Reija Lilja kritisoi uusimmassa KAK:ssa työeläkelakien mukaisia leskeneläkkeitä ja esittää niiden leikkaamista (tietysti siirtymäajan jälkeen). Olen tästä asiasta Liljan kanssa pitkälti samaa mieltä.
Kirjoittaja on makrotaloustieteen professori Helsingin yliopistossa ja Helsinki Graduate School of Economicsissa.
Reija Lilja kritisoi uusimmassa KAK:ssa työeläkelakien mukaisia leskeneläkkeitä ja esittää niiden leikkaamista (tietysti siirtymäajan jälkeen). Olen tästä asiasta Liljan kanssa pitkälti samaa mieltä.
Toivottavasti Hitas-asuntojen vuokraamisesta syntynyt keskustelu johtaa koko Hitas-järjestelmästä luopumiseen, eikä vain vuokraamisen kieltämiseen. Hitas-asuntojen vuokraaminen ei ole järjestelmän suurimpia ongelmia. Asuntopoliittisissa juhlapuheissa on sitä paitsi tapana vaatia lisää vuokra-asuntoja.
Taloussanomissa oli hiljattain juttu “eläkevuoden hinnasta”. Siinä pohdittiin, paljonko suurin piirtein keskituloinen ihminen menettää tuloja jäämällä eläkkeelle 62- tai 63-vuotiaana verrattuna siihen, että jäisi eläkkeelle vuotta myöhemmin.
Jutun aihe on tärkeä. Ihmisten olisi tietysti hyvä ymmärtää, minkälaisia taloudellisia seurauksia heidän eläkeratkaisuillaan on. Seuraavassa esitän - eläkeikää lähestyviä ATB:n lukijoita ajatellen - joitakin edellä mainittua Taloussanomien juttua täydentäviä näkökohtia.
Kuten Mikko Mustonen ystävällisesti tiedotti ATB:n lukijoille, Helsingin Jätkäsaaren uusia Hitas-asuntoja jaetaan jälleen arpomalla. Luultavasti arvonnassa on mukana myös sijoittajia, joiden tarkoitus on vuokrata asunto eteenpäin. Vaikka Helsingin kaupunki pitää Hitas-asuntojen vuokraamista “järjestelmän alkuperäisten tarkoitusperien vastaisena”, ja vaikka asiasta syntyi muutama vuosi sitten pienimuotoinen kohu, kaupunki ei käsittääkseni ole kieltänyt Hitas-asuntojen vuokraamista. Kaupunki on tyytynyt rajoittamaan Hitas-asuntojen omistamisen yhteen kappaleeseen per henkilö.
Yksi lukuisista ihmetyksen aiheistani on, miksi monet piensijoittajat suostuvat maksamaan suuria hallinnointipalkkioita osakerahastojen salkunhoitajille. Yleensä suositeltavampi vaihtoehto olisi sijoittaa edulliseen indeksirahastoon tai ostaa itse osakkeita. Selitys saattaa liittyy siihen, että osa ihmisistä olettaa tuottoisan osakesijoittamisen olevan jonkinlaista salatiedettä, jonka vain hyväpalkkaiset salkunhoitajat hallitsevat.
Uusi hallitus aikoo ohjelmansa mukaan heikentää vuorotteluvapaan ehtoja ensi vuoden alusta alkaen. Se on hyvä päätös. Kuten Roope Uusitalo tällä palstalla hiljattain kirjoitti, vapaa-ajan verottaminen on periaatteessa hyvä ajatus. Sen toteuttaminen vain on käytännössä hankalaa. Mutta ainakin on mahdollista ja järkevää vähentää erilaisia suoria vapaa-ajan subventioita.
Eurokriisin yhteydessä puhutaan yhä useammin eurobondeista, eli euromaiden yhdessä takaamista joukkovelkakirjalainoista. Suomessa eurobondeja vastustetaan aika kategoriseseti. Eurobondit nähdään askeleena kohti liittovaltiota, jossa Suomi joutuu jatkuvasti rahoittamaan rahaliiton budjettikurittomia jäsenmaita.
Uusi hallitus aikoo kasvattaa vuokra-asuntojen rakennuttajille suunnattuja korkotukilainoja. Tämä tehdään puolittamalla rakennuttajien omavastuukorko. Toimenpide edustaa hyvin suomalaisen asuntopolitiikan pitkää linjaa, joka perustuu markkinamekanismien häiritsemiseen sekä verotulojen ja yhteisen omaisuuden jakamiseen yksittäisille kotitalouksille ja yrityksille. Monenkirjavat hintasäännöstelyjärjestelmät työllistävät viranomaisia. Samalla poliitikot osoittavat ponnistelevansa edullisemman asumisen puolesta.
Tulonjaosta puhuttaessa viitataan yleensä kansalaisten tai kotitalouksien vuosituloihin. Esimerkiksi yleisimmin käytetty köyhyysmittari kertoo, kuinka monen kotitalouden käytettävissä olevat vuositulot ovat alle 60 prosenttia vuositulojen mediaanista. Myös erilaisten vero- tai sosiaaliturvauudistusten tulonjakovaikutuksia arvioidaan yleensä juuri vuositulojen perusteella.
Yhä hankalammalta näyttävä euroalueen velkakriisin hoito väliaikaisiksi tarkoitettujen järjestelyjen kautta saattaa pysäyttää myös pysyväksi tarkoitettujen vakausmekanismien kehittämisen. Taloustieteilijä Paul De Grauwe perustelee kuitenkin tuoreessa (ja varsin yleistajuisesti kirjoitetussa) raportissaan selkeästi, miksi euromaat tarvitsevat välineitä toisten jäsenmaiden velanhoitokyvyn tukemiseen.
Finanssivalvonta kovisteli tänään (14.4.) pankkeja siitä, että ne myöntävät asiakkailleen liian suuria asuntolainoja. Asuntomarkkinoihin liittyvistä riskeistä huolehtiminen tietysti kuuluukin Finanssivalvonnan toimenkuvaan. Mutta Finanssivalvonta vaikenee ongelmien varsinaisesta syystä.
EU:n päättäjien tapaa hoitaa euromaiden velkakriisiä on arvosteltu paljon, mutta toimettomuudesta heitä ei voi syyttää. Euromaat ovat lyhyessä ajassa tehneet useita sopimuksia, joiden aikaansaaminen olisi luultavasti ollut mahdotonta ilman kriisin luomaa painetta. Näistä viimeisin on vuoden 2013 alusta voimaan astuva Euroopan vakausmekanismi (EVM). EVM on tarkoitettu pysyväksi järjestelmäksi ja se myös korvaa aikaisemmat väliaikaiset rahoitusjärjestelmät joiden kautta on tuettu Kreikkaa ja Irlantia.
Työterveyslaitoksen johtaja, professori Guy Ahonen toistaa Kauppalehdessä (2.3.) moneen kertaan aikaisemminkin esittämänsä viestin, jonka mukaan työhyvinvointia edistäviin toimenpiteisiin kannattaisi satsata rajusti enemmän rahaa kuin nyt tehdään. Nykyisin siihen käytetään Ahosen mukaan “vain” noin kaksi miljardia euroa vuodessa.
Vihreät haluaa seuraavan hallituksen ottavan käyttöön “onnellisuusmittarin” ohjaamaan kaikkea päätöksentekoa (HS 1.2.). Erityisesti Vihreät mainostaa niin kutsuttua aidon kehityksen indikaattoria (Genuine Progress Indicator, GPI). Tilastokeskuksen tutkijoiden mukaan GPI:llä mitattu hyvinvointi oli Suomessa huipussaan vuonna 1989. Sen jälkeen kehitys on ollut lähes pelkkää alamäkeä ja nyt meillä menee jo huonommin kuin 1970-luvun alussa.
Valtiovarainministeriön virkamiehet visioivat raportissaan “pitkäikäisyyseläkkeitä”, jotka ostetaan esimerkiksi 65-vuoden iässä mutta nostetaan vasta esimerkiksi 80-vuoden iästä alkaen. Raportti on herättänyt ainakin yleisönosastoissa kiivasta keskustelua. Monia tuntuu suorastaan järkyttävän ajatus, että “nostamatta jääneitä” eläkkeitä ei maksettaisi perillisille. Osa taas pelkää, että taustalla on tavoite luopua julkisesti rahoitetusta vanhusten hoivasta.
Kommentoin näitä kysymyksiä tässä haastattelussa.
Rahoitusmarkkinoilla toimivilla yrityksillä on minusta hämmästyttävä kyky tuottaa ja myydä sekä erittäin hyödyllisiä että täysin hyödyttömiä tuotteita. Esimerkki tuotteesta, jonka tarjoama lisäarvo jää ainakin minulle täydelliseksi mysteeriksi, on rahastoyhtiö UB:n hiljattain lanseeraama “Kuponkiobligaatio Fortum, Sampo ja UPM-Kymmene“. Samantapaisia sijoitustuotteita myyvät monet muutkin rahastoyhtiöt ja pankit.