Maassa S teollisuuden osuus kokonaistuotannosta on laskenut jo pitkään, samoin myös keskeisten teollisuusalojen työllisten määräkin. Osa tuotantoa on karannut ulkomaille, S:n tuotannon kilpailukyky näytää heikolta, ja valtion velkakin on paisunut viime vuosina eivätkä poliitikot näytä kykenevän ongelmaa hoitamaan. S:n yritysjohtajat takertuvat vanhaan eivätkä kykene hyödyntämään uuden teknologian mahdollisuuksia, vaan rutisevat korkeista työvoimakuluista. Yksi maan suurimmista yrityksistä on ollut jo pitkään vaikeuksissa.
Arvasitte oikein, kyseessä on Yhdysvallat (valitsin kirjaimen S, koska se on keskimmäinen niistä kirjaimista, joita maan nimessä on yksi kappale). Viimeisessä Journal of Economic Perspectives -lehdessä (Winter 2014) on kolmen artikkelin verran keskustelua ja ratkaisuehdotuksia edellä kuvaamilleni ongelmille. Näitä artikkeleita voi lukea ilmaiseksi (kehotan lukemaan myös Dani Rodrikin kirjoituksen). Niissä keskustelun henki on hieman toisenlainen kuin suomalaisessa keskustelussa, vaikka havaitut ongelmat ovat pitkälti samat kummassakin maassa. Artikkeleita esimerkiksi yhdistää kysymys, miten varmistaa se, että Yhdysvalloissa tulevaisuudessa kyetään maksamaan korkeita palkkoja suurelle osalla kansaa.
Minulle eniten sanottavaa oli Gregory Tasseyn artikkelissa, joka käsittelee nykyisen teknologisen kehityksen luonnetta. Hän keskustelee myös siitä, tarvitaanko julkista innovaatiopolitiikkaa uuden teknologian mahdollisuuksien hyödyntämisessä ja millaista politiikan tulisi olla.
Tasseyn perusväite on, että tutkimuksen jakaminen perus- ja soveltavaan tutkimukseen on liian yksinkertainen, koska niiden välissä on ainakin kaksi kerrosta. Kumpaankin niistä liittyy perinteisen tieteellisen tiedon kaltaisen tiedon luomista, siis sellaisen tiedon luomista, joka on luonteeltaan julkishyödyke: muiden käytettävissä oleva tieto ei vähene siitä, että jotkut toiset sitä käyttävät. Tämän vuoksi yksityiset yritykset eivät ilman erityisjärjestelyitä tällaista tietoa halua olla luomassa, vaikka ne kaikki siitä hyötyisivät.
Toinen kerros on tutkimus, jolla selvitetään “toimiiko ajatus” (”proof of the concept”), jonka avulla luodaan teknologia-alustoja varsinaiseen tuotekehittelyyn. Toinen kerros on tutkimus, joka liittyy “infrateknologioiden” kehittämiseen. Näihin kuuluvat mm. kaikki analyyttiset välineet, joilla uuden teknologian komponentteja mitataan ja standardoidaan.
“Toimiiko ajatus”-vaiheessa tuotetaan tietoa, joka on käytettävissä useilla aloilla ja tietysti monissa saman alan yrityksissä. Vaihe on tuotekehittelyn varhaisimpia, joten siihen liittyy isoja riskejä. Siksi yksittäiset yritykset eivät halua investoida siihen, eivät ainakaan riittävästi. Sama pätee “infrateknologioiden” kehittämisvaiheeseen. Siksi Tassey korostaakin sitä, että nyt tarvitaan kokonaan uudenlaisia julkisen ja yksityisen rahoituksen järjestelmiä, jos halutaan, että maa haluaa edistää uuden teknologian käyttöä ja omaa tuotantoa.
