Akateeminen talousblogi

Tilanne Ukrainan ympärillä on jännittynyt. Kreml on esittänyt vaatimuksen NATO:n itälaajentumisen rajaamiselle. NATO:n pääsihteeri taas on korostanut Ukrainan ja Venäjän länsinaapureiden oikeutta päättää omasta puolustuksestaan ja liittoutumisestaan. Kremlin valmiutta ja halukkuutta käynnistää laajamittainen aseellinen hyökkäys Ukrainaan on joissakin arvioissa pidetty korkeana.

Mikä on peliteorian nykykäsitys aseellisen konfliktin syistä? Missä olosuhteissa aseellisen konfliktin käynnistäminen voi olla rationaalisen toimijan strateginen valinta? Katsastan tässä artikkelissa lyhyesti tuon peliteoreettisen kirjallisuuden tukeutuen Matthew Jacksonin ja Enrico Morellin (2011), Robert Powellin (2002) sekä James Fearonin (1995) erinomaisiin artikkeleihin.

Kuten on hyvin tunnettua, peliteorian alkuaikoina sen pääsovellusalue ei suinkaan ollut taloudessa vaan suurvaltapolitiikan analyysissa. Monet peliteorian uranuurtajat analysoivat myös kilpavarustelua ja aseellista konfliktia puhtaan teoreettisten kontribuutioidensa ohella.

Konflikti edellyttää aina neuvotteluratkaisun epäonnistumista

Robert Powell (2002) toteaa samaan tapaan kuin Schelling (1966), että asevarustelu voidaan nähdä parempien neuvottelupositioiden hakemisena uskottavien uhkausten rakentamisen avulla. Fearon (1995), Powell (2002) sekä Jackson ja Morelli (2011) huomauttavatkin (kts. myös Schelling, 1960), että rationaalinen aseellinen konflikti on väistämättä seurausta neuvotteluratkaisun epäonnistumisesta.

Mikä ikinä onkaan konfliktin (odotettu) lopputulos, olisi tuo tai jokin vähintään yhtä hyvä lopputulos saavutettavissa kustannukset välttäen neuvottelemalla. Aseelliseen konfliktiin ryhtyminen, aivan samoin kuin työtaisteluun ryhtyminen työmarkkinoilla, aiheuttaa väistämättä kustannuksia osapuolille. Vain siinä tapauksessa, että osapuolet hyötyvät silkasta sotimisen ilosta, voi taistelu olla Pareto-tehokas ratkaisu. Tämä tuskin on kovin uskottava oletus.

Epäonnistumisten syiden luokittelu

Fearon esittää kaksi päätekijää selittämään neuvottelujen epäonnistumista kahden valtion välillä: (1) epätäydellinen ja erityisesti epäsymmetrinen informaatio osapuolten välillä sekä (2) kyvyttömyys sitoutua neuvotteluratkaisuun.

Näiden lisäksi neuvottelukohteen jakamattomuus tai mahdollisuuksien joukon suppeus voivat Fearonin mukaan johtaa neuvotteluratkaisun mahdottomuuteen ja siten konfliktiin. Fearon kuitenkin toteaa tämän syyn olevan käytännössä merkityksetön, sillä taitavat rationaaliset neuvottelijat löytävät yleensä monia tapoja sovittaa ja linkittää yhteisiä etuja niin, että useitakin molempia hyödyttäviä sopimusvaihtoehtoja on periaatteessa saavutettavissa. Näin ollen sivuutan jakamattomuuden ongelmat katsauksessani ja kehotan kiinnostunutta lukijaa tutustumaan alkuperäisiin lähteisiin.

Jackson ja Morelli nostavat esiin yllä mainittujen konfliktin syiden lisäksi neuvottelijoiden kannustinvääristymät tilanteissa, jossa yhtäältä vallanpitäjien ja heidän neuvotteludelegaattiensa tai toisaalta kansalaisten ja vallanpitäjien intressit eivät käy yksiin ja näin ollen neuvottelijoiden ja heidän päämiestensä välillä vallitsee kannustinongelma.

Viidentenä syynä Jackson ja Morelli korostavat neuvottelujen moninapaisuutta tai efektiivisten neuvotteluosapuolten suurempaa joukkoa. Jackson ja Morelli mainitsevat näiden lisäksi konfliktien aiheuttajana aggressiiviset sitoutumisstrategiat, joihin tukeutuen osapuolet pyrkivät sitomaan kätensä jo ennen neuvotteluja pakottaakseen vastapuolen myönnytyksiin.

