Millaisella informaatiolla yhteiskunnallisia päätöksiä tulisi tehdä? Taloustieteessä arvotetaan eri politiikkavaihtoehtoja sen mukaan, miten ne vaikuttavat yksilöiden hyvinvointiin.
Klassinen utilitarismi esimerkiksi laskee yhteen yksilöiden hyvinvoinnit ja arvottaa politiikan sen mukaan, miten se muuttaa tätä summaa. Mitään tarvetta rajoittua (eikä mielestäni mitään hyvää syytäkään) klassiseen utilitarismiin ei ole, mutta muutkin usein käytetyt mitat rakentuvat yksilöiden hyvinvoinnille. John Rawlsia on taloustieteessä tulkittu niin, että hänen ajatustensa mukaista olisi taata yhteiskunnan heikoimmassa asemissa oleville (ihmisille) mahdollisimman korkea hyvinvointi.
Taloustieteen lähestymistapaa on arvosteltu paljon, sehän unohtaa kaiken muun informaation kuin yksilöiden hyvinvointiin liittyvän informaation. Se ei esimerkiksi salli mitään itseisarvoja kuten demokratiaa, ihmisoikeuksia tai puhdasta luontoa, niillä ei voi olla muuta kuin välineellistä arvoa. Se ei myöskään salli sitä, että vapautta sinällään pidettäisiin hyvänä. Tämä on suuri heikkous ja esimerkiksi Amartya Sen pitää vapautta yhtenä tärkeimmistä yhteiskunnallisen hyvinvoinnin indikaattoreista ja vapauden kasvua kehityksen tärkeimpänä päämääränä.
Filosofi Robert Goodin on kuitenkin tarjonnut taloustieteen menettelylle hyvän perusteen. Jos edellytämme yhteiskunnalliselta päätöksenteolta, että sen tuottamien päätösten pitää kasvattaa ainakin yhden, joko nyt elävän tai tulevaisuudessa elävän, yksilön hyvinvointia, niin yhteiskunnallinen päätöksenteko ei voi pohjautua muulle informaatiolle kuin yksilöiden hyvinvointia koskevalle tiedolle. Formaali todistus (ja tietysti tarvittavien oletusten esitys) löytyy teoksen Blackorby-Bossert-Davidson “Population Issues in Social Choice Theory, Welfare Economics, and Ethics” luvusta 3, mutta se on intuitiivinen: jos muun informaation kuin yksilöiden hyvinvointiin liittyvän informaation annetaan vaikuttaa päätöksin, niin joskus kaikkien (nykyisten ja potentiaalisten) ihmisten hyvinvointi voi laskea vaikka yhteiskunnan hyvinvointi kasvaisikin. Eikö ole luonnollista vaatia, että esimerkiksi poliittisen demokratian kasvattaminen parantaisi edes yhden ihmisen hyvinvointia, nyt tai joskus hamassa tulevaisuudessa?
Tällainen keskustelu ei ole pelkästään akateemista. Äsken päättyneiden Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluiden jälkeen erityisesti Intiaa ja Kiinaa on syytetty siitä, että ne estivät sitovien päästörajoitusten hyväksymisen. Kokouksessa pitämässään puheessa Kiinan pääministeri perusteli Kiinan kantaa halulla varmistaa se, että omien kansalaisten hyvinvointi saa kasvaa. Kiina siis epäili, että siltä edellytettäisiin sellaisia vähennyksiä, että sen asettaman aivan legitiimin päämäärän saavuttaminen tulisi mahdottomaksi.
Mielenkiintoista on, että Kiinaa eniten syyttävät tahot, EU ja kansalaisjärjestöt, itse asiassa muutama vuosi sitten tekivät vaikeaksi sovittaa yhteen Kiinan huolen kansalaistensa hyvinvoinnista ja päästöjen vähentämistavoitteet. Haagin ilmastokokouksessa vuonna 2000 presidentti Clintonin kauden lopulla Yhdysvallat vaati, että päästöjen vähentämiseksi olisi luotava kansainvälinen päästökauppajärjestelmä ennen kuin se suostuu ratifioimaan Kioton sopimuksen. Tuolloin kansalaisjärjestöt vastustivat päästökauppaa ja painostivat myös EU:n hylkäämään Yhdysvaltain vaatimuksen. Se antoi Yhdysvalloille ainakin hyvän tekosyyn olla hyväksymättä Kioton sopimusta.