Suomessa ns. Strategisen Huippuosaamisen Keskittymien (SHOK) tehtävänä lienee ollut juuri näiden ongelmien ratkaiseminen. Ne epäonnistuivat, mutta jostakin syystä niille annettiin jatkorahoitusta. Yksi syy epäonnistumisen oli juuri siinä, että yritykset eivät halunneet jakaa tietoa keskenään. Ja voihan olla, että SHOK:it kohdensivat toimintansa kokonaan väärään kohtaa tuotteiden kehittelyvaiheessa. Ehkä meistä taloustieteilijöistä olisi ratkaisemaan järjestelmän suunnittelu- ja kannustinongelmia, joita “toimiiko ajatus” ja “infrateknologioiden” tutkimukseen liittyy?
Tassey käyttää epäonnistuneesta järjestelmästä tai itse asiassa järjestelmän puutteesta yhdysvaltalaista lääketeollisuutta. Se on tuhlannut voimavaroja testatessaan liian varhain lääkkeitä suurissa ja kalliissa kokeissa vain välttääkseen tietojen vuotoa muihin yrtyksiin.
Minua Tasseyn analyysissä kiinnosti erityisesti se, että tuotantoa, tuotteiden tekemistä, ei voida erottaa “toimiiko ajatus” ja “infrateknologia” -vaiheista. Uusia ajatuksia täytyy koko ajan testata, eikä sitä voida tehdä muuten kuin yhteydellä tuotantoon. Tämä on huojentavaa, se voi tarkoittaa sitä, että kunnollinen innovaatiojärjestelmä pitää tulevaisuudessa myös tuotantoa maassa.
Mutta tästä ei ole takeita. Tutkimukseen ja tuotesuunnitteluun liittyvät kokeiliut luovat runsaasti hiljaista tietoa, tietoa, jota ei voi koodata. Tämän vuoksi yritykset keskittyvät sinne, missä myös tutkimus on ja päinvastoin. Maiden sisällä se kasvattaa alueellista keskittymistä. Mutta mikä takaa sen, että se ei keskity isoihin maihin?
Tällainen keskittyminen on yksi esimerkki siitä, miksi globalisoituminen voi yhtäläistymisen sijasta erilaistaa maita. Olen aiemmin tuonut esille tämän ongelman euroalueen osalta, Tasseyn kuvaama teknologinen kehitys sopii hyvin Paul Krugmanin kehittämän uuden talousmaantieteen kehikkoon voimaksi, joka erilaistaa kehitystä. Yhdistettynä yllä kuvattuun tiedonluonnin ongelmaan monet esilletyöntyvät uudet teknologiat, jotka tasoittavat tuotantokustannuseroja ja siten mahdollistavat tuotannon myös pienissä korkean tulotason maissa, paradoksaalisesti voivat pahentaa niiden ongelmia. Kolmiulotteinen tulostaminen käy tästä hyväksi esimerkiksi.
On myös mahdollista, että tuotannon keskittyminen lisää uuden teknologisen kehityksen tarvitsemaa tutkimus- ja kehitystoimintaa. Tassey käyttää tästä esimerkkinä optoelektroniikkaa. Sen tuotantoa on siirretty runsaasti Aasiaan, jonne on nyt kehittynyt myös alan tutkimusta. Siksi alan tuotantokin säilynee hyvin pitkään Aasiassa.
Pienen maan asemaa ei paranna myöskään se, että paitsi uuden teknologian luonnissa tuotantoa ja tutkimusta ei voida erottaa, niin myöskään tuotantoa ja palveluita ei voida erottaa toisistaan. Palvelut ovat oleellinen osa tuotantoa ja tuotanto generoi palvelua. Suomessa Kone on yritys, jossa tämä on oivallettu. Tämän vuoksi suomalaisessa keskustelussa tavan takaa esilletuleva väite ja toive, että Suomen tuotantorakenne muuttuu palveluvaltaisemmaksi teollisuuden supistuessa, ei välttämättä ole perusteltu.
Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton. Tassey korostaa sitä, että tarjontaketjut ovat tulleet jäädäkseen. Tällöin edelleen on mahdollista kehittää teknologiaa, jolla tuotantoprosessia voidaan edelleen hajauttaa ja tuottaa osa arvoketjusta pienessäkin maassa. Pysyvää kuitenkin on se, että mikään kilpailuetu ei ole pysyvä.