Kyvyttömyys sitoutua neuvotteluratkaisuun

Talouden sovelluksissa kyky sitoutua neuvoteltuun ratkaisuun ei tyypillisesti ole keskeisin haaste. Talouden toimijat tekevät sopimuksia vallitsevien kansallisten lakien puitteissa, ja siten tuomioistuinten valta sopimusrikkomusten tapauksessa takaa neuvotteluosapuolille kyvyn sitoutua saavutettuun ratkaisuun.

Kansainvälisten sopimusten osalta tällaista riippumatonta ylivaltaa ei ole. Sen enempää Kansainliitto, YK kuin mikään muukaan kansainvälinen taho ei tarjoa luotettavaa riippumatonta tuomiovaltaa, joka takaisi kyvyn sitoutua neuvotteluratkaisuun. Kun ei ole riippumatonta ja legitiimiä maailmanpoliisia, jolle valtiot luovuttaisivat väkivallan monopolin, voidaan rauhaa rakentaa vain sellaisten sopimusten varaan, joissa molemmilla osapuolilla on sisäsyntyisesti uskottavat kannustimet toimia sopimuksen mukaisesti.

Millaisia sitoutumisongelmia sopimuksiin liittyy? Powell (2006) jakaa sitoutumisongelmat rationaalisen konfliktin aiheuttajana kolmeen luokkaan: (i) aloitteentekijän etu, (ii) voimatasapainon muutokset (iii) myönnytysten vaikutukset neuvotteluasemaan ja voimasuhteisiin.

Aloitteentekijän etu

Hyökkääjän tai yleisemmin konfliktin aloitteentekijän etu voi vähentää sellaisten sopimusten joukkoa, joissa sopimuksen myötä saavutettava neuvottelutulos on niin hyvä kummankin osapuolen kannalta, että kummankaan ei ole mahdollista parantaa asemaansa yllätyshyökkäyksen avulla .Jos aloitteentekijän etu on riittävän suuri, ei neuvotteluratkaisulle jää sijaa ja aseellinen konflikti on väistämätön. Fearonin mukaan varustautuminen ja uskottava puolustus vähentävät kuitenkin tyypillisesti etulyöntiasemaa siinä määrin, että käytännössä sellainen aloitteentekijän etu, joka kokonaan sulkee pois neuvotteluratkaisun, on harvinainen.

Voimatasapaino muutoksessa

Fearon pitää tavallisempana tilannetta, jossa kahden osapuolen voimatasapaino on muuttumassa ajan kuluessa. Tällaisessa tilanteessa osapuolella, joka on historiallisesti ollut voimakkaampi, voi olla kannustin ennaltaehkäisevään aseelliseen iskuun. Esimerkkejä tästä näyttäisi olevan esimerkiksi Kiinan hidas mutta vakaa vahvistuminen Tyynenmeren alueella, kolmannen valtakunnan vahvistuminen 1930-luvulla tai Iranin taloudellinen ja sotilaallinen vahvistuminen, jonka erityisesti Israel on kokenut uhkaksi.

Voimatasapainon muuttuminen vähentää sisäsyntyisesti uskottavien sopimusten joukkoa. Suhteellisesti heikommaksi muuttuvalla osapuolella on jossain vaiheessa kannustin ennaltaehkäisevään iskuun kun taas voimakkaammaksi käyvällä osapuolella on kannustin varustautua ja pakottaa heikkenevä osapuoli myönnytyksiin voimankäytön uhalla. Neuvotteluratkaisun olisi sovitettava nämä dynaamiset intressit niin, että voimankäytöltä vältytään.

Voimatasapainoa muuttavat myönnytykset

Myönnytysten tekeminen sinänsä voi muuttaa voimatasapainoa vastapuolen kannalta edullisemmaksi, mikä sinänsä vaikeuttaa myönnytysten tekemistä ja siten sopimuksen saavuttamista. Yleisemmin tässä tapauksessa, kuten edellisessäkin, on kyse on neuvotteluympäristön epästationaarisuudesta, joka johtaa haasteisiin tehokkaan neuvotteluratkaisun saavuttamisessa tai jopa sulkee pois sellaisen mahdollisuuden (Compte ja Jehiel, 2004).

Epätäydellinen informaatio

Epäsymmetrinen informaatio on vakiintunut johtavaksi selitykseksi bilateraalisten neuvottelujen tehottomuudelle missä tahansa kontekstissa. Epäsymmetrinen informaatio on ongelma jopa silloin, kun neuvottelijat luovuttavat sopimuksessaan kolmannelle osapuolelle valtaa rangaista sopimusrikkomuksista. Se on siten keskeisin selitysmalli tehottomille neuvottelutuloksille myös neuvottelupeliteorian taloudellisissa sovelluksissa.

