Idea täysin salaisesta rahoituksesta on kyllä ihan hyvä, mutta siinakin on se että silloin rahoittajat pääsevät vaikuttamaan omaan etuunsa isommalla skaalalla eikä henkilökohtaisella tasolla kuten nykyisin. Henkilökohtaisella tasolla tapahtuva lahjonta on meille suomalaisille naapurikateudessa paljon isompipaha kuin puoluetasolla tapahtuva )kait se on sama ulkomaillakin)

Tarkoitan tällä sitä että voihan sitä antaa rahansa esim kunnallispoliitiikassa kokoomuksen kassaan jos kokoomuksen edustaja ensin sanoo että minut kun valitsette niin kaavoitus menee uusiksi ja rahoittajan edut tulee ajetuksi ihan samalla tavalla.

Rahoittajan pitää cvain siinätapauksessa osata valita tai laittaa oikea ehdokas peliin.

Tällä spekulaatiolla yritän sanoa vain sen että emme päääse lahjonnasta (provosoiva sana, eikö) eroon mutta ehkä meidän on ihmisluonteen tuntien luotava tiukemmat säännöt mikä on laillista ja mikä ei, raportointi väärinkäytöksistä on nettiyhteiskunnassa ehkä avoimempaa kuin viela kymmennen vuotta siltten jolloin tomittajat olivat samassa kelkassa asioita salaamassa.

Alex kansanedustajaksi

Tämä kommentti liittyy lähinnä lehtien keskusteluun siitä, pitääkö saada lahjoittaa rahaa puolueille ja mikä on lahjoituksen yläraja.

Mutta ongelmiahan tulee vasta, kun joku ei maksa (eli poliitikko huomaa saavansa selvästi vähemmän kuin on luvattu). Jos poliitikolle näyttää että kukaan ei petä, hän uskoo tietenkin kavereidensa puhuvan totta ja on aivan samalla tavalla kiitollisuudenvelassa. Luottaako tämä rakennelma vain siihen, että joku jossain vaiheessa jättää maksamatta - mutta siihen asti lahjonta on ihan ok? Kun kuitenkin vaalirahoja tällä hetkelläkin maksetaan teoriassa ilman mitään vastinetta, miksi kukaan jättäisi maksamatta? Vai onko tarkoitus jotenkin pitää poliitikko täysin pimennossa siitä kuinka paljon hänen kampanjaansa edes käytetään, ettei hän voi tarkistaa mitään? Jos hän saa silti viestiä kampanjapäälliköltään, että hyvin menee, miksi hän ei uskoisi lahjoittajiksi itseään väittäviä?

Ja minusta on aika kummallista olettaa, että henkilökohtaisten suhteiden asteet eivät vaikuttaisi. Uskooko kukaan keskimääräinen ihminen että henkilö x, jonka hän tuntee hyvin, puhuu (ceteris paribus) vähemmän totta kuin henkilö y, jonka hän tuntee huonommin, jos on syytä olettaa että joku valehtelee (eli kaikki eivät maksaneet)?

Toisaalta vaikuttaa tietysti myös väitetyn lahjoittajan oma poliittinen kanta. Jos ay-liike väittää rahoittavansa sikaporvaria tai suuryritys vasemmistoanarkistia, tämä tuskin saa poliitikkoa miettimään että olikohan se samaa mieltä oleva väitetty rahoittaja sittenkin valehdellut.

Idea on ajatusleikkinä kiinnostava, mutta en vain näe miten se voisi olla millään tavalla käytännössä parempi kuin se tavallisempi, avoimuuden lisääminen.

Idean ydin onkin juuri siinä, että enemmän tai vähemmän vaikutusvaltaisia mahdollisia lahjoittajia on pienessäkin maassa ja yhdelläkin merkittävällä ehdokkaalla useita. Jos lahjoittajat ovat aidosti anonyymejä, kuka tahansa näistä mahdollisista lahjoittajista voisi kertoa sisällöltään samankaltaisen viestin (olivatpa heidän henkilökohtaiset suhteet kuinka läheisiä tahansa).

Ideaa saa ja voi toki kehitellä eteenpäin. Tietenkään tässä ei ole kyse siitä, että vaalikampanjoita tukevat lahjoitukset menisivät suoraan ehdokkaiden “omille tileille” jollain tavoin näennäisesti nimettöminä, vaan järjestelmä vaatisi jonkinlaisen (aidon anonymiteetin takaavan ja) eri lahjoitukset kokoavan rahaston tai vastaavan perustamista.

Liian vakavasti tätä ideaa ja ehdotusta ei pidä ottaa. Vaalirahoituksen läpinäkyvyyden lisääminen ja sanktioiden käyttöönotto voivat olla varsin hyviä ja käytännöllisiä ratkaisuja vaalirahoitukseen liittyviin ongelmiin Suomessa.

Ajatuksen virhe on minusta siinä, että se olettaa sekä poliitikot että lahjoittajat neutraaleiksi tai ideaaleiksi toimijoiksi, eikä huomioi että he ovat ihmisiä joilla on henkilökohtaisia suhteita. Vai voiko joku väittää, että kun hypoteettisessa Kesärannan tapaamisessa vaikutusvaltainen lahjoittaja lupaa tuntemalleen poliitikolle henkilökohtaisesti tietyn määrän tukea (ja poliitikko voi myöhemmin todeta saaneensa ainakin sen verran, vaikka ei näekään suoraan keneltä se tuli), tämä poliitikko ei pidä lupausta uskottavana eikä sen tähden tunne kiitollisuudenvelkaa lahjoittajaa kohtaan?

Äänestäjän lahjomisessa tilanne on merkittävästi erilainen: äänten ostajalle ei riitä, jos hän tuntee yhden äänestäjän ja voi pelkällä suhteellaan saada äänestäjän kannalleen, vaan hän tarvitsee tuhansia ja taas tuhansia ääniä. Ei ole inhimillisesti mahdollista tuntea kaikkia niitä äänestäjiä joilta ääni ostetaan, eivätkä siis henkilökohtaiset suhteet pääse vaikuttamaan merkittävästi vaikutusvallan ostamiseen. Siten salaisuus on tehokas keino äänten ostamisen estämisessä, mutta ei poliitikkojen ostamisen estämisessä.