Päästökauppa tai kansainvälinen yhtäläinen päästövero antaisivat mahdollisuuden jakaa päästöjen vähentämisen taakka oikeudenmukaisesti, eli niin, että kaikille maailman ihmisille annettaisiin yhtäläinen oikeus ilmakehään. Tällöin ilmastokokouksissa ei tarvitsisi kuin päättää sallittu maailman kokonaispäästöjen taso; maittaiset päästöoikeudet määräytyisivät suoraan väkiluvun perusteella.
Näin Mosambik saisi päästöoikeuksia lähes neljä kertaa enemmän kuin Suomi. Tällä hetkellä Suomen hiilidioksidipäästöt ovat yli kolmekymmenkertaiset Mosambikiin verrattuna. On selvää, että kansainvälisessä päästökaupassa Mosambik saisi suuren tulonsiirron. Sillä se voisi rahoittaa investoinnit vähäpäästöiseen tuotantoteknologiaan. Päästökaupan ollessa kansainvälistä minkään yksittäisen maan yritykset eivät olisi huonommassa asemassa kuin muiden maiden yritykset, joten hiilivuotoa (tuotannon siirtymistä maihin, joissa päästöistä ei joudu maksamaan) ei tapahtuisi.
Jos kaikille ihmisille myönnettäisiin sama oikeus ilmakehään, niin Intia ja Kiina saisivat kumpikin oikeuden päästää noin kuudesosan maailman kokonaispäästöistä. Koska niissä on halvempaa vähentää päästöjä kuin rikkaissa maissa, myös ne saisivat päästökaupasta tuntuvan tulonsiirron rikkailta mailta. Tällöin Kiinan pääministerin ei tarvitsisi kantaa huolta päästöjen vähennyksen vaikutuksista kansalaistensa hyvinvointiin.
Sama voitaisiin saavuttaa kansainvälisellä päästöverolla: kullakin maalla olisi väkilukunsa mukainen oikeus veron tuottoon. Miksi tällaiseen järjestelmään ei ole päästy? Siksi, että rikkaiden maiden kansalaiset eivät halua antaa köyhien maiden kansalaisille samoja oikeuksia kuin heillä itsellään on. Tätä totuutta kierretään erilaisin hyväntekeväisyystempuin, näin joulun alla vaikka ostamalla vaihtoehtoisia joululahjoja omantunnon rauhoittamiseksi. Vähän ajan kuluttua sekin peritään takaisin hiilijalanjäljestään pelästyneen kuluttajan vähentäessä kaukaisissa maissa tehtyjen tavaroiden ostamista.
Tämän blogin alussa mainittuun ristiriitaan itseisarvojen ja yksilöiden hyvinvoinnin välillä on ratkaisu: ihmiset voivat sisäistää itseisarvot, saada suoraan “hyötyä” ihmisoikeuksien tai demokratian toteutumisesta. Kööpenhaminan ilmastokokouksen jälkeen länsi-eurooppalaiset ovat käyttäytyneet ikään kuin he olisivat sisäistäneet kasvihuoneilmiön tuomat uhat, mut eivät. Tästä on kuitenkin vielä matkaa oikeudenmukaisuuden sisäistämiseen.
Avainsanat: Kööpenhaminan ilmastokokous, päästökauppa, yhteiskunnallinen päätöksenteko
Aihealueet: Julkinen talous, Kansainvälinen talous, Kummalliset
Joulusaarnan jatkoksi vähän uuden vuoden saarnaa.
Kysyttäessä millaisella informaatiolla yhteiskunnallisia päätöksiä, siis lakeja, asetuksia ja hallituksen toimia, tulisi tehdä, mieleen tulee kaksi vaihtoehtoa. Joko korostetaan asiantuntijoiden tietoa, joka käsittelee yhteiskunnallisia vaikutussuhteita: jos halutaan sitä tai tätä, on paras toimia niin tai näin. Tai sitten korostetaan tavallisten yksilöiden toiveita jokapäiväisestä leivästä ja terveydestä.
Ongelma on siinä, etteivät nämä ole erotettavissa toisistaan. Yksilöiden, jotka haluavat leveämpää leipää, kannattaa turvautua asiantuntijoihin, jotka osaavat neuvoa kuinka he parhaiten pääsevät tavoitteisiinsa.
Asiantuntevuus on kuitenkin sidoksissa yhteiskunnan sääntöihin. Ellei mitään yhteistä sääntöä ole olemassa, asiantuntijat neuvovat ihmisiä juonittelun ja voimankäytön saloihin, koska ilman rajoituksia parhaat juonittelijat ja voimankäyttäjät menestyvät parhaiten. Sitten menestyneiden ja asiantuntijoiden kannattaa laeilla ja säännöillä vakiinnuttaa asemansa. Näin päädytään jonkinlaiseen alueelliseen harvainvaltaan, institutionaalisen väkivallan ja juonittelun yhteisöön, esimerkiksi sääty-yhteiskuntaan. Sellaisessa yhteisössä tutkijoiden vahvistama neuvo tavallisille kansalaisille on: yritä sääntöjen rajoissa juonitella ja taistella itsesi harvojen etuoikeutettujen joukkoon.