Suomen etu on myös konsensus, suomalaisessa yhteiskunnassa yhä luotetaan muihin (mitä nyt pientä lipsumista presidenttivaalikamppailujen kuvaamisessa ja kuvatun esittämisessä on), tämän näkyy kansainvälisissä vertailuissa. Tämän vuoksi Suomessa voi olla helpompaa kuin muualla kehittää sellaisia innovaatiojärjestelmiä, joissa ylläkuvatut kannustinongelmat voidaan välttää pienin kustannuksin ja siis tehokkaammin kuin muualla.
Tällä on merkitystä juuri nyt käytävälle talouspoliittiselle keskustelulle. Se rakentuu yhä voimakkaammin väitteelle, että suomalainen hyvinvointivaltio on kasvanut liian suureksi ja syrjäyttää tuottavaa yksityistä tuotantoa. Mutta mitä, jos hyvinvointivaltio onkin myös investointi, jonka tuotos on konsensus ja keskinäinen luottamus ja mahdollisuus sopia asioita mutkattomasti, maa, jossa toisen sanaan voi luottaa, eikä loijareiden armeijoita tarvita? Ja eikö juuri hyvinvointivaltio ole pitänyt yllä työhön osallistumisastetta, useimpien etujen ehtonahan edelleen on työssä käynti tai työvoimaan kuuluminen? Ei kai ole sattuma, että ne maat, joissa keskinäinen luottamus on suurinta, ovat maita, joissa hyvinvointivaltio on suuri.
Pienenä sivuhuomiona, edellisen keskustelun avulla yritän myös sanoa, että yksi Suomen EU- ja EMU-politiikan kulmakivistä, vaatimus, että kukin maa hoitaa omat ongelmansa, on ongelmallinen. Jos kuvaamani talousmaantieteelliset tekijät ovat tärkeitä ja EU:n eri yhdentymisprosessit niiden merkitystä vielä kasvattavat, niin silloin yhden maan ongelmat eivätkä niiden ratkaisut voi olla sen ongelmia.
Martin Neil Baily ja Barry Bosworth käyvät artikkelissaan läpi tietoaineistoa Yhdysvaltojen teollisuuden kehityksestä. He ovat huolissaan osin niistä syistä, joita Tasseykin käy läpi, teollisuus on yhä edelleen tärkeä pohja taloudelle, jos laajojen kansanjoukkojen tuloja halutaan kasvattaa tai edes pitää yllä. Mielenkiintoiset ovat myös heidän politiikkajohtopäätöksensä: Yhdysvaltojen infrastruktuuri on heikossa kunnossa, sitä pitää parantaa, kansalaisten koulutustaso on heikko ja heikentymässä, sillekin pitää tehdä jotakin. Ja tietysti meiltäkin tuttu: yritysverotusta tulee keventää. Mitähän, jos kaikki maat tämän tekevät?
Mutta miten tämä kaikki saadaan aikaan? Susan Helper ja Rebecca Henderson luotaavat yhdysvaltalaisten yritysten kykyä tai itse asiassa kyvyttömyyttä tai hitautta reagoida maailman muutoksiin käymällä läpi General Motorsin rakenteita. Heidän päätulemansa on, että GM luotti liian pitkään järjestelmään, jossa luotiin vastakohta asetelma johdon ja työntekijöiden välille. Vastakohta-asetelmia kärjistettiin myös työntekijäryhmien sisällä voimakkaiden rahallisten kannustimien avulla. Näillä keinoilla tapettiin kannustimet sekä horisontaaliseenn että vertikaaliseen yhteistyöhön. Tämä näkyi tuottavuuden heikkenemisenä ja kaikilla tasoilla kyvyttömyytenä ratkaista ongelmia, joita GM kohtasi markkinoilla.
Helper ja Henderson vertaavat GM:a Toyotaan. Toyota on luonut järjestelmän, joka tukee yhteistyötä ja nopeaa ongelmien havainnointia ja niihin reagointia. Järjestelmä on nojannut keskinäisen luottamuksen luomiselle ja ylläpidolle, jotka kumpikin ovat tärkeitä nykyisessä teknologian kehitysvaiheessa. GM on vasta viime vuosina muuttanut kurssiaan, mikä on sitten jo alkanut näkyäkin sen toiminnassa. Mainittakoon, että Helper ja Henderson viittaavat Nokiaan mahdollisena GM:n kaltaisena tapauksena.