Uhkavaatimukset epäsymmetrisen informaation vallitessa

Klassisessa epäsymmetrisen informaation monopolimallissa yleisen yksikköhinnan asettavalla monopolilla ei ole tietoa ostajan maksuhalukkuudesta. Asettamalla korkeamman hinnan monopoli saa suuremman voittomarginaalin sellaiselta ostajalta, jonka maksuhalukkuus on hintaa korkeampi, mutta samalla se menettää ostajan, joka olisi ollut valmis ostamaan alemmalla hinnalla muttei korkeammalla. Tämän ristivedon optimaalinen tasapainottelu johtaa monopolihintaan, joka on rajakustannusta korkeampi. Tehottomuutta syntyy niiden ostajien osalta, joiden maksuhalukkuus on rajakustannusta korkeampi mutta monopolihintaa matalampi.

Täsmälleen samankaltainen ristiveto vallitsee esimerkiksi työmarkkinaneuvottelujen bilateraalisessa monopolissa tai kansainvälisissä kahdenvälisissä neuvotteluissa uhkavaatimusta asetettaessa. Jos vastapuolen taisteluhalukkuudesta ei ole tarkkaa tietoa, aggressiivisemmalla uhkavaatimuksella voi saavuttaa myönnytyksiä heikolta vastapuolelta mutta samalla riski konfliktiin ja siten tehottomuuteen kasvaa. Taisteluhalukkuuteen vaikuttavaa informaation epäsymmetriaa voi vallita sotilaallisesta suorituskyvystä, osapuolten voimasuhteista, aseellisen konfliktin kustannuksista tai vallanpitäjien motiiveista.

Konfliktien kesto ja selkkauksen syyt

Jackson ja Morelli toteavat, että epäsymmetrisestä informaatiosta aiheutuvan konfliktin dynamiikan ja keston pitäisi teoreettisen ennustuksen mukaan poiketa sitoutumisongelmien aiheuttamasta konfliktista. Jo ajautuminen aseelliseen konfliktiin sinänsä yhtenäistää ja välittää suuren määrän informaatiota taisteluhalukkuudesta ja siihen vaikuttavista seikoista samaan tapaan, kuin ostopäätös välittää informaatiota maksuhalukkuudesta. Näin informaatioepäsuhdan aiheuttaman konfliktin keston pitäisi olla verraten lyhyt. Sen sijaan sitoutumisongelmien aiheuttama aseellinen konflikti päättyy teoreettisen ennusteen mukaan vasta, kun taistelut ovat muuttaneet voimatasapainoa niin, että sitoutuminen sopimukseen on uskottavaa.

Kannustinvääristymät päämies-agenttisuhteessa

Jackson ja Morelli huomauttavat, että kannustinvääristymät päämiehen ja agentin välillä voivat myös johtaa aggressiiviseen neuvottelustrategiaan ja sen seurauksena aseelliseen konfliktiin. Kannustinvääristymiä voi syntyä jo siitä syystä, että konfliktin ryhtymisestä päättävät eivät kanna konfliktista samanlaisia kustannuksia tai riskejä kuin kansalaiset yleensä.

Aggressiivisen agentin etu

Kannustinvääristymiä voi syntyä myös poliittisen prosessin tuloksena jopa demokratiassa, jos kansalaiset uskovat että aggressiivisen edusmiehen avulla on saavutettavissa maalle myönnytyksiä kansainvälisissä neuvotteluissa. Samoin valtionjohdolla voi olla rationaalinen intressi kannustaa delegaatteja aggressiiviseen neuvottelustrategiaan, mikäli kannustimet annetaan vastapuolen tietoon ennen neuvotteluja. Lähettämällä neuvotteluihin delegaatti, jonka yleisesti tunnettu mandaatti mahdollistaa vain erityisen edullisen sopimuksen, pakotetaan vastapuoli valitsemaan joko myönnytykset tai konfliktin eskaloitumisen riski. Jos molempien osapuolten neuvottelijoiden mandaatit ovat rajalliset, voivat neuvottelut kriisiytyä ja johtaa konfliktiin.

Käsien sitominen ennen neuvotteluja

Vaikka valtiojohto osallistuisi itse neuvotteluihin vapaalla mandaatilla, voi olla tarkoituksenmukaista puhua neuvottelutavoitteista julkisuudessa ennen varsinaisten neuvottelujen alkua ja käyttää vahvoja moraalisia, historiallisia tai turvallisuuspoliittisia perusteluja aggressiivisen neuvotteluposition luomiseksi. Kun positioon on julkisesti sitouduttu, siitä voi olla vaikea perääntyä kasvoja, suosiota tai mainetta menettämättä.