Sama tieteellinen neuvo koskee koko yhteisöä suhteessa muihin yhteisöihin. Sellainen yhteisö menestyy, jonka vallanpitäjät onnistuvat juonittelua, painostusta ja väkivaltaa käyttämällä valtaamaan alueita muilta yhteisöiltä.
Ajan myötä, kun suuret institutionalisoituneet väkivaltakoneistot joutuvat vastakkain, joudutaan kuitenkin hankaluuksiin. Sotakoneistojen kehittyessä niiden aikaansaamat tuhot ja menetykset ylittävät niillä saavutettavat voitot. Järjestelmän sisäinen asiantuntevuus johtaakin laajemman kokonaisuuden kautta huonoon tulokseen. Tarvitaan laajempaa asiantuntevuutta.
Esimerkkitapauksessa se tarkoittaa tietoa siitä, että yhteiset säännöt kannattaa muuttaa sellaisiksi, ettei juonittelulla ja väkivallalla pääse niin helposti sellaiseen asemaan, jossa voi ohjata maita ja omaisuuksia itselleen. Se tehdään rajoittamalla vallanpitäjien valtaa demokraattisilla säännöillä, joiden mukaan vallanpitäjät valitaan vapailla vaaleilla ja näin annetaan enemmän painoa tavallisten kansalaisten järjestymättömille toiveille.
Siirrytään tähän päivään ja niihin vaikeuksiin, joihin Kööpenhaminassa törmättiin ja joihin Haaparanta viittasi. Maailman kansantalouksien ja yritysten kasvu on törmännyt rajoihin, joiden ylittäminen uhkaa aiheuttaa kokonaisuudelle enemmän haittoja kuin hyötyjä. Eikä se päätöksentekomekanismi, jonka ohjeiden mukaan maailmantalous kehittyy, löydä keinoa uhan torjumiseksi.
Tilanne muistuttaa niitä vaikeuksia, joihin harvainvallat joutuivat mm. Euroopassa, kun helposti valloitettavat alueet loppuivat ja kilpailu koveni alkaen kuluttaa enemmän voimavaroja kuin voitettiin.
Kun talouskasvun aiheuttamaa ongelmaa yritetään ratkaista tilanteessa, jossa taloustieteen päätehtävänä on auttaa kansallisia talouksia nopeuttamaan kasvuaan ja valtaamaan uusia markkina-alueita, tehtävä on ymmärrettävästi vaikea.
Ehdotettu ratkaisuperiaate, että jokaisella olisi sama oikeus tiettyyn määrään luonnon saastuttamista ja tästä oikeudesta voitaisiin käydä kauppaa tai sitä verottaa, on vastaava kuin jos maiden valtaamiskilpailun ongelmiin olisi esitetty ratkaisuksi se, että vedetään rajat asukasluvun mukaan, mutta muu meno jatkuisi niin kuin ennenkin. Miksi tähän pitäisi suostua, koska mikään olennainen ei muuttuisi. Maiden hyödyntämisen paine ja sen vaatima luonnon ja köyhien alistaminen jatkuisi entisellään.
On otettava oppia historiasta. Ratkaisu ei ole se, että kaikille annetaan sama valta tai omaisuus vaan sama oikeus hankkia valtaa tai omaisuutta. Politiikassa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta ehdokkuuteen ja toisaalta äänestämiseen, taloudessa se tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä oikeutta toisaalta tuotteiden myymiseen ja toisaalta ostamiseen. Kummassakaan tapauksessa se ei tarkoita vapaata oikeutta kaupantekoon.
Tätä ratkaisuperiaatetta on syytä kutsua talouden demokratiaksi, koska sen periaatteet vastaavat poliittisen demokratian periaatteita.
Keskeinen periaate on vapaus tietoon, mikä politiikassa tarkoittaa hallinnon avoimuutta ja sananvapautta ja taloudessa yritysten talouden avoimuutta, siis kirjanpitojen julkisuutta ja sitä koskevaa sananvapautta. Toinen keskeinen periaate koskee asiakkaiden syrjimättömyyttä. Tuotteen myyjä ei saa antaa kenellekään toista parempaa asemaa ostajana, niin kuin ei politiikassakaan ehdokas saa tehdä ketään suosivia sopimuksia.