Mistä löytyvät suomalaiset yritysjohtajat, jotka kykenevät perustamaan ja ylläpitämään sellaista tuotantoa Suomessa, jolla taataan kansalaisten tulojen ja hyvinvoinnin kasvu? Niistä elinkeinoelämän alfa-uroksista, jotka kiertävät maata vaatien palkkojen alennuksia? Ehkä uusi polvi kuitenkin on jo kasvamassa ja vanhoissakin löytyy varmasti hyviä esimerkkejä, aika paljastaa.
Baily ja Bosworth keskustelevat myös siitä, mitkä ovat Yhdysvaltojen talouden nykyhetken tärkeimmät ongelmat. He ovat sitä mieltä, että valtion ja koko talouden velkaantumisongelmat (yllä kuvattujen lisäksi) ovat pidemmän ajan tärkeimmät hoidettavavat asiat. Lyhyellä ajalla he kuitenkin pitävät tärkeimpänä ongelmana talouden saamisen jaloilleen ja tuotannon kasvun. Siksi he ovat kriittisiä sellaista politiikkaa kohtaan, jossa korostetaan politiikkaa, joka kasvattaa yksityistä ja julkista säästämistä, he kannattavat elvytyspolitiikkaa.
Tälle löytyy myös perusteita. Markus Brückner ja Evi Pappa (Fiscal Expansions, Unemployment and Labor Force Participation: Theory and Evidence, International Economic Review 2012) ovat näyttäneet, että lyhyen ajan finanssipolitiikalla voi olla pitkän ajan vaikutuksia työmarkkinoille, finanssipolitiikan kiristäminen voi alentaa pitkän ajan työvoiman tarjontaa alentamalle työhönosallistumisastetta. Siksi julkisten menojen raju karsiminen voi siis estää myös pitkän ajan kasvua. Tämä myös vastaukseksi Roope Uusitalon uusimpaan kirjoitukseen tässä blogissa.
Ja kun tähän ajankohtaiseen teemaan pääsin, niin Evi Pappalta (yhdessä Dimitrios Bermperogloun ja Eugenia Vellan kanssa) löytyy myös tutkimus siitä, miten eri tavalla toteutetut julkisten menojen karsimiset vaikuttavat kokonaistuotantoon ja työttömyyteen. Raskaimmat vaikutukset tulevat julkisen sektorin työllisten vähentämisestä, pienimmät julkisen sektorin palkkojen alentamisesta (sen vaikutukset voivat olla jopa positiivisia), julkisten kulutus- ja investointimenojen supistamisen vaikutukset ovat kahden muun väliltä. Heidän aineistoonsa kuuluu vain neljä suurta OECD-maata, joten tulosten soveltuvuudesta Suomeen voidaan keskustella. Julkisen sektorin tuottavuuden kasvattaminen on pitkälle sama asia kuin julkisen sektorin palkkojen alentaminen, mikä selittänee vaikutuksen.
Näillä viimeisillä huomautuksilla haluan vain sanoa sen, että Suomessa jälleen väitetty kaikkien ongelmien olevan rakenteellisia, voi olla harhaanjohtava. Ja vaikka ne olisivatkin rakenteellisia, ei ole lainkaan selvää, että niihin reagoiminen julkista sektoria kuristamalla olisi oikea ratkaisu. Jos ongelmat olisivatkin rakenteellisia, niin niiden ratkaisu saattaa edellyttää suuriakin julkisia investointeja. Niiden luonteva rahoittamiskeino on lainanotto.
Avainsanat: innovaatiojärjestelmä, Suomi, teknologinen kehitys, Yhdysvallat
Aihealueet: Julkinen talous, Makro, Mikro, Työmarkkinat
Sössötys erilaisista mittareista tuo ikävästi mieleen yhteiskuntatieteen synkeimmät teoretisoinnit, joiden mukaan kaikki ovat oikeassa näkökulmasta riippuen konstruoivathan kaikki omaa todellisuuttaan. Onneksi esimerkiksi SHOKeja koskien on tehty muutakin kuin Akatemian ja Tekesin rahoittamaa arviointitutkimusta. Jarna Hyvönen teki pro gradun, jossa pohdittiin onko SHOKeilla ollut mitään vaikutusta mihinkään. Lopputulos oli että ei ollut. Tässä ei otettu huomioon sitä, että verotuksella kerätyt varat, jotka SHOKeihin kohdennettiin aiheuttivat tietysti standardi tehokkuustappiot. Gradu oli varsin hyvä, koska olin ohjaaja; ei vaisinkaan itse asiassa Otto Kässi piti huolen suurimmasta osasta teknistä ohjausta.
Se normatiivisesta taloustieteestä. Pahinta kaikessa suomalaisessa taloustieteellisessä analyysissä on ajatus siitä, että polittiikatoimenpiteillä ajatellaan olevan kokonaistaloudelllisesti posi- tai negatiivisa vaikutuksia ja niitä sitten hämmästellään. Eikö kukaan muista, että poliitikot ovat myös neoklassisia agentteja ajavat omaa etuaan ja imevät kuin siat informaatiorenttejä. SHOKit ovat todennäköisesti julkisen valinnan (ainoa konsistentti näkökulma) näkökulmasta onnistuneita projekteja. Mauripekkariset ja hengenheimolaiset ovat voineet tuntea olevansa päätään pidempiä, kun ovat osallistuneet SHOKejen perustamistilaisuuksiin ja anteneet kätyreidensä arvioida hakemuksia, joissa luvataan synergiaetuja jos ei koko yhteiskunnalle ainakin merkittäville teollisuudenhaaroille.
Suureen julkiseen sektoriin liittyvä haaste on, mistä löydetään kannustimet, joilla yksittäiset julkisen sektorin työntekijät ovat valmiita jakamaan ideoitaan, kuinka tehostaa oman organisaationsa toimintaa. Kilpailun puutteesta johtuen julkisella sektorilla luova tuho ei toimi kuten yritysten välisessä kilpailussa.
Jos itse työstenkelisin julkisella sektorilla ja keksisin ratkaisun, jolla voidaan korvata oma työtehtäväni (esim. paperisesta arkistointijärjestelmästä sähköiseen järjestelmään siirtyminen), en varmasti paljastaisi ideaa esimiehelle. Lopulta kuitenkin oman työn säilyttäminen ja siten perheen toimeentulo menee oman organisaation tehostamisen ja tuottavuuden kasvattamisen edelle.
Tässä tarvittaisiin mekanisminsuunnittelijoita kehittämään kannustinjärjestelmää, jolla saataisiin ruohonjuuritasolta lähtien kaikki ideat käyttöön julkisen sektorin organisaatioiden tehostamiseksi.
Mitenkä auttaisi valtion rahoittamista tutkimuskeskuksista syntyvät valtion patentit, jotka olisivat Suomeen veronsa maksavien yritysten hyödynnettävissä?
“Suomessa ns. Strategisen Huippuosaamisen Keskittymien (SHOK) tehtävänä lienee ollut juuri näiden ongelmien ratkaiseminen. Ne epäonnistuivat, mutta jostakin syystä niille annettiin jatkorahoitusta. Yksi syy epäonnistumisen oli juuri siinä, että yritykset eivät halunneet jakaa tietoa keskenään. Ja voihan olla, että SHOK:it kohdensivat toimintansa kokonaan väärään kohtaa tuotteiden kehittelyvaiheessa.”
SHOKien ongelma on, että kukaan ei tiedä, mihin niillä pyritään. Eivät edes SHOKeissa mukana olevat itse. Maali muuttuu jatkuvasti. Taustaongelma tässä lienee se, että SHOKeissa on kaksi tutkimusrahoitustahoa, joilla on aivan erilaiset tavoitteet: Tekes (joka pyrkii edistämään tuotekehitystä ja yritysten liiketoimintaa) ja Suomen Akatemia (joka on kiinnostunut tieteen tekemisestä, ei yritysten liiketoiminnasta eikä tuotekehityksestä)
Aluksi SHOKien tarkoitus oli olla kutakin teollisuusalaa edistäviä valtion ja yritysten luomia osaamisyhteenliittymiä, joiden kautta parannetaan kunkin suomalaisen teollisuusalan menestysedellytyksiä ja samalla koulutetaan tuhansia suomalaisia osaajia uusille kasvualoille (eli niille strategisesti merkittäviksi katsotuille kehitysalueille, joita SHOKin sisällä tutkitaan ja kehitetään). Periaatteena oli se, että SHOKiin mukaan tulevat yritykset hyötyvät mukana olostaan sillä tavoin, että tulokset ovat julkisia vasta kunkin ohjelman päättymisen jälkeen. Eli tavoitteena oli, että mukana olevat yrityskset saavat ajallista osaamisetua. Tällainen pykälä on yhä SHOKien säännöissä. Ohjelman päättymisen jälkeen yhteiseen jakoon kuuluvat SHOKeissa tuotetut tiedot muuttuvat julkisiksi.
Mutta tuon rinnalla on siis ollut toisenlaisiakin maaleja. Suomen Akatemian näkökulma asiaan on se, että tiedot pitäisi saada heti julkisiksi, ja että SHOKien menestyksen mittari ovat tieteelliset julkaisut. SHOK-tuotekehitystä tekevän kannalta perusongelma on se, että SHOKeista pitäisi samaan aikaan julkaista tieteellisiä julkaisuja, ja samaan aikaan olla kertomatta sellaisista asioista, mistä voi olla liiketoiminnallista etua SHOKissa mukana oleville ohjelman käynnissäoloaikana. Lopputuloksena näistä kahdesta tavoitteesta on joukko mitään oikeasti uutta sanomattomia julkaistuja papereita.
Vika ei nähdäkseni välttämättä ole siinä, mihin kohtaan toimintaa on kohdistettu tuotekehitysvaiheessa (tietääkö kukaan muuten, mihin kohtaan sitä muuten on kohdistettu??? Oma käsitykseni on se, että SHOKit eivät edes ole kohdistuneet erityisesti mihinkään tiettyyn tuotekehitysvaiheeseen ja että ne toimivat paljon laajemmalla alueella kuin vain tuotekehityksessä). On itsestään selvää, että SHOKeihin ei tuoda yrityksistä sellaista strategista osaamista, ja sellaisia tutkimus- ja kehityskysymyksiä, joihin liittyvien asioiden julkaisemisesta (viimeistään ohjelman päättyessä) yritys arvelee voivan olla joko itselleen haittaa tai sen kilpailijoille etua.
Mitä SHOKien onnistumiseen tulee, niin alkuperäiseen tavoitteeseen nähden etenkin FIMECC on onnistunut jopa erinomaisesti. Kone- ja metalliteollisuuden T&K -panostukset ovat tilastojen mukaan noin kaksinkertaistuneet verrattuna tilanteeseen, joka oli ennen SHOKin perustamispäätöstä. Jos ja kun alunperin ensisijainen tavoite oli parantaa suomalaisen elinkeinoelämän toimintaedellytyksiä SHOKien kautta, niin tällaiset äänet kertovat onnistumisesta sillä mittarilla (tieteelliset mittarit ovat toinen kysymys):
“Konecranesin hallituksen puheenjohtaja Stig Gustavson käsitteli puheenvuorossaan SHOKien toiminnan tuloksia. Gustavson piti FIMECCin toimintaa onnistuneena. ”
http://www.teknologiateollisuus.fi/fi/tiedote/2f8f/18
Tämän tyyppiset tulokset ovat teollisuuden kannalta merkityksellisiä:
http://www.tekes.fi/tekes/tulokset-ja-vaikutukset/caset/2013/shok-fimeccin-shok-ohjelma-vauhditti-outokummun-teraskehitysta/
Mutta jollain toisella mittarilla eivät. Onnistumisen arviointi riippuu siitä, mitä käyttää mittarina.
[...] Pertti Haaparannalta mielenkiintoista pohdiskelua ketjun aiheeseen liittyen: Murheiden maa