Vaikka positio sinänsä perustuisi vain retoriikkaan, voi olla strategisesti otollista luoda mielikuva epärationaalisesta äkkiväärästä neuvottelijasta, joka on valmis jääräpäisesti ajamaan tavoitteitaan seurauksista välittämättä (Abreu ja Gul, 2000). Strategia on hyvin samankaltainen kuin delegaattien neuvottelumandaattia rajattaessa. Sen päämääränä pakottaa vastapuoli myönnytyksiin.

Argumentti voidaan yleistää myös tapaukseen, jossa osapuolet lähettävät delegaatit neuvottelemaan puolestaan ja asettavat heille yleisesti tunnetut mandaatit, jotka perustuvat positioihin, joiden pitävyydestä ei ole täyttä varmuutta (Jackson ja Morelli, 2007, Ellingsen ja Miettinen, 2008, Miettinen 2021).

Monenkeskinen neuvotteluasetelma

Jackson ja Morelli kommentoivat lyhyesti vielä monenkeskisyyden aiheuttamaa epästabiilisuutta ja konfliktin uhkaa. Osa monenkeskisyyden puitteissa käsitellyistä aiheista palautuvat jo aiemmin käsiteltyihin teemoihin.

Esimerkiksi Powellin (2002) katsausartikkeli käsitelty malli, jossa provokaattori valitsee konfliktin panokset ennen provokaatiotaan pitäen mielessä, että tavoittelemalla suurta etua aseellisella interventiollaan, se voi saada sodanjulistuksen myös vastapuolen suojelijavaltiolta. Tässä mallissa suojelijan herkkyys sodanjulistukselle on epäsymmetristä informaatiota, joka on vain suojelijavaltion tiedossa, ja näin ollen tämä malli palautuu jo aiemmin käsiteltyyn aihekokonaisuuteen. Ylipäätään teemojen välillä on yhteyksiä ja esimerkiksi epäsymmetrinen informaatio voi voimistaa sitoutumisongelmaa.

Monenkeskisyys avaa kuitenkin myös uusia strategisia teemoja. Esimerkkinä Powell sekä Jackson ja Morelli mainitsevat kolmen osapuolen tapauksen, jossa mitkä tahansa kaksi osapuolta voivat liittoutua, sivuttaa kolmannen osapuolen intressit ja jakaa saavutetut edut keskenään. Koska mikä tahansa tällainen koalitio voi romuttaa neuvottelutuloksen, jossa edut on pyritty jakamaan kolmen osapuolen kesken, voi monenkeskisyys luoda epätasapainoa ja alttiutta konflikteille. Sekä Powell että Jackson ja Morelli toteavat, että monenkeskisyyden luomat uhat on varsin vähän tutkittu osa-alue.

Rationaalinen Kreml?

Toteutuvatko rationaalisen konfliktin ehdot Ukrainassa? En ole turvallisuuspolitiikan asiantuntija  (kts. esim. ulkopoliittisen instituutin Arkady Moshesin asiantuntjia-arvio 22.12.), mutta neuvottelupeliteorian kysymyksenasettelut tarjoavat mielenkiintoisen näkökulman tarkastella kärjistynyttä tilannetta. Keskityn tässä kommentoimaan tilannetta Kremlin näkökulmasta  — vastapuolen monenkeskiset päätöksentekomekanismit, jotka sinäsnä varmasti heijastuvat Kremlinkin kannustimiin, vaatisivat pidemmän esityksen.

Ensinnäkin Venäjän valtiojohdon kannustimet poikkeavat demokraattisen valtiojohdon kannustimista, eikä Kremlillä ole demokraattisen järjestelmän takaamia kannustimia palvella kansan enemmistön intressiä. Kremlin päätöksenteon historia ainakaan Georgian kriisistä 2008 alkaen ei näyttäydy Venäjän kansalaisten (paljastettujen) preferenssien mukaista etua ajavan kansainvälisen politiikan voittokulkuna. Kannustinvääristymät ovat ilmeisiä, ja niillä voisi kuvitella olevan osansa sapelien kalistelussa niin Georgiassa, Krimillä kuin Itä-Ukrainassakin.