Demokratian luonnon kuormitusta vähentävä vaikutus perustuu palkinnon pienentämiseen. Taloudessa suurin palkintohan on tuottajan/myyjän valta suosia toisia ja syrjiä toisia ja salata asioita. Niillä omaisuudet tehdään. Kun tätä palkintoa pienennetään, heikkenee myös se paine, jolla kilpailua vallasta käydään. Mitä pienempi on palkinto, sitä vähemmän luonnonvaroja voittamiseen kannattaa uhrata.
Tällaista uutta vuotta. Mikäli on tarvetta.
Kannattais Dorianin avata edes yks taloustieteen oppikirja ennen kuin kertoo totuuksia taloustieteestä. Tämä on siis korjaus. Olet väärässä.
En oikeastaan ymmärrä, miksi taloustieteisiin on lanseerattu mokoma hyvinvoinnin käsite, kun sillä ymmärtääkseni tarkoitetaan vain ja ainoastaan yksilön käytössä olevaa rahamäärää. Korjatkaa, jos olen väärässä. Yleiskielessä kuitenkin hyvinvoinnin käsite on laajempi ja tarkoittaa maallikon kielessä sellaistakin, joka talousajattelun, usein yksisilmäisen maksimointiajatuksen näkökulmasta on haitallista, vaikkapa nyt niin epämuodikkaat pienet yksiköt esim. kunnan palveluissa. Ja mitä demokratiauskovaisuuteen tulee, kyllä ihmisellä on ja pitääkin olla jotain perustavanlaatuisia arvoja ja periaatteita, jotka nostetaan “jalustalle”, väkisinkin tietenkin jonkin toisen yläpuolelle. Kiihkokapitalistihan pitää jalustalla omaa omaisuuttaan, ja on vahvasti sitä mieltä, että jos vain minun hyvinvointini lisääntyy, se on myös kokonaisuuden kannalta hyväksi, sillä silloinhan kokonaisummakin kasvaa!
Kaikkien etu olisi tehokkuuden maksimi eli kansainvälinen haittavero tai kiintiökauppa.
Tulonjako voidaan toteuttaa miten tahansa tästä riippumatta. Pitäisi vain löytää jokin tapa, jolle saadaan riittävän laaja hyväksyntä.
Niin siis mun pointti oli, että jos ihminen (ei kukaan tietty joku) on kuitenkin sen mitta mitä informaatiota käytetään, niin eiks se oo sama asia kuin että käytetään pelkästään yksilöiden hyvinvointi-informaatiota?
Toisaalta kai sen päätöksen siitä mitä informaatiota käytetään vois eristää ihmisistä ja sanoa, että se annetaan jostakin ulkopuolelta, mutta eikös me silloin olla uskonnon alueella?
Jos pystyt vinkkaamaan tarkemmin tuohon Amartya Seniin, niin lukisin mielelläni. Mä oon siitä täysin samaa mieltä, että vapaus on kehityksen tärkein päämäärä, mutta en mä tiennyt, että tämän voi perustella muutenkin kuin vaan uskonnolla. (Tosin se käy yleensä yksiin kyllä tuon yksilön hyvinvoinninkin kanssa…)
Ei tässä ole kyseessä se, onko (joku) ihminen kaiken mitta vai ei, yhteiskunnallisessa päätöksenteossa kun ihmiset tekevät päätökset. Kyse todella on informaatiosta, jolle päätöksenteko rakentuu. Jos kiinnostaa, niin Amartya Senillä on esimerkkejä erikoisista tilanteista, joihin päädytään, jos päätöksenteon pohjana käytetään vain yksilöiden hyvinvointi-informaatiota.
Pertti Haaparanta:
Tai vahvuus. Riippuu varmaan siitä pitääkö itse demokratiaa, ihmisoikeuksia, vapautta tai puhdasta luontoa itseisarvoina. Jos haluaa, että jokaisen ihmisen mielipiteet itseisarvoista ovat yhtä arvokkaita, niin yksilön hyvinvointien summa on aika hyvä likiarvo. Joku voisi sanoa, että koska ihminen on kaiken mitta (eli se antaa kaikelle arvon), niin olisi jotenkin omituista pitää demokratiaa sinällään arvokkaana riippumatta siitä mitä mieltä yksilöt ovat.
Demokratia on oikeastaan tästä aika hyvä esimerkki, koska yhteiskunnassa on niin paljon demokratiauskovaisia, joille demokratia on arvokas riippumatta sen vaikutuksesta ihmisten hyvinvoinnille samalla tavalla kuin vaikka jumalan sana kristinuskossa. Olisi huolestuttavaa, jos se nostettaisiin jalustalle ihmisten hyvinvoinnin rinnalle.