannattaisiko ottaa huomioon myös ne investoinnit inhimilliseen pääomaan, joita hakijat tekevät. Hyvä pääsykoemateriaali antaa yleiskuvan tieteenalan peruskysymyksistä ja käy eräänlaisesta esikurssista. Monilla aloilla parhaat hyväksytyt pääsykoelukijat selviävät helposti alkuopinnoista, koska ovat päntänneet perusasiat niin hyvin päähänsä jo pääsykoevaiheissa. Hyväksyttyjen motivaatio opintoihin voi näkyä myös ex ante eli siinä, että he ovat satsanneet paljon tieteenalaan perehtymiseen ja saavat tuoton sijoitukselle suorittamalla opintoja. Rannalle jääneet eivät toki saa mitään välitöntä suoraa hyötyä pääsykoemateriaaliin perehtymisestä, mutta siellä voi toki olla muutoin sivistävä vaikutus. Tuskin kukaan meistä tutkijoista ajattelee, että oman alamme materiaaliin perehtyminen on hukkaan heitettyä aikaa!