Viime aikoina Kreml on puhunut ponnekkaasti julkisuudessa tavoitteestaan estää NATO:n itälaajeneminen. Se on perustellut tavoitettaan turvallisuusnäkökohdilla ja historiallisella oikeutuksella. Tämä täyttää aggressiivisen käsiensitomisstrategian tunnusmerkit. NATO:n pääsihteeri on vastannut tähän julkisuudessa ponnekkaasti vetoamalla valtioiden itsemääräämisoikeuteen. Kreml on myös pönkittänyt neuvottelupositiotaan liikekannallepanoa muistuttavilla järeillä sotaharjoituksilla Ukrainan rajojen läheisyydessä.

Fearonin mukaan sellainen aloitteentekijän etu, joka kokonaan sulkee pois neuvotteluratkaisun, on harvinainen. Kreml käytti vuonna 2014 aloitteentekijän etua onnistuneesti hyväkseen lähettämällä ”vihreät miehet” Krimin niemimaalle. Krimin valtauksessa yllätysmomentti tuntuu olleen erityisen suuri mutta osittain sitä saattaa selittää epäsymmetrinen informaatio. Pelkkä neuvottelualoitteen tekeminen Krimin hallinnan muuttamiseksi olisi antanut vihiä Kremlin aikomuksista ja vähentänyt yllätyksen suomaa etua.

Vaikka Venäjän talouden heikko kehitys rajoittaa Kremlin kykyä panostaa asevoimien kehitykseen, ovat sen käskyttämät asevoimat modernisoituneet, kyky nopeaan toimintaan on osoitettu esimerkiksi Krimillä. Samaan aikaan Yhdysvaltain on siirrettävä fokusta Euroopasta Tyynellemerelle Kiinan vahvistumisen myötä. Kokeeko Kreml, että tehdessään toistuvia implisiittisiä myönnytyksiä NATO:n itälaajenemiselle, sen neuvotteluasema on vähitellen entisestään heikkenemässä? Kuinka nämä kehityskulut vaikuttavat voima-asetelmien muutokseen Euroopassa? Näitä näkökohtia kommentoi myös Arkady Moshes analyysissaan.

Sekä Georgian, Krimin että Itä-Ukrainan tapahtumat ovat myös lisääntyneistä taloudellisista pakotteista huolimatta välittäneet viestiä heikosta lännestä. On epäselvää, kuinka järeisiin toimiin Kreml on valmis puolustaakseen käsitystensä mukaisia etuja Ukrainassa. Onko tästä epävarmuutta myös NATO:n johdossa? Missä määrin epävarmoja ovat Kremlin arviot Lännen vastatoimista, jos hyökkäys Ukrainaan käynnistyy?

Vaikka osviittaa monista aseellisen konfliktin riittävistä ehdoista on näkyvissä, neuvotteluratkaisu on siitä huolimatta osapuolten kannalta parempi lopputulos. Jää nähtäväksi saavutetaanko tehokas ratkaisu ja millaiseksi se siinä tapauksessa muodostuu.

Kirjallisuus

· Abreu, D., & Gul, F. (2000). Bargaining and reputation. Econometrica, 68(1), 85-117.

· Compte, O., & Jehiel, P. (2004). Gradualism in bargaining and contribution games. The Review of Economic Studies, 71(4), 975-1000.

· Ellingsen, T., & Miettinen, T. (2008). Commitment and conflict in bilateral bargaining. American Economic Review, 98(4), 1629-35.

· Fearon, J. D. (1995). Rationalist explanations for war. International organization, 49(3), 379-414.

· Jackson, M. O., & Morelli, M. (2007). Political bias and war. American Economic Review, 97(4), 1353-1373.

· Jackson, M. O., & Morelli, M. (2011). The reasons for wars: an updated survey. In The handbook on the political economy of war. Edward Elgar Publishing.

· Miettinen, T. (2021): ‘A Review on Commitment Tactics in Bargaining under Complete Information. In Current Research and Future Directions in Bargaining, Kyle Hyndman and Emin Karagözoglu (eds.)

Moshes, A. (2021): Russia and European Security: Before the Storm. FIIA Comment 17/2021, Finnish Institute of International Affairs.

· Powell, R. (1990). Nuclear deterrence theory: The search for credibility. Cambridge University Press.

· Powell, R. (2002). Bargaining theory and international conflict. Annual Review of Political Science, 5(1), 1-30.

· Powell, R. (2006). War as a commitment problem. International organization, 60(1), 169-203.

· Schelling, Thomas C (1960) The Strategy of Conflict. Harvard University Press.

Avainsanat: konfilkti, neuvottelu, peliteoria, rationaalisuus

Aihealueet: Kansainvälinen talous, Mikro

Kommentointi on suljettu
CC: by-nd